Minkälainen on hyvä musiikkikirja?

Nykymaailmassa bändin tai artistin ei tarvitse olla kovinkaan iso (tai edes vanha), että kustantaja innostuu kirjan tekemisestä. Vastaavasti muusikon ei tarvitse osoittaa kovinkaan suurta innostusta esimerkiksi nettipäiväkirjan tekemiseen, että joku ehdottaa sen julkaisua.

Tämä tuli mieleen, kun luin eilen Elonkerjuu-kitaristi Simo Rallin kirjan alkusanoja. Siinä kansanmies Ralli päivitteli juuri sitä, miten hänen vaatimattomia kirjoituksiaan halutaan julkaista, vaikka jokaiselta perusduunarilta irtoaisi yhtä mielenkiintoisia tarinoita. Tuskin, mutta onhan hänellä pointti.

Rallin kirja on ihan sympaattinen tapaus. Se sisältää Elonkerjuun kotisivuilla julkaistuja keikkapäiväkirjoja ja parissa sanomalehdessä julkaistuja kolumneja. Harmi vaan, että kirja on kirjoitettu "pohojammaaksi" - eli murteella jota en kerta kaikkiaan pysty lukemaan. Vihaan tosin muutenkin murrekirjoja, mutta se on tässä sivuasia.

Mutta asiaan: Aika paljon "musiikkikirjoja" (joilla tarkoitetaan tässä muusikon kirjoittamia tai muusikosta/musiikkialan ilmiöstä kirjoitettuja) on tullut luettua. Suurempi osa on valitettavasti aika huonoja. Olen tästä purnannut aiemminkin, mutta sääliksi käy niitä vanhempia, jotka on lapsen toimesta pakotettu käyttämään rahaa jonkun pari vuotta alalla olleen Idols-kilpailijan "elämäkertaan". Yleensä nämä projektit ovat vielä sen verran "kunnianhimoisia", että ne ovat enemmänkin kömpelön pitkiä bändihaastatteluita kuin kirjoja. En ole hirveän tarkasti tätä skeneä jaksanut seurata, mutta ettei vain olisi Pete Parkkosestakin tehty joku fanikirja? On hyvä ja tärkeää että lapset lukevat, mutta ostakaa niille Viisikkoja, ettei tarvitse rahoittaa tuollaista paskaa.

Mistä päästäänkin yhteen hyvän kirjan kriteeriin. Tylsintähän on, jos muusikko tai hänen edustajansa ovat itse päättäneet, että kirja tehdään. Sitten sinne laitetaan muutamia valittuja paljastuksia, mutta kokonaiskuvasta tulee artistille edullinen. Totuus, kuten tiedetään, on suhteellinen käsite, mutta markkinointimielessä tehty ylistys venyttää totuutta jo aika muodottomaksi. Johnny Cashin elämäkerta ja Mötley Crüen jengin huumepäiväkirjat ovat positiivisia poikkeuksia näistä. Cashilla ei tainnut olla enää mitään hävittävää, eikä mies muutenkaan yrittänyt miellyttää ketään valheellisilla mielikuvilla.

Toisaalta myös "unauthorised"-elämäkerrat ovat pahimmillaan vitunmoisia rahastuksia, joista tulee lähinnä kiukkuiseksi. Esimerkkinä Wikipedia-tasoinen Pink Floyd -kirja jonka arvostelin viime vuonna Rumbaan. Mutta asiallisissa käsissä ilman artistin kanssa tehtyä yhteistyötä kirjoitetut kirjat ovat niitä parhaita. Olen itse asiassa huomannut, että jos on oikein kiinnostunut artistista, kannattaa lukea kaksi tai useampia kirjoja.

Nirvanasta olen lukenut vissiin kuusi kirjaa. Christopher Sandfordin ja Everett Truen versiot ovat parhaat. Ensimmäinen on kattava ja virallisehko, Truen taas super-subjektiivinen ja mahtavan heittäytyvä. Itse asiassa Truen kirja on paras bändikirja jonka olen lukenut. Hän "toi grungen" Brittien musalehdistöön kirjoittamalla siitä kiivaasti Melody Makeriin. Hän myös työnsi Cobainin Readingin lavalle pyörätuolissa vuonna 1992.

Usein toivon, että muusikkoelämäkertojen lapsuusvaiheet jätettäisiin lyhyemmiksi. Kronologiassa etenevien kirjojen mielenkiintoisimmat kohdathan ovat vauhdikas nousu suosioon ja (usein huumeista tai alkoholista johtuva) romahdusvaihe, josta liu'utaan seesteiseen loppuun.

Raa'asti luokiteltuna jakaisin musiikkikirjat seuraaviin:

  1. Tyhjänpäiväiset fanikirjat
  2. Artistin ja kirjailijan yhteistyöt - kun artistin urassa jo oikeasti kerrottavaa
  3. Rahastusmielessä tehdyt "unauthorised" -elämäkerrat, nopeasti ja hutaisten
  4. Genrekirjat - näistä paras on Albert Mondrianin Choosing Death, tai The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock
  5. "Unauthorised" -kirjat, joissa epävirallisuus tarkoittaa lahjomatonta kulmaa ja peittelemätöntä kerrontaa
  6. Artistien kirjoituksista kootut kokoelmat. Kuten nyt tämä herra Rallin teos. Niissä kolumneissa on kyllä järkeä, tervettä keltaisen lehdistön analyysiä.

Tällä hetkellä luen Pop Babylon -nimistä kirjaa, joka kertoo brittiläisen levybisneksen kulisseista. Huumeita ja seksiä siis. Aika tylsä kirja, siinä kun ei tunnu olevan minkäänlaista punaista lankaa tai pointtia.

Jotta saisin kirjoitukselle edes jokseenkin summaavan lopetuksen, teen listan!

Eli Also Sprach Jussi -blogin kaikkien aikojen 5 parasta musiikkikirjaa

1. Everett True - Nirvana 
Kuten todettua, pääsee lähemmäksi Nirvanaa kuin kukaan. Esittää mielipiteitä ja on subjektiivinen. Mahtava matka.

2. Stephen Davis - Hammer of the Gods
Musta tuntuu, että Zeppelinin maailmassa Nikki Sixx vaikuttaisi räkänokalta. Oikeasti aika mielipuolista meininkiä. Musiikkikin on kuvailtu viihdyttävästi.

3. Luke Haines - Bad Vibes
Auteurs-yhtyeen vittumaisen pääjehun muistelmateos, jonka alaotsikko summaa sisällön hyvin: "Britpop and my part in it's downfall". Viihdyttävää ja nerokasta.

4. Peter Guralnick - Elvis 
Kaksi tiiliskiveä Kunkusta. Huolellista tutkimustyötä ja hyvin objektiiviseen pyrkivä näkökulma.

5. Neil Strauss - Long Hard Road Out of Hell 
Strauss on tehnyt myös Dirtin, mutta tässä on paljon enemmän sisältöä. Marilyn Mansonista kertova kirja johon Marilyn Manson on sanellut sisällön, mutta tarina on mielenkiintoinen ja syvällinen.

Paras suomalainen musiikkikirja taitaa olla Sleepy Sleepersien Jytinää Eestissä.  Tai ei ainakaan tule muita hyviä mieleen.

This entry was posted in ,,,,. Bookmark the permalink.

7 Responses to Minkälainen on hyvä musiikkikirja?

  1. Antti says:

    Lupasin tehdä oman top vitoseni parhaista musiikkikirjoista, mutta ehkä tämä on ennemminkin top 5 kirjoista, jotka kannattaa lukea. Järjestyskin on satunnainen.

    Please Kill Me - The Uncensored Oral History of Punk
    - Legs McNeilin ja Gillian McCainin hieno, 100% haastatteluihin perustuva teos amerikkalaisesta, lähinnä New Yorkiin sijoittuvasta musiikkiscenestä 60-luvun lopulta 70-luvun loppuun. Tämä oli ensimmäisenä mielessä juuri tekemäni soittolistan takia.

    Jee jee jee - suomalaisen rockin historia
    Seppo Bruunin, Jukka Lindforsin, Santtu Luodon ja Markku Salon toimittama järkäle kotimaisesta rockmusiikista. Todella kattava perusteos, joka ei tosin pureudu syvällisesti yhteenkään aiheeseen.

    31 Songs
    Nick Hornbyn esseekokoelma ei ole ns. oikea musiikkikirja siinä mielessä, että sen käsittelytapa on todella henkilökohtainen. Hornbyllä on kuitenkin poikkeuksellisen kirkas näkemys musikiista ja tietysti kyky kirjoittaa sanomansa helposti luettavaan muotoon.

    Miettinen Muistelmat
    Suomalaisen punkin grand old maniksi tituleeratun Kimmo Miettisen pikkupokkari vuodelta 1983. Kirja käsittelee pääosin Hilse-lehteä ja suomalaisen punkskenen syntyä, kukoistusta ja hiipumista. Todella mielenkiintoinen katsaus kyseiseen aikaan.

    Elvis
    Albert Goldmanin vuonna 1981 julkaistu antiteesi Elviksestä on poikkeuksellinen tapaus. Goldman teki yli neljä vuotta taustatöitä ilmeisenä tavoitteenaan teurastaa rockin kuningas. Goldmanin Elvis on lahjaton, muita kopioiva mielisairas perverssi. Ennen kuolemaansa Goldman ehti kirjoittaa vastaavanlaisen, satoihin haastatteluihin perustuvan kirjan The Lives of John Lennon.

  2. Jussi says:

    Kiitos asiantuntevasta listasta Antti. Please Kill Me on lukematta, on kyllä pitänyt lukea se. Miettisen Muistelmat vaikuttavat mielenkiintoiselta kirjalta.

  3. dzei says:

    Simon Reynoldsin opukset ovat aika tiukkaa tavaraa. Menee vähän liian nörtteilyksi kyllä välillä.

    Simon Reynolds - Rip It Up and Start Again : Post-Punk 1978-1984
    -> Katsaus ehkäpä kaikkein mielenkiintoisimpaan aikakauteen pop-musiikissa
    Simon Reynolds - Energy Flash: A Journey Through Rave Music and Dance Culture
    -> Huumeista, rituaaleista ja elektronisen tanssimusiikin historiasta.
    Bill Brewster - Last Night a DJ Saved My Life
    -> Kliseisesti nimetty, mutta kattava teos DJ- ja klubikulttuurista.

    Ja sitten! Margo Jeffersonin henkilökuva Michael Jacksonista (On Michael Jackson) on kyllä hemmetin hyvä. Vois sanoa että erittäin oivaltava. Tosta tuli päivitetty laitos kuoleman jälkeen.

  4. Jussi says:

    Noihin Reynoldseihin on pitänyt kanssa tutustua. Unohdin muuten mainita mainita, että henkilökohtaisemmista opuksista Deborah Curtisin Touching from a Distance eli Etäinen kosketus on oikein toimiva. Piristävän erilainen verrattuna kaikkiin rock-elämää glorifioiviin omaelämäkertoihin verrattuna.

    Samaan sarjaan vois laskea Deborah Spungenin Nancyn, joka kertoo siis Sid Viciousin tyttöystävän elämästä.

  5. Anonyymi says:

    Näitä listoja onkin ollut hauska lukea! Laitan tähän muutaman suosituksen itsekin. Arvostan sisällön lisäksi hyvää taittoa ja kuvia. Kuvat kun tuovat musiikkikirjoihin oivallisesti lisää fiilistiä.

    Suomalaisista teoksista olen nauttinut kovasti pikkutarkkuudessaan täydellisyyttä hipovista:

    - JeeJeeJee - Suomalaisen rockin historia (voi kun saisi uuden painoksen)
    - Aitoa Suomirockia (Vesa Kontiainen)
    - Love Records 1966-1979. Tarinat, taiteilijat ja tuotanto. (Miska Rantanen)
    - Lepakkoluola (Miska Rantanen)

    Oivallisia esityksiä yksittäisistä kotimaisista bändeistä:
    - Wigwam (Mikko Meriläinen)
    - 22 Pisterpirkko (Viljami Puustinen, Jussi Karjalainen, Asko Keränen, Marjatta Oja)

    Ylipäänsä parhaimmat kirjat tuntuvat olevan sellaisia, joissa itse artistilla on isosti näppinsä pelissä. Ne ovat usein kovasti elämänmakuisempia kuin muiden kirjoittamat:

    - Anthony Kiedis - Arpikudos (Larry Sloman, Anthony Kiedis)
    - Slash (Slash)
    - Eric Clapton (Eric Clapton)
    - Alice Cooper: Golfhirviö (Alice Cooper)

    Toki muutkin kirjailijat ovat onnistuneet:
    - Cream: The Legendary Sixties Supergroup (Chris Welsh)
    - Echoes: The Complete Hisroty of Pink FLoyd (Glenn Povey)

  6. dzei says:

    Ai niin! Ray Manzarekin omaelämäkerrallinen Light My Fire: My Life with The Doors on kyllä eräänlainen tapaus. Vois sanoa että "hiukkasen" yliromantisoitu. Manzarek taikoo ylisanat sillekin kuinka mahtavasti Jim pyyhki perseensä. Ihan hauska, varsinkin nyt kun sai ton uuden Doors-dokkarin myötä vähän toista perspektiiviä Rayn sanomisiin.

  7. Jussi says:

    Kiitos anonyymille, nuo Creamin ja Claptonin vaiheet pitäis kyl lukea, ja joku kunnon Pink Floyd -kirja...

    Dzei: Itse oon lukenut rumpali John Densmoren Riders on the Storm: My Life with Jim Morrison and the Doors -kirjan. Siinä fiilistellään rumpalointia paikoin ehkä liikaa, mut muuten selväpäisemmän tyypin näkökulmasta kerrottuna Morrisonin tarina tuntuu paikoin aika surkuhupaisalta.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...