Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että selluloosasta ja kuka ties mistä valmistetuille liuskoille jollain kemikaalilla painettu väriaine on muodostanut sanoja, joissa mainitaan tämä kyseinen blogi, jota juuri luet. Eli siis: Vanhan maailman media on ojentanut kätensä BLOGOSFÄÄRIN suuntaan ja antanut minulle glooriaa MAININNAN muodossa!

Kyseessä on Sue-lehti, ja maininnan arvoinen kirjoitus taannoinen mielipahanilmaukseni siitä, että tamperelainen Seremonia-yhtye operoi minun näkökulmastani kaiken latistavan ironiasuojauksen takaa. Kolumnisti on tosin joko jättänyt lukematta kirjoitukseni kokonaan tai vain ymmärtänyt väärin, sillä hän puhuu huumorin oikeutuksesta musiikista (ja siitä että hänen mielestään Seremonia on hyvä ja Jess and the Ancient Ones huono), vaikka kyse oli (erästä well versed -kommentoijaani lainaten) siitä, että:

Ironia on ok silloin kun ironia kohdistuu itseen, silloin kun on yhtäaikaa tosissaan ja omat tosissaan olot nauraen hyväksyvä. Itseasiassa, tämän biisiparin piirissä jos pysytään, monet parhaat metallibändit ovat juuri sitä. Niin vitun tosissaan, että itselleen on pakko nauraakin. Hankalammaksi se ironia muuttuu kun se kohdistetaan itsen ulkopuolelle, silloin kyse tosiaan on usein omien hauskuuttamisesta niitä toisia naurunalaistamalla, itseä ylentämällä, koskaan alttiiksi laittamatta.

Tämä on silti sivuasia, sillä tärkeämpää on miettiä, mitä voin vielä saavuttaa. Kenties jonkinlaisia blogikunniamerkkejä, joita olen jossain muotiblogeissa nähnyt?

Tämän vuoden kuudetta Sue-lehteä pääsee lukemaan myös digitaalisessa muodossa. Also Sprach Jussia sivuava kolumni löytyy sivulta 11. Ehkä pitäisl lukea Suea (Sueta?) useammin, tästä vinkkasi tarkkasilmäinen lukija.

Sosiaalisessa mediassa eli SOMESSA ja musiikkiblogeissa eli MUSABLOGEISSA on tänään ja eilen levinnyt KULOVALKEAN TAVOIN tamperelaisen Seremonia-yhtyeen video Rock 'n' rollin maailma, johon metsäfolkin kuningas, levymoguli Sami Sänpäkkilä on ohjannut ja kuvannut viihdyttävän videon.

Olen nyt vuorokauden ajan tarkastellut reaktiotani Seremonia-yhtyeen kappaleeseen ja miettinyt miksi se nostaa karvat pystyyn. Kappale on ihan mukavasti sävelletty. Se tarttuu, ja idea uskonnollisen propagandan kääntämisestä occult rock -biisiksi on hauska.

Kuulin Seremonian biisin pahimpaan mahdolliseen aikaan. Olin nimittäin juuri kuuntelemassa kuopiolaisen Jess and the Ancient Ones -yhtyeen debyyttialbumia, joka ilmestyy ensi viikolla, ja josta olen tolkuttoman tohkeissani. Sitten Seremonian video törähtää FB-feediini ja ryhdyn katsomaan sitä.

Olen sitä mieltä, että ironia ja ironisuus on jo pilannut kokonaisen sukupolven hipstereitä ihmisiä. Mistään ei innostuta OIKEASTI, koska pitää varoa mitä muut sanovat. Ironian muurin takaa diggailu on turvallista. (Tämä on lempipaasausaiheeni, anteeksi jos toistan itseäni). Seremoniaa vaivaa sama ironia-tauti. Vaikka meininki on osaavaa, soitosta KUULEE, miten muusikot pikkaisen virnuilevat keskenään. Ja ovat tietoisia siitä, että näyteltynä soittamansa musiikin kuvastosta tulee hauskaa katsottavaa muille.

Jess and the Ancient Onesin jäsenet eivät varmasti kirjaimellisesti palvo saatanaa tai uhraa vuohia, mutta heidän musiikkiinsa on vuodatettu silti verta - omasta sydämestä. Valitettavasti Jessin levyltä ei ole vielä julkisessa jaossa kuin yksi biisi, mutta haastan teidät kuuntelemaan Seremonian ja Jess and the Ancient Onesin biisit peräkkäin, ja kertomaan onko nautinnollisempaa naureskella hyvin tehdylle pastissille vai nauttia savolaisen vilpittömästä saatananpalvonnasta.




Minä menen tänään katsomaan Yournalistia Bar Looseen, koska he ovat vilpittömästi riemukkaita.