Levyarvio: Machine Head - Unto the Locust

Huh huh.

Machine Head on minulle tärkeä bändi. Todella tärkeä se oli teininä, kun Burn My Eyes ja More Things Change paukkuivat huoneeni paskasta ministereosarjasta toistuvasti.

Hukkasin kuitenkin yhtyeen vuoden 1999 Burning Redin jälkeen. 2000-luvun alussa kuuntelin muutenkin niin paljon kaikkea muuta, etten ehtinyt seurata metallimaailman tapahtumia. Mutta 2001 ilmestynyt Supercharger jätti joka tapauksessa minut todella kylmäksi. Ehkä jos olisin silloin vielä lukenut Metal Hammeria kuten teininä, olisin tykännyt siitäkin.

Through the Ashes of Empires meni ihan ohi, eikä se edelleenkään kuulosta oikein miltään. Pari vuotta sitten palasivat levytyskantaan - pitkästä aikaa. Blackening onkin oiva levy, vaikkakin vähän turhan vaikea ja raskassoutuinen.

Mutta nyt. Tai oikeastaan syyskuun lopussa. Silloin ilmestyy seitsemäs albumi Unto the Locust (jonka nimestä eräs kaveri sanaili osuvasti:"Onko tämä siis lastenlevy, Heinäsirkka Unto?").

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta bändi on jotenkin vapautunut. Levyllä soittaa tietenkin ihan eri kuuloinen bändi kuin aikansa soundia vahvasti edustaneilla Burn My Eyesillä ja More Things Changella. Voisi oikeastaan sanoa, että Machine Head tekee Unto the Locustilla oman Master of Puppetsinsa. Levy myös kuulostaa paikoin Master of Puppetsilta ja Iron Maidenin raskaammilta levytyksiltä.



Olen tullut siihen lopputulokseen, että paras metallimusiikki tasapainoilee jatkuvasti korniuden ja parhauden rajamailla. Niin myös Unto the Locust - korostetummin kuin Machine Head koskaan ennen. Levy alkaa kolmiosaisella biisillä nimeltään I Am Hell (Sonata in C#). Ensimmäinen osa on klassisesti laulettua sonaattia, ennen kuin Robb Flynnin alati tuskaisa laulu liittyy joukkoon.

Myös lapsikuoroja kuullaan.

Mutta silti - ja juuri siksi - levy on loistava. Se on äärimmäisen melodinen. Se koostuu pitkistä biiseistä, jossa tuplakitarat kelaavat pitkiä soolo-osuuksia. Se on raskas (mainittu I Am Hell on massiivisen raskas loppuosassaan), mutta se on myös ilmava.

Bändi kuulostaa vapautuneelta. Koko ajan levyä kuunnellessa tulee sellainen mahtava oivalluksen tunne. Vuodesta 1992 kasassa ollut (joskin vain Robb Flynn ja Adam Duce ovat alkuperäisjäseniä) on jotenkin ihmeen kaupalla löytänyt itsestään uran ehtoopuolella tämän järkyttävän kirkkaan liekin joka Unto the Locustilla palaa.  Flynn on vieläpä tuottanut levyn itse. Se on nauhoitettu Green Dayn studiolla Machine Headin kotipaikkakunnalla Oaklandissa.

Ihan oikeasti, kolmen päivän kuuntelun jälkeen olen valmis julistamaan tämän henkilökohtaisella listallani vuoden 2011 metallijulkaisuksi. Ohi Mastodonin, Opethin, Septic Fleshin ja Suicide Silencen. Tämä on yhteislaulumetallia, mutta myös kunnianhimoista ja moniosaista thrash-riffittelyä. KORNIA, totta kai, mutta saavuttaa metallimusiikin tärkeimmän päämäärän: Sitä kuunnellessaan tuntee elävänsä vähän enemmän kuin ennen kuuntelun aloittamista.

EDIT! Tässä vielä biisilista.

1. "I Am Hell (Sonata In C#)
  • I: Sangre Sani (Blood Saint)
  • II: I Am Hell
  • III: Ashes to the Sky"  
 
2. "Be Still and Know"    
3. "Locust"  
4. "This is the End"    
5. "The Darkness Within"    
6. "Pearls Before the Swine"    
7. "Who We Are"  


Annan tälle yhdeksän ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa ja julistan sen merkkiteokseksi.


Bändi muuten keikalla marraskuussa Helsingissä, osallistuminen ilmiselvää. Näytepalana Locust, joka ei ole lähellekään levyn paras biisi, mutta ainoa julkisesti saatavilla oleva näyte.

This entry was posted in ,,,. Bookmark the permalink.

13 Responses to Levyarvio: Machine Head - Unto the Locust

  1. Weeps says:

    Olen kateellinen. Vielä pitäisi malttaa kuukausi odottaa levyn ilmestymistä. Ja samana päivänä ilmestyvää Mastodonia. Hyvää jaksaa odottaa..

  2. Lauri says:

    Through The Ashes Of Empire osui ja upposi joskus ihan helvetisti. Palvoin silloin Machine Headia ylitse kaiken, mutta into yhtyettä kohtaan on hiipunut siitä kyllä todella paljon. Blackenedia en tainnut jaksaa kuunnella kertaakaan loppuun asti. Tämä levy pitää kyllä ehdottomasti tsekata, kunhan julkaistaan. Jos Locust ei ole levyn parhaimmistoa, niin muut biisit ovat ilmeisesti silkkaa parhautta.

  3. Jussi says:

    Onhan Locustkin todella kova, mutta parhaat biisit ovat Who We Are, I Am Hell ja Be Still and Know. Huonoja biisejä ei olekaan.

    Päivitin tracklistin tuohon!

    Through the... taitaa itselleni jäädä ainiaaksi hiukan vieraaksi levyksi. Entinen duunikaveri diggasi siitä kanssa paljon ja joskus pitkillä automatkoilla kuunneltiin sitä, mutta ei se vaan toiminut.

  4. Jussi says:

    Kuuntelin tätä pimeässä suoritetulla lenkillä sateisessa metsässä. INTENSE. Tajusin samalla, että tässä on vienoja sävyjä jonnekin Bullet for My Valentinen ja Triviumin suuntaan, mutta Machine Head käyttää näitä kertosäelauluja paljon paremmin. Noita yhtäläisyyksiä on juuri sen verran että trve metal headz älähtävät. Mutta hyvin vähän.

  5. Markku says:
    Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
  6. Markku says:

    Täytyy nyt aina yhden vastarannan kiiskin liittyä keskusteluun. Nimittäin minuun Locust ei tehnyt oikein minkäänlaista vaikutusta. Tai noh, kai haukotus sellaiseksi lasketaan. Ei se siis huono ollut, mutta ei se minua vakuuttanutkaan. 3:20 - 5:30 oli biisissä paras kohta. Tuo kyseinen kohta ja sinun sekä monien muiden bloggaajien ylistykset kuitenkin estävät tyrmäämästä Locustinn perusteella. Täytyy vain odottaa, että pääsee kuulemaan levyn kokonaisuudessaan. Ja täytyy toi Locustkin vielä muutamaan otteeseen kuunnella. Jos pieni muhiminen tekisi sille hyvää.

    Ja lisäksi löysin aina välillä sävähdyksen Panteraa. Plussat siitä!

  7. Masa says:

    Samoilla linjoilla - Locust biisinä on minusta aivan mitäänsanomaton ja tylsä. Toivon sormet ja varpaat ristissä että levy kokonaisuudessa on toimiva minunkin korvissani. Toisaalta oma MH historia omalla piikkipaikalla on jo silloin heti ilmestymisen aikaan korkattu Burn My Eyes sekä kakkosena / samalla tasolla aivan tajunnan räjäyttävä Blackened, joka mielestäni on kyllä tässäkin viitattu 2000-luvun Master of Puppets.

    Mutta on se nyt vaan aivan hemmetin upeaa että joku bändi vielä vanhemmiten voi löytää sen jujun taas. Toinen tsekkaamisen arvoinen on kyllä uusi Fear Factory, Mechanize. Toimii.

  8. Jussi says:

    Jep, Mechanize oli toivottu ja rukoiltu paluu ruotuun Fear Factoryltä! (Läski)-Cazaresin paluu auttoi!

    Pelkään Masa pahoin, että jos Locust ei maistu, niin joudut pettymään koko levyyn. Toivon toki parasta. Itse on tuota tullut edelleen kuunneltua.

    Markun ja Masan mielipiteet levyn ilmestyttyä haluan ehdottomasti kuulla.

  9. Anonyymi says:

    Uskon kyl niii et mahtava lätty tulos!!!! Hesas nähää!: D

  10. Anonyymi says:

    Erinomainen lätty, yksi vuoden parhaista kokonaisuuksista. Jatkaa hyvin pitkälti The Blackeningin viitoittamalla raskaalla, melodisella ja aggressiivisella linjalla.

  11. Anonyymi says:

    2000-luvun Master of Puppets. Kyllä!

  12. Markku says:

    Mystisesti löysin itseni selailemasta näitä kommentteja ja vasta nyt huomasin Jussi toiveesi. Parempi myöhään kuin milloinkaan, eikös.

    Levy on tosiaankin syksyn aikana muutaman kerran kuunneltu läpi. Alunperin odotukset eivät olleet suoraan sanottuna kovinkaan korkealla, kun Locust-sinkku ei missään vaiheessa oikein sytyttänyt mua. Odotin levyltä ehkä jotain yliyrittämiseen kaatumista, yritettäisiin tehdä pirun hienoa ja mahtavaa, mutta lopputulos olisikin pitkästyttävää itsensä toistantaa. I Am Hell lähti soimaan ja olin jo lähellä hakeaa suolaa sekä pippuria mausteiksi, kun syön omat sanani. Ihan uskomaton biisi. Massiivisuus saa kuuntelijan nousemaan varpailleen, mutta samalla biisi repii ja ruhjoo kappaleiksi. Tämä toimii mielestäni loistavasti biisin tai parin verran, mutta kun koko levy on massiivista, raskasta ja aika tiukkaa tykitystä alkaa kokonaisuus halkeilemaan. Yhdellä istumalla kuunnellessa tuntuu välillä, ettei levy tahdo kunnolla pysyä kasassa. Lisäksi välillä tuntui, että biisejä ollaan pidennetty oikein tahallaan ja esimerkiksi Be Still and Know tuntuu junnaavan pahoin paikoillaan(+ se riffi käy hermoon). Melodiat ovat hienoja ja pariin otteeseen sain itseni kiinni ihailemasta rumpalia, mutta _silti_ välillä levyn aikana tuli se "hohhoijaa"-fiilis.

    Levy on ihan hyvä, mutta ei se musta vielä Machine Head fania tehnyt. Kokonaisuus oli liikaa tälläiselle pikkupojalle ja levyn kiinnostavuus pikku hiljaa laski levyn edetessä. Levy on liian head-bang mun makuuni. Paha maku levystä ei kuitenkaan jäänyt ja I am Hell rulaa edelleen.

  13. Jussi says:

    Hahaa, kiitos Markku, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Itsellänikin alkuhuuman jälkeen aavistuksen tuo levyn arvo laskenut, mutta kyllä sitä tulee edelleen kuunneltua.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...