Archive for joulukuuta 2012

Kirja-arvio: R. Kelly - Soulacoaster (eli bändikirjojen ongelmat osa 2)

Olin kirjoittamassa tähän bändikirjojen ajoittaisesta turhuudesta, mutta onneksi muistin että olen kirjoittanut asiasta pari vuotta sitten kattavan ja hienon tekstin.

Asia tuli taas mieleeni, kun luin R. Kellyn elämäkertakirjaa Soulacoaster, jota lukihäiriöinen pop-nero ei tietenkään ole kirjoittanut itse, vaan häntä on haamukirjoittanut kaveri nimeltään David Ritz.

R. Kellystä on viime vuosina tullut hyväksytty hipsteripiireissä, mikä on sinänsä oikeellinen arvonnousu, että R. Kelly on säveltänyt paljon jumalaista musiikkia. Hänen elämäntarinansa on sekin oikein mielenkiintoinen, ja lisäksi Kelly on haamukirjoittajansa kautta kanavoinut tuon tarinan hyvin itselleen tyypillisesti - eli sellaisella michaeljacksonmaisella suuruudenhullulla naivismilla - joten kirja on mitä viihdyttävin katsaus ukon elämään.



Kelly kirjoittaa itsestään melko rehellisesti, mutta enemmän tämä on silti tahattoman humoristista luettavaa. Seksin ylipappi kirjoittaa miten usko jumalaan ja valtava panemisen himo yhdistyvät hänessä ja hänen levyillään. Onhan sille pakko nauraa!

Ja kun se vaimokin on niin rakas, mutta hitto kun kiertueella ne naiset himoitsee niin paljon ja liha on heikko ja hallelujaaaaah!

Kun kirjaan suhtautuu tahattoman humoristisena, hiukan yksinkertaisen mutta musiikillisesti superlahjakkaan miehen elämäkertana, se antaa paljon. Aiemmin mainitsemaani artistielämäkertojen ongelmaa sivutaan siinä, että Kelly tietysti selittää kaiken itselleen parhain päin. Tämä on tietysti luonnollista, mutta kirjan perusteella henkilöstä Robert Kelly ei saa mitään oikeaa kuvaa.

Kuten todettua, oikein viihdyttävä kirja Soulacoaster silti on. Ei kai R. Kellyn elämäkerralta mitään filosofista syvyyttä sovi odottaakaan. Ja hei, oikeus totesi hänet syyttömäksi seksiin alaikäisen kanssa. Outoa silti, ettei Kelly sanallakaan mainitse Aaliyahia, jolle hän tytön ollessa alaikäinen tuotti levyn jonka nimi on Age Ain't Nothing But a Number. Ei sanaakaan koko jutusta. Things that make you go "hmmm". Ehkä Kellyn asianajajat olivat sitä mieltä, ettei kannata puhua siitä jutusta yhtään mitään.




PS. Foster Wallacen Infinite Jest edistyy! Oli tosin pakko ottaa sivuprojektiksi Jeffrey Eugenidesin Middlesex kun se oli vihdoin saatavilla Kindleen. Infinite Jest on maineensa veroinen. Joka sivulla hengästyttää Wallacen upea kieli, mutta on se myös todella haastava kirja - niin sen tosin pitää ollakin! Olen Tommi Melenderin kanssa samoilla linjoilla siitä, että hyvän kirjallisuuden ei tarvitse olla helposti lähestyttävää.

Posted in , , | Leave a comment

Netflix vai HBO Nordic - osa 2

Paljon on bittejä virrannut sadan megan Sonera Koti-TV -nettiliittymässäni (joka tosin testien mukaan on oikeasti vähän yli 30 megan) sen jälkeen kun bloggasin HBO Nordicin ja Netflixin suomeentulosta.

Tuolloin en vielä tiennyt sitä, että Netflix onnistuisi avaamaan palvelunsa Pohjoismaissa noin 2 kuukautta ennen HBO Nordicia - joka tosin on sikäli ymmärrettävää, että Pohjoismaat ovat HBO:lle ensimmäinen paikka - pilottihanke - jossa nettipalvelu avataan. Ilmeisesti käynnistysvaikeuksia ilmeni melko tavalla, sillä firman viestintäkin lupaili Nordicin avautuvan jo paljon aiemmin.

Onneksi sentään jouluksi.

Olen ollut tyytyväinen Netflixin käyttäjä sen "launtsaamisesta" lähtien. Spotifyn Premium-käyttäjänä sain alkuun 3 kuukauden ilmaisen testijakson, joka loppuu tammikuun alussa. Olin jo valmistautunut maksajaksi siirtymistä, mutta satuin saamaan duuniin yhteistyökumppanilta korruptiojoululahjana vuoden Netflix-tilauksen ilmaiseksi. Not half bad! Tämä on ainoa syy siihen, että nyt edes harkitsen HBO:n kelkkaan lähtemistä, sen verran uudet tiedot palvelusta ovat intoa latistaneet.

Ensinnäkin Samsungin sopimusasiakkaita lukuunottamatta peruspalvelua tarjotaan vain 12 kuukauden määräaikaisella sopimuksella. Eli Nordicin kelkkaan pitäisi lähteä vähintään vuodeksi. Soneran Koti-TV:n asiakkaita (eli mm. minua) hellitään tässä sikäli, että meidän on mahdollista tilata HBO Nordic myös kuukaudeksi kerrallaan - tuolloin hinta on tosin 15 euroa kuukaudessa. Tosin nyt kun Netflixistä ei tarvitse maksaa mitään, saatan hyvinkin tämän uhrauksen tehdä.

HBO:sta ei ole Netflixin korvaajaksi, varsinkin kun olen nyt jo yli kuukauden käyttänyt Firefoxissa Media Hint -addonia, joka on helppo tapa saada itselleen jenkkiläinen ip-osoite ja sitä kautta jenkkilän Netflixin valikoima. En harrasta piratismia periaatteesta, mutta tämän olen itselleni antanut anteeksi, kun en pidä sitä varsinaisesti laittomuutena. Suomen valikoimaan verrattuna leffoja ja sarjoja on tarjolla muhkeasti. Tosin välillä on kätevä laittaa addon pois päältä ja tarkasta mitä Suomi-valikomassa tapahtuu - julkaisuoikeuksien viidakossa kun jotkut elokuvat ovat tarjolla Suomessa, mutta eivät USA:ssa (kuten esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -leffat ja Purppuravirrat).

Päällimmäisenä tästä hässäkästä jäi mieleen HBO Nordicin epäonnistunut viestintä - tällä hetkellä heidän Facebook-seinänsä on täynnä uhoa - liittyen lähinnä määräaikaiseen soppariin. Sarjavalikoimasta puuttuvat ainakin Deadwood ja Curb Your Enthusiasm, vaikka mainonta lupasi KAIKKIA HBO-sarjoja (tai näin minä ainakin mainonnan kärjen muistan). Kun äläkkä nousi, C-More Total pisti heti mainoskampanjan pystyyn, jossa luvattiin Boardwalk Empiren uudet jaksot samana päivänä kuin Jenkeissä - kuukauden irtisanomisajalla.

C-More Total ei ole on-demand-palvelu, joten minulle se ei siis tarkoita mitään. Tästä lähin TV-sarjat ja elokuvat katsotaan joko jättimäisestä digiboksin varastosta tai on-demandina, niin se vain on.

Tammikuussa luultavasti lähden HBO Nordicin kelkkaan, joten raporttia tulossa myöhemmin lisää. Tällä hetkellä olen oikein tyytyväinen Netflixin käyttäjä.

Posted in , , , | Leave a comment

Levyarvio: Asa Foetida - Use Your Illusion III

Ensin pari alkuhuomautusta:

1. En ole varma mikä Asan tarkoittama artistinimi tässä on, mutta kaikesta päätellen Asa Foetida, erotuksena viimevuotisen Jou jou -levyn rap-alias Asa Masasta. Aiemmin hän on julkaissut kaksi Foetida - Pro Promo -mixtapea, mutta tämä levy on muutenkin hämmentävästi nimetty, joten kunhan kaikki nyt ymmärtävät että tässä on kyse Matti Salon aka Avaimen aka Asan albumista.

2. Jos olisin tiennyt että tämä levy ilmestyy, en olisi tehnyt vielä vuoden parhaiden levyjen listausta.


Tämä oli siitä mahtava levy, että se tuli sanonnan mukaisesti "pyytämättä ja yllättäen". En ole ehtinyt aikoihin seurata Basson keskustelufoorumia, ja Asa ei näistä juuri etukäteen tiedottele - kyseessä kun on hänen (ja käsittääkseni äitinsä) hoitama levy-yhtiö Roihis Musica, joka julkaisee Asan omien levyjen lisäksi vain Jätkäjätkien levyt.

Kuulin alkuvuodesta, että Asa olisi tekemässä pitkään suunnittelemaansa Love Recordsin materiaalia sämpläävää levyä yhteistyössä Universal Musicin kanssa (joka siis nykyään omistaa Loven katalogin). Ilmeisesti Asan Avain-aikaiset major label -traumat ovat vielä niin haavaisia, ettei mies halunnut lopulta lähteä projektiin - tai sitten syy on joku muu, tämä kaikki on omaa spekulaatiotani.

Tämä on kuitenkin ilmeisesti saman idean päälle rakennettu levy - sillä erotuksella, että Loven levyiltä sämpläämisen sijasta Suomen kovimmista muusikoista koottu kopla on soittanut progehtavat taustat.

En ollut aivan niin ihastunut mainittuun Jou jou -levyyn kuin olisin toivonut. Ymmärsin toki Asan konseptin jutustelevana sananikkarina, mutta miehen runolliset ulostulot ovat olleet suorastaan profeetallisia, joten odotukset olivat seuraavassa runolevyssä (edellisen ollessa Terveisiä kaaoksesta - joka on sivumennen sanoen käsittämättömän hieno levy).

Vaikka Use Your Illusion III on järjettömän taitavasti soitettu ja sävelletty levy, Asan sanataide on kuitenkin sen ylivoimaisesti tärkein anti. On toisaalta sääli, että Polarsoulin ja Arwi Lindin tuottama upea musisointi jää taustalle, mutta ei voi mitään.

Jos luet tästä arvostelusta vain yhden virkkeen, lue tämä: Use Your Illusion III ei ole räppiä, vaan runoutta. Heti YouTube-näytteet pistivät polvilleen. Tai ehkä "näytteet" on harhaanjohtavasti sanottu, sillä joku on tunkenut kaikki levyn biisit YouTubeen. Asa ei siitä huolimatta halua laittaa levyjään Spotikkaan, vaikka YouTube-katsomiskertojen perusteella kannattaisi. NO, Spotifyttömyydestä johtuen tämä oli ensimmäinen levy jonka ostin tänä vuonna. Joo, ammatin suomia etuja, saan paljon levyjä. Mutta hyvä että ostin.



Minä olen NIIN valtavan tyytyväinen, että Asa on uskaltautunut vielä kauemmas hiphopin konventioista. Kuten todettua, tässä on kyse runoudesta. Kaikesta kuulee, että sanoitusten kirjoittamiseen on käytetty aikaa ja harkintaa, eikä miehen kynän tarkkuutta voi kuin ihailla - polvillaan, nöyränä.

Oikeastaan levyn "hiphopimmat" biisit ovat sen heikoimpia kohtia. Mitä sfäärimpää, sen parempaa. Terveisiä kaaoksesta -levylläkin eniten mieltä kiehtoi Yksinäisyyden ja yhtenäisyyden vuori. Nyt päästään heti aluksi kolmannen silmän avaamiseen - johon toki vaaditaan asianmukaisia päihteitä, mutta näillä mainituilla päihteillä ei mässäillä, kuten räpissä yleensä.

Olemme kuulleet tarpeeksi "rennosti arkisista aiheista räppääviä nuorukaisia", on aika antaa tilaa runoudelle. Tulee mieleen stand up -koomikko Marc Maronin mahtava WTF-podcast, jonka eräässä tuoreessa jaksossa hän kertoo Bob Dylanin Blonde on Blonde -levyn kuuntelemisesta, ja vielä tarkemmin Dylanin sanoituksista, joiden Maron kuvailee olevan "halun ilmentymiä", koska ne "kertovat maailmasta, jonka juuri ja juuri tajuaa, mutta sitten se katoaa". Siis että "the definition of desire" on juuri se todellisen runouden koskettama tila, joka lähestyy lopullista totuutta. Tai ainakin kuulijalle/lukijalle tulee oivallus, että ratkaisu on ihan lähellä.

En lähde vielä tässä merkinnässä analysoimaan Asan runoja syvemmälle, vaikkeivät ne mitään "vaikeita" runoja olekaan. Oikeastaan ainoa kauneusvirhe on Julma-Henrin vierailu, sillä en ole koskaan ymmärtänyt ko. räppärin arvostusta. Luulen, että vain syrjäytyneet saavat edes jonkinlaisen samaistumiskokemuksen Henrin räpeistä.

Tämä levy nostattaa mieltä. Se on jälleen yksi osoitus siitä, että Asa on suomalaisten "riimittelijöiden" (jotenkin aliarvioiva termi...) joukossa täysin omassa liigassaan. En osaa vielä päättää onko tämä Asan paras levy, mutta helvetin hieno levy kyllä, ja pakollinen hankinta kaikille.


Posted in , , , | 2 Comments

Elokuva-arvio: The Hobbit

Tämän leffan kanssa kävi silläsorttia hassusti, etten edes oikeastaan odottanut sen tulemista mitenkään suurella innolla. Sitten koitti ensi-iltakeskiviikkoa seuraava päivä, eli tomaatti-torstai, ja huomasin yhtäkkiä olevani rakkaassa lähileffateatterissani Sello Rexissä ostamassa lippuja Hobitin supertarkkaan 3D-versioon. Siis tämä kolmikirjaiminen lyhenne jota en suostu googlaamaan. 48 freimiä sekunnissa.

Yritin lukea Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -kirjat ensimmäisen kerran jo ala-asteella, mutta ne menivät yli hilseen. Luin ne sitten loppuun seiskalla, minkä jälkeen vielä kerran lukiossa ja sen jälkeen kerran englanniksi. TAVALLAAN voitaisiin siis puhua nörtistä. Tai lukumiehestä. Maailmankirjallisuuden klassikkoja ehdottomasti. Hobitin olen lukenut vain kerran, mikä on erhe jonka haluan ehdottomasti korjata - nyt kun leffatrilogian eka osa on nähty.

Aikamoinen pohjustus. LOTR-leffoista olen digannut paljon - tietysti, mutta suoraan sanottuna Hobitin venyttäminen kolmeksi elokuvaksi tuntui etukäteen vain Hollywoodille rähmällään ololta. Peter Jackson on ainakin nörttien mytologiassa omapäinen tekijä, joten siksi ratkaisu ihmetytti kaupallisuudessan.

Ensinnäkin Jacksonille pitää nosta hattua siitä, että hän on malttanut edes jotenkin viedä kirjan lapsellista tunnelmaa elokuvaan asti, vaikka suuri yleisö varmasti odottaa "lisää sitä samaa". Hobitin lukemisesta on aikaa enkä muista kirjaa aivan tarkasti, mutta taisteluita Jackson on tietysti hieman ylikorostanut, ja lisännyt takaa-ajoa.



Taru Sormusten Herrasta on valtavan pitkä kirja, ja elokuvaversiossa piti hieman oikoa mutkia suoriksi. Hobitissa ollaan päinvastaisen ongelman edessä. Kirja on hiukan yli 300-sivuinen, mutta leffaversio ylittää 8 tuntia kun koko trilogia on valmis. Oli hieno huomata, että Hobitin tapa on kiitollisempi elokuvalle. Mukaan on voitu lisätä historiapätkiä Tolkienin valtavasta taustatyöstä ja ohjaajalla on ollut varaa jopa verkkaiseen etenemiseen.

En saanut Hobitista samanlaisia kiksejä kuin LOTRista aikanaan, mutta pidin elokuvasta silti paljon. Yksinkertainen syy on se, että kirja ei ole niin hyvä. Huomaakin, että käsikirjoittajatiimi on lähtenyt taustoittamaan LOTR-leffoja, tarjoten kirjaa lukemattomille ahaa-elämyksiä.

Se 48 freimiä sekunnissa 3D -kuva on muuten aivan HELVETIN hienoa. Kuvalla myös leikitellään (ehkä jopa ärsyttävästi) niin, että välillä tuntuu kuin olisi vuoristoradassa. Ensimmäistä kertaa 3D-leffassa tuntuu oikeasti siltä, että on mukana tapahtumissa. Visuaalisesti siis vielä hienompi kuin edeltäjänsä.

Yle Teemalla oli muuten tällä viikolla mahtava elokuvafestivaali. Boksilla on pirusti hyvää katsottavaa, ja eilen näin ekaa kertaa Charlie Kaufmanin Synecdoche, New Yorkin. LOISTAVA elokuva. Rakastan surrealistisia mutta huumorintajuisia käsikirjoituksia. Leffa on hieman sukua Coen-veljesten Barton Finkille, joka on suosikkielokuviani.  Suosittelen.


Posted in , , , | Leave a comment

Kolme maailmanlopun ennusmerkkiä

The Four Horsemen on Metallican top 5 -biiseissä, joten luultavasti jossain on neljäskin merkki maailman loppumisesta 21. joulukuuta. Mayojen (vai inkojen?) ennustus on tietenkin ihan höpöä, mutta pakko tässä kyynikonkin on varautua pahimpaan.

Ennusmerkit:

1. Jimi "Dööddi Cindörela" Constantine on päästetty studioon alkoholisminsa viimeisellä taipaleella keikkuvan Nipa Neumannin kanssa ja lopputuloksena on "Dingon" uusi single Facebookissa. Toki ymmärrän, että Sääpallo ja Maki ovat tehneet biisin Nipa sätkynukkenaan siksi, että ihmiset puhuisivat siitä sosiaalisessa mediassa toivoen, että se joskus realisoituisi €-muodossa. MUTTA silti. Biisissä on jotain saatanallista. Tulee mieleen Jeff Longin mainio romaani Helvetin piirit, jossa arkeologit löytävät helvetin Himalajalta. Siellä soi Facebookissa, ja Jimi Constantine nyplää taustalla kielellään huulikoruaan.

2. Tänään, 12/12/12, USA:n aikaa illalla, soitetaan Sandy-hurrikaanin tukikonsertti Sandy Relief. Konsertissa esiintyy (päivitän tähän huomenna videon) monien muiden supertähtien ohella itse MACCA, eli Sir Paul McCartney. Hän ei kuitenkaan tyydy vetämään pianolla Hey Judea, vaan hän....
....
..... ........ ..... wait for it ..... . .. ...
. ... .

....... ESIINTYY KURT COBAININ TILALLA NIRVANAN PALUUKEIKALLA!1!!!!!

Mitä helvettiä -mittarini viittasi The Sunin uutisen nähdessäni toki ensin Onion-tyyppiseen nettisatiiriin. Mutta ei saatana. Totta tämä (kai) on. Jos en huomenna ole tullut päivittämään tähän videota tapauksesta tämä menee paskasensaatiouutisten piikkiin, mutta aika monessa paikassa tästä on jo kohuttu.

Parasta kaikessa on, että Macca VÄITTÄÄ, ettei hän aluksi edes tiennyt, että Novoselic, Grohl ja Pat Smear ovat Nirvanan jäseniä. Ilmeisesti Grohl oli pyytänyt Maccaa jammailemaan ja soittamaan jotain muistokonserttiin, ja hänelle oli vasta jälkikäteen selvinnyt, että tässä on Nirvanan jäsenistö. Että oli tuntenut aikaisemmin vain Foo Fightersin Grohlin... Ja nyt hän sitten Paul McKurtney.

Uskoisko tota? TOISAALTA jos olisin irtaantunut todellisuudesta 60-luvun alkupuolella ja polttanut tonneittain kannabista, voisin hyvinkin olla yhtä pihalla.

3. Viime viikon torstaina METALLICA tuli Spotifyyn. En ole oikein perillä miten heidän levy-yhtiökuvionsa oikein menee, mutta he ovat ilmeisesti jo 90-luvulla tehneet sopimuksen levy-yhtiönsä kanssa, että ostavat omat masterinsa, ja nyt he sitten perustivat oman levy-yhtiönsä ja näinollen hallinnoivat omaa katalogiaan täysin.

Tämä on maailmanlopun enne siksi, että Lars Ulrich on saarnannut kuolemaa piraateilla Napster-keissistä lähtien, eikä bändi ole todellakaan suhtautunut suopeasti mihinkään subscribe-mallin palveluihin. Viime torstaina Ulrich ja Napsterin toinen perustaja Sean Parker (myös Facebookin pomoja, Spotifyn hallituksen jäsen jne.) kättelivät pressitilaisuudessa kaverillisesti. Times they are a-changing. Maailma SAATTAA loppua.

Metallica on oma levy-yhtiönsä, ja levy-yhtiöt käsittääkseni neuvottelevat erikseen Spotifyn kanssa ehdoistaan, joten ehkä Spotikka tekee King Tallicalle merkittävämpiä tulonsiirtoja kuin.... sanotaanko vaikka Megadethille joka on isolla levy-yhtiöllä.

Joka tapauksessa tuntuu planeetan tulevaisuuden kannalta vaaralliselta, että voin upottaa Metallican koko katalogin (miinus Lulu, josta vaietaan kuin yhteisellä päätöksellä koko maailman taholta) laillisesti tähän blogiini, josta kuka tahansa (spotifyllinen) ihminen voi sitä kuunnella.

Vietä siis levollinen viikko rakkaidesi kanssa. Ennusmerkit ovat läsnä. Tähänkö tämä loppuu?

Maalaus: Viktor Vasnetsnov, 1887

Posted in , , , , | 5 Comments

Vuoden parhaat 2012: Kotimaiset levyt top 10

Listausmaanikko huipentaa kaksiosaisen Vuoden levyt -listauksensa kymmeneen parhaaseen kotimaiseen levyyn. Järjestys voisi jälleen kerran vaihtua päivittäin, mutta jokseenkin tällaisesta levykymmeniköstä minä pidän tänä vuonna eniten.

Hevipainotteisuutta ilmassa. Ehkä olen sitten kuunnellut tänä vuonna enemmän heviä, mene ja tiedä. Kärkikymmenikön ulkopuolella ei superhyviä levyjä, mutta oli tuo rajankäynti aika tiukkaa.

En viitsi tehdä näistä Spotify-listaa kun niin monta levyä puuttuu sieltä. Harmi.



1. Samuli Putro – Tavalliset hautajaiset

Aina kun Samuli Putro tekee melankolisen levyn, minä olen myyty. Tähän levyyn tuli jotenkin kilahdettua kaikista levyistä eniten tänä vuonna. Siis niin, että Olet puolisoni nyt oli ensin marinoinut minut valmiiksi, ja sitten kun albumi tuli, olin aivan täysin myyty. Se rap-biisi on vähän heikompi, mutta muuten puhdasta loistavuutta.

Blogiarvio täällä. (Ai katos, tuolla arviossa povaan tästä vuoden levyä. Näin kävi.)



2. Pariisin Kevät – Kaikki on satua

Tämä on hieno hetki. Olin toivonut tätä levyä Pariisin keväältä alusta lähtien, mutta Meteoriitti ja Astronautti sisälsivät moelmmat muutaman hyvän singlen, mutta jättivät kokonaisuuksina kylmäksi. Liian kylmäksi siihen nähden, että Arto Tuunelan & co:n toimissa on ollut tietynlaista neroutta aina. Nyt se sitten onnistui. Ja vielä valtava radiohitti!





3. Swallow the Sun – Emerald Forest and the Blackbird

Tänään julkaistiin Emma-ehdokkaat myös metallilevyistä, eikä tämä ollut listalla. IHMETTELEN Matti "DJ Liekki" Riekin johtamaa katrasta. Terveiden Käsien rutiinilevy mutta ei tätä. Ehkä trve kult -ihmisten mielestä "Swallarit" ovat tehneet parhaat levynsä aiemmin, mutta minulle se on tämä. Putron jälkeen vuoden toiseksi kovin kilahdus. 

Tämä kuluu edelleenkin lenkillä ja joskus Kehä I:llä. Loistava levy.




4. Lapko – Love

Äh, olen minä jollain tavalla jäävi, mutta kyllä tätäkin on tullut kuunneltua aivan järkyttävän paljon. Taiteellinen, konseptiltaan vahva, suvereeni. New Bohemialla tuottajaksi ryhtynyt James Goodwin ja Lapko toimivat tällä levyllä paljon paremmin yhteen, kaikki soi paksusti mutta silti dynaamisesti.
En ole kirjoittanut tästä edes blogiarviota, mutta kyllähän tämä jukoliste toimii!



5. Mokoma – 180 astetta

Tästä levystä ei ole blogiarviota kun arvostelin sen Rumbaan neljän ja puolen tähden arvoisesti. Miten se on silti vasta viidentenä???? En minä tiedä, ekat kolme levyä on viiden tähden ja Lapko neljän ja puolen myös.
En olisi uskonut että Moksu tässä vaiheessa uraansa julkaisee parhaan levynsä! Varsinkin kun sen akustisen levyn uudet biisit olivat minusta aika kehnoja. Mutta niin se vaan on, että Stam1nan ujosti kyykätessä isoveli pistää tuulemaan. Ja kun tässä on ähäkutti-eleenä Stam1nalle myös loistava Stam1na-henkinen biisi Valkoinen kohina. Sitten on tietysti VALTAVA radiobiisi Punamultaa, käsittämättömän hieno black metal -biisi Illan henki ja über-positiivinen pop-herkku Uskalla elää.

Hyvä nimi levylle jolla ilmaisun eri puolet ovat esillä kuin viuhka.
6. Kuolemanlaakso – Uljas uusi maailma

Ja lisää metallia! Tässä levyssä on samanlaista henkeä kuin Swallow the Sunilla. Se on jotenkin valtavan tietoinen olemassaolevasta metallista ja uskaltaa toimia omapäisesti ja itsenäisesti. Jopa suomeksi puhutut osuudet toimivat, vaikka leffatrailerimaisen uskottavan narisevan äänen lukemat "pelottavat" läpät menevätkin helposti yli.

Tarkempaa tietoa löydät blogiarviosta. Tuolla arviossa ennustan, että on 5 parhaan Suomi-levyn joukossa tänä vuonna. No, läheltä piti.



7. Disco Ensemble – Warriors

Olkaa kaikki hiljaa! Disco Ensemble puhkeaa kukkaan vasta nyt, Island of Disco E:llä ja tällä Warriorsilla! Totta kai tässä on myös bändin isoin radiohitti Second Soul, mutta ei ole kyse niin singlejen varaan nojaavasta levystä kuin First Aid Kit, jolla kieltämättä oli kovia täräyksiä. Ohinukuttu, aliarvostettu, Disco Ensemblen melodisuus on valtavan hienoa.




8. Antero Lindgren - Mother

Antero Antero minkä teit. Göstä Sundqvistin näköinen tyyppi joka asui nuorena samalla pienellä paikkakunnalla kuin minä. Yllätti ainakin minut todella pahanpäiväisesti julkaisemalla näin huikean levyn! Taisi voittaa Rumban kriitikkopollin ja hyvä niin. Käsittämättömän vahvan tunnelman rakenteja ja Zebra & Snaken tuotanto toimii upeasti. Tulee vieläkin kuunneltua tasaisin väliajoin. Antero, kumarran sinua.





9. Pää Kii – Pää kii

Melkoisen hypetetty levy. Itsekin sytyin Kalifornia Dreamin' -biisiin heti kuin kuulin. Vaikka Teemu Bergman on lukemastani päätellen liian vaikea tyyppi pystyäkseen nauttimaan menestyksestä tai pitämään bändejä kasassa kovin pitkään, umpilahjakas hän selvästi on. Kakkahätä-77:n (tai miten se nyt kirjoitetaankaan) Tuttipullonimijä on parhaita suomipunk-biisejä koskaan, ja Pää Kiin idea naittaa Bergman-punk Tehareiden kanssa toimii tietenkin kuin häkä.

Aavistuksen puuduttava levy vaikkei pitkä olekaan, kiistämättömän lahjakkaan ryhmän tekosia silti. Tekee mieli korkata kalja.




10. Yournalist – Horror and Terror

Perkele kun odotin tältä levyltä jonkin verran enemmän. Slippery & Infected -ep osoitti, että bändillä on lähes pixiesmäisen hieno tapa liikkua venkoilevista säkeistöistä isoihin kertosäkeisiin - ja kyky tehdä niistä isoista kertosäkeistä jumalattoman tarttuvia.

Heillä on myös kyky luoda oma maailma levylleen. Yournalist-fiilis, joka tempaa mukaansa.

Koko levyllä biisimateriaali valitettavasti hieman notkahtaa, mutta parhaista hetkistään johtuen tämä pysyy mukana vuoden kymmenen parhauden joukossa. Vaikka joitain biisejä tulee skippailtua, tätä tulee myös kuunneltua edelleen tasaisin väliajoin.


Tätä blogia ei ole kommentoitu pitkään aikaan, joten kerro nyt ihmeessä missä tämä meni vikaan!


Posted in , , | 2 Comments

Vuoden parhaat 2012: Ulkomaiset levyt top 10

....aaaaand here we go! Tätä vuoden parhaat levyt -postausta on itse asiassa jo kyseltykin, sosiaalisessa mediassa JA niin sanotussa oikeassa elämässä, joten uutterasti ylläpitämäni illuusio siitä, että ihmisiä kiinnostaa jonkun toisen ihmisen suosikkilevyt EI OLEKAAN ILLUUSIO.

Tänä vuonna Vuoden parhaat ilmestyy kahtena postauksena. Ensin kymmenen parasta ulkomaista levyä ja ensi viikolla kymmenen parasta kotimaista. Kuten aina, lista olisi joka päivä hieman erilainen - ei tämä mitään tiedettä ole. Biisejä en lähde erikseen tänä vuonna listaamaan, se tuntuisi jo liikaa työltä kun vuosi meni musiikkipäälliköidessä.

Pistetääs tähän alkuun Spotify-playeri, josta voit kuunnella Vuoden ulkomaisia levyjä. Mukana 9 levyä kymmenestä. Anathema ei ole streamausriemuun lähtenyt, joten se pitää hakea kaupasta (juu, olet varmaan jo hakemassa).




Huomaan, että metallilevyjä on tullut tänä vuonna kuunneltua paljon. Kokonaisuutena en pidä tätä minään loistavana levyvuotena, ainakaan itselleni. Olen kuunnellut paljon enemmän vanhoja kuin uusia levyjä tänä vuonna, musiikillista pappailua siis.

Parhaiden levyjen listalle oli kuitenkin tunkua, vaikken uskokaan näiden jäävän klassikkotasolle, kahden kärkeä lukuunottamatta.





1. Deftones – Koi No Yokan
 
No niin, tämä on ykkönen, ei sille voi mitään. Jotenkin ilmeistä rankata suosikkibändin uusi levy ykköseksi, mutta Deftones vain osuu niin jumalattoman lujaa. Jos miettii, että Deftones-kaanoniin kuuluu ensimmäiset kolme levyä, bändi on tehnyt kahdella uusimmalla albumillaan hämmentävän tempun ja sekoittanut jo sementoitua järjestystä. Koi No Yokan on vielä parempi levy kuin Diamond Eyes. Kirjoitin siitä pitkähkön arvostelun.




2. Silversun Pickups – Neck of the Woods

 Tämä on sikälikin tärkeä levy, että se sai minut rakastumaan Silversun Pickupsiin täysin. Aiempia levyjä en ole edes kokonaan kuunnellut, ja se vähä mitä olen kuullut herätti vain kursorista kiinnostusta. Ihan mielenkiintoinen soundi, mutta ei nyt sitten kuitenkaan. Siksi oli mahtavaa huomata kuuntelevansa Neck of the Woodsia repeatilla. Eikä se vain kulu. Kun nyt luen toukokuussa kirjoittamani arvostelun huomaan, ettei levy lyönyt suorilta ällikällä, mutta joulukuussa voi todeta, että se on eniten kuuntelemani levy tänä vuonna. Arvostelu täällä. 

Arvostelun lukeminen on muuten hyvä osoitus siitä, miten levyarviot joutuu yleensä kirjoittamaan liian pian, tai miten mielipide voi muuttua - tosin tässä tapauksessa posiitiivisesta SUPERpositiiviseen. Anna Puun levyn arvostelin hetki sitten tässä blogissa (tai pikemminkin vertasin sitä Laura Närhen levyyn), ja vaikka Antaudun kuulostaa edelleenkin vähän liian vähäeleiseltä, kappaleet ovat ottaneet kiinni, vahvasti.

No, tämä sivuasiana.




3. The XX – Coexist 

Tavallaan ärsyttävää valita tämä levy kolmospaikalle, mutta vaikka ÄksÄks toisintaa ekan levynsä taian, se ansaitsee kiitosta. Toisintaminen oli ehkä vähän rumasti sanottu, he nimittäin JALOSTIVAT itsensä vielä uudelle tasolle. Vielä vähemmän soittoa, vielä syvempi tunnelma, vielä parempia biisejä. Mutta ei Coexist aiheuta silti yhtä suurta riemua kuin debyytti, koska se on tehty jo. Loistava levy yhtä kaikki. Arvionkin olen kirjoittanut.




4. Fatboy – Love Creole

Fatboyn uutukaista en ole blogissa esitellyt koska kirjoitin siitä Rumbaan. Heidän edellinen levynsä Overdrive oli vuoden 2010 iloisimpia yllätyksiä. Rockabillyä minulle. Superhienoja biisejä, väkivahvaa tunnelman hallintaa ja rakkautta musiikkiin.
Love Creole on vähän samanlainen levy kuin kolmossijalla noteerattu Coexistkin. Periaatteessa samaa mitä bändi on tehnyt aiemminkin, mutta silti sitä jaksaa kuunnella - paljon.




5. Richard Hawley – Standing At the Sky's Edge

Oli ehkä jopa noloa että tutustuin Hawleyyn vasta nyt, vaikka ALAN IHMISILLE hän on ilmeisesti tuttu jo pitkän ajan päästä. Jonkin verran ohimennen kuullut jotain hänen vanhempia tuotoksiaan, mutta kun tämä tuli, ymmärsin ukon nerouden.

6. Burzum – Umskiptar

Täytyy ihailla Norjan paskanatsi Varg Vikernesin työn jälkeä vankilasta vapautumisen jälkeen. Kolme vuotta, kolme levyä (jotka ilmestyvät puolisalaa, onneksi myös Spotifyyn). 
Umskiptar ei sekään (tässähän on kaava, rakastin tänä vuonna levyjä, jotka eivät periaatteessa luoneet mitään uutta, mutta jotka olivat "vain" laadukkaita) uudista Burzumia, ainakaan jos sitä vertaa edellisvuosien hienoihin Belusiin ja Falleniin. Varg-setä lukee Valhalla-teemaista valkoista ylivaltaansa lämpimän alkukantaisen melodiamaailman päälle, joka on tulkittu vähäeleisen bläkkiksen kielellä.

Kestää toistuvaa kuuntelua, pimeällä lenkkipolulla jopa liian ahdistava/pelottava levy. 




7. Gojira – L'enfant Sauvage

Ranskalaista metallia, jota kävin väijymässä Nosturissakin (vaikka bändi aloittikin myöhässä Venäjän rajalla tapahtuneesta viivästyksestä johtuen). Tässäkin tarinassa luku "diggasin kyllä aiemmista levyistä, mutta en ollenkaan näin paljoa". Myös yksi vuoden kuunnelluimmista levyistä. Hieno kädenojennus teknisen metallin suosta kohti kuuntelunautintoa.




8. Anathema – Weather Systems

Kyllä, tämänvuotisen parhaat levyt -listaukseni teema on selvästi "bändi joka hioo laadukasta kaavaansa vielä paremmaksi". Anathema tekee edelleen vahvasti tunnelmaan nojaavaa musiikkia, jota ei voi kutsua metalliksi, mutta jonka kutsuminen rokiksi olisi jotenkin kornia. Tällä levyllä naislaulaja tekee parhaansa pilatakseen kokonaisuuden, mutta vahvuudet ovat suurempia kuin heikkoudet.

Tästä ei ole blogiarviota!



9. Dirty Projectors – Swing Lo Magellan

New Yorkin osavaltiosta kotoisin oleva "kokeileva indierock-bändi" voisi tarkoittaa kammottavaa kikkailua, mutta Dirty Projectors ojentaa kuudennella albumillaan kätensä jopa Espooseen asti. Minä tartuin ojennettuun raajaan ja nautin tästä levystä, jopa yllätyksenä itselleni. Gun Has No Trigger oli ilmeisesti jonkinlainen indie-pikkuhitti, mutta minulle rakkaimmaksi on muodostunut albumin avausraita Offspring Are Blank.
Levyssä on myös tenhoava kansi, jossa bändin johtokaksikko juttelee naapurinsa kanssa.




10. Anaal Nathrakh - Vanitas

Brittiläinen projektibändi, jonka kaava on purkittaa aggressiivisinta death-black metallia, ja yhdistää siihen laulettuja kertosäkeitä. Osoittanut toimivuutensa jo aiemminkin, mutta Vanitas vain parantaa. 

Bändin konseptiin kuuluu myös vahvasti "hauskasti brutaalit" biisinnimet. Tällä levyllä "singlelle" on säästetty paras nimi: Of Fire and Fucking Pigs. Kyllä paukkuu. Loistava erityisesti sellaisina työpäivinä, kun on paljon töitä ja olet tekemässä niitä yksin.

Etätyöpäivinä olen tosin todennut, että jackrussellinterrieri Ringo pelkää tätä levyä. Ehkä syytäkin.

Posted in , , | Leave a comment

Ei enää artistihaastatteluja

(Pitkä kirjoitus: Jos haluat lyhyen pointin, lue vain boldattu osuus.)

Minä rakastan musiikista puhumista, musiikista puhumisen kuuntelua ja musiikista lukemista - joskus jopa enemmän kuin musiikin kuuntelua, mikä varmaan selittää osaksi tätä blogia ja kirjoittamista musiikkilehtiin ja niitä satoja haastatteluja Voice TV:lle tai YleX:lle.

Olen kuitenkin tänä vuonna tajunnut, että artistihaastattelut eivät enää kiinnosta minua. Niiden tekeminen on ihan mukavaa, koska artistit ovat keskimääräistä mielenkiintoisempia ihmisiä, mutta niiden lukeminen, kuunteleminen tai katseleminen ei kerta kaikkiaan enää palkitse millään tavalla.

Olen siis luultavasti kyllästynyt, koska artistihaastattelut eivät vanhojen aikojen nostalgisoinnista huolimatta ole muuttuneet mihinkään - hyvässä tai pahassa.

Minun mielestäni nykyään parasta musiikki"journalismia" on kenen tahansa ihmisen oma mielipide tai näkökulma musiikista. Siis esimerkiksi levyarvostelut tai musiikkiblogit, jotka nekin ovat liian usein vain biisien luettelointia tiedotemaisilla saatesanoilla. 

Tämä mielipide EI ole kypsynyt Kuka mitä häh -Facebook-ryhmän (jossa musiikkialan ammattilaiset ja "ammattilaiset" jauhavat toista vuotta samoja piratismi-levyarvostelu-musiikkijournalismintila-isotpahatlevy-yhtiöt-kliseitä ja loukkaantuvat toistensa kirjoituksista) taannoisesta purkauksesta, jossa musiikkijournalismia arvosteltiin hampaattomaksi. Artistihaastattelut joissa kiltisti mainostetaan uutta levyä ovat mielestäni yhtä tylsiä kuin "skandaalijutut", joissa artistin tekemisistä yritetään repiä lööppi/Seiska/Hymy-tasoista paskaa. 

Ai miksi tässä on Henkka Rollins? Se selviää kirjoituksen lopussa.


Tämä kirjoitus ei myöskään käsittele mediaa tai median kuluttajia laajemmin. Vain minua. MINÄ olen kyllästynyt artistihaastatteluihin, enkä aio niihin enää käyttää aikaani. En ole kyllästynyt artisteihin, heidän kanssaan on virkistävää vaihtaa mielipiteitä (tosin musiikkitoimittajien väkinäinen kaveeraaminen artistien kanssa on edelleenkin ällöttävintä mitä tiedän), mutta haastattelu missä tahansa on tylsää.

Siis jos artistien kanssa pääsee keskustelemaan musiikista, se on toden totta mahtavaa, mutta jos ollaan tekemässä JUTTUA johonkin, muuttuu homma tylsäksi.

Eikä sekään pelasta, jos puhutaan MUUSTA kuin musiikista. Sehän on usein ei-musamedioiden mantra. Minusta haastatteluja pitäisi tehdä asia edellä. Jos siis puhutaan artistin kanssa joulusuunnitelmista, se on myöskin aivan turhaa.

Minusta artistien pitäisi antaa tehdä musiikkia, eikä yrittää tehdä heistä promootiokoneita tai juorulehtien paskasankoja. Minä ja muut mielipuolet voimme sitten ruotia heidän hengentuotteitaan, ja parhaimmillaan tuottaa näin viihdyttävää sisältöä kansalle.

Itse asiassa haaveilin siitä, että käynnistäisin taas "Mäntysaaren videoblogin", jota tein ihanan nallekarhun Jani Nivalan kanssa. Se oli joskus Voicen sivuilla, mutta nyt ajattelin ihan omaksi huvikseni, en mihinkään PORTAALIIN. Ja onhan minulla tämä blogi, jossa toteutan ihan sellaista musajournalismia kuin haluan. Tai journalismi on väärä sana. Tarvitaan MUSAFIILISTELYÄ ja -KESKUSTELUA.

Kaverit Nuorgamissa tekevät tietysti hyvää duunia. Heillä ei juurikaan haastatteluja ole, vaan ilman haastatteluja toteutettuja supermielenkiintoisia juttuja. Ne revolverihaastattelut ovat sivuston tylsintä kamaa. Eli älkää kutkaan tehkö tästä kirjoituksesta päätelmää, että musajournalismi sinänsä olisi minun mielestäni tiensä päässä.

En enää Rumbastakaan oikeastaan jaksa lukea haastatteluja. Enkä myöskään tehdä niitä. Mutta onneksi Rumbassakin on paljon ei-haastatteluja ja kolumneja, ja tietysti levyarvioita, jotka ovat edelleen suosikkejani.

Ehkä tämä on vain joku väliaikainen leipääntyminen. Ehkä joskus vielä teen itsekin artistihaastatteluja, tai nautin niiden lukemisesta, kuuntelemisesta, ja katselemisesta. En kyllä usko. Muusikot tehkööt musiikkiaan, minä pohdin musiikkia ja keskustelen siitä.

Jos kävisi niin etten enää tekisi artistihaastatteluja, julistettakoon tässä että mielenkiintoisin tekemäni haastattelu oli 45 minuutin puhelinkeskustelu Henry Rollinsin kanssa. Kysyin yhden kysymyksen, sitten Henkka puhui. Ihana mies.

Posted in , , | 2 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...