Nykymaailmassa bändin tai artistin ei tarvitse olla kovinkaan iso (tai edes vanha), että kustantaja innostuu kirjan tekemisestä. Vastaavasti muusikon ei tarvitse osoittaa kovinkaan suurta innostusta esimerkiksi nettipäiväkirjan tekemiseen, että joku ehdottaa sen julkaisua.

Tämä tuli mieleen, kun luin eilen Elonkerjuu-kitaristi Simo Rallin kirjan alkusanoja. Siinä kansanmies Ralli päivitteli juuri sitä, miten hänen vaatimattomia kirjoituksiaan halutaan julkaista, vaikka jokaiselta perusduunarilta irtoaisi yhtä mielenkiintoisia tarinoita. Tuskin, mutta onhan hänellä pointti.

Rallin kirja on ihan sympaattinen tapaus. Se sisältää Elonkerjuun kotisivuilla julkaistuja keikkapäiväkirjoja ja parissa sanomalehdessä julkaistuja kolumneja. Harmi vaan, että kirja on kirjoitettu "pohojammaaksi" - eli murteella jota en kerta kaikkiaan pysty lukemaan. Vihaan tosin muutenkin murrekirjoja, mutta se on tässä sivuasia.

Mutta asiaan: Aika paljon "musiikkikirjoja" (joilla tarkoitetaan tässä muusikon kirjoittamia tai muusikosta/musiikkialan ilmiöstä kirjoitettuja) on tullut luettua. Suurempi osa on valitettavasti aika huonoja. Olen tästä purnannut aiemminkin, mutta sääliksi käy niitä vanhempia, jotka on lapsen toimesta pakotettu käyttämään rahaa jonkun pari vuotta alalla olleen Idols-kilpailijan "elämäkertaan". Yleensä nämä projektit ovat vielä sen verran "kunnianhimoisia", että ne ovat enemmänkin kömpelön pitkiä bändihaastatteluita kuin kirjoja. En ole hirveän tarkasti tätä skeneä jaksanut seurata, mutta ettei vain olisi Pete Parkkosestakin tehty joku fanikirja? On hyvä ja tärkeää että lapset lukevat, mutta ostakaa niille Viisikkoja, ettei tarvitse rahoittaa tuollaista paskaa.

Mistä päästäänkin yhteen hyvän kirjan kriteeriin. Tylsintähän on, jos muusikko tai hänen edustajansa ovat itse päättäneet, että kirja tehdään. Sitten sinne laitetaan muutamia valittuja paljastuksia, mutta kokonaiskuvasta tulee artistille edullinen. Totuus, kuten tiedetään, on suhteellinen käsite, mutta markkinointimielessä tehty ylistys venyttää totuutta jo aika muodottomaksi. Johnny Cashin elämäkerta ja Mötley Crüen jengin huumepäiväkirjat ovat positiivisia poikkeuksia näistä. Cashilla ei tainnut olla enää mitään hävittävää, eikä mies muutenkaan yrittänyt miellyttää ketään valheellisilla mielikuvilla.

Toisaalta myös "unauthorised"-elämäkerrat ovat pahimmillaan vitunmoisia rahastuksia, joista tulee lähinnä kiukkuiseksi. Esimerkkinä Wikipedia-tasoinen Pink Floyd -kirja jonka arvostelin viime vuonna Rumbaan. Mutta asiallisissa käsissä ilman artistin kanssa tehtyä yhteistyötä kirjoitetut kirjat ovat niitä parhaita. Olen itse asiassa huomannut, että jos on oikein kiinnostunut artistista, kannattaa lukea kaksi tai useampia kirjoja.

Nirvanasta olen lukenut vissiin kuusi kirjaa. Christopher Sandfordin ja Everett Truen versiot ovat parhaat. Ensimmäinen on kattava ja virallisehko, Truen taas super-subjektiivinen ja mahtavan heittäytyvä. Itse asiassa Truen kirja on paras bändikirja jonka olen lukenut. Hän "toi grungen" Brittien musalehdistöön kirjoittamalla siitä kiivaasti Melody Makeriin. Hän myös työnsi Cobainin Readingin lavalle pyörätuolissa vuonna 1992.

Usein toivon, että muusikkoelämäkertojen lapsuusvaiheet jätettäisiin lyhyemmiksi. Kronologiassa etenevien kirjojen mielenkiintoisimmat kohdathan ovat vauhdikas nousu suosioon ja (usein huumeista tai alkoholista johtuva) romahdusvaihe, josta liu'utaan seesteiseen loppuun.

Raa'asti luokiteltuna jakaisin musiikkikirjat seuraaviin:

1. Tyhjänpäiväiset fanikirjat
2. Artistin ja kirjailijan yhteistyöt - kun artistin urassa jo oikeasti kerrottavaa
3. Rahastusmielessä tehdyt "unauthorised" -elämäkerrat, nopeasti ja hutaisten
4. Genrekirjat - näistä paras on Albert Mondrianin Choosing Death, tai The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock
5. "Unauthorised" -kirjat, joissa epävirallisuus tarkoittaa lahjomatonta kulmaa ja peittelemätöntä kerrontaa
6. Artistien kirjoituksista kootut kokoelmat. Kuten nyt tämä herra Rallin teos. Niissä kolumneissa on kyllä järkeä, tervettä keltaisen lehdistön analyysiä.

Tällä hetkellä luen Pop Babylon -nimistä kirjaa, joka kertoo brittiläisen levybisneksen kulisseista. Huumeita ja seksiä siis. Aika tylsä kirja, siinä kun ei tunnu olevan minkäänlaista punaista lankaa tai pointtia.

Jotta saisin kirjoitukselle edes jokseenkin summaavan lopetuksen, teen listan!

Eli Also Sprach Jussi -blogin kaikkien aikojen 5 parasta musiikkikirjaa

1. Everett True - Nirvana 
Kuten todettua, pääsee lähemmäksi Nirvanaa kuin kukaan. Esittää mielipiteitä ja on subjektiivinen. Mahtava matka.

2. Stephen Davis - Hammer of the Gods
Musta tuntuu, että Zeppelinin maailmassa Nikki Sixx vaikuttaisi räkänokalta. Oikeasti aika mielipuolista meininkiä. Musiikkikin on kuvailtu viihdyttävästi.

3. Luke Haines - Bad Vibes
Auteurs-yhtyeen vittumaisen pääjehun muistelmateos, jonka alaotsikko summaa sisällön hyvin: "Britpop and my part in it's downfall". Viihdyttävää ja nerokasta.

4. Peter Guralnick - Elvis 
Kaksi tiiliskiveä Kunkusta. Huolellista tutkimustyötä ja hyvin objektiiviseen pyrkivä näkökulma.

5. Neil Strauss - Long Hard Road Out of Hell 
Strauss on tehnyt myös Dirtin, mutta tässä on paljon enemmän sisältöä. Marilyn Mansonista kertova kirja johon Marilyn Manson on sanellut sisällön, mutta tarina on mielenkiintoinen ja syvällinen.

Paras suomalainen musiikkikirja taitaa olla Sleepy Sleepersien Jytinää Eestissä.  Tai ei ainakaan tule muita hyviä mieleen.