Havahduin tässä sellaiseen, että tuossa vuodenvaihteessa tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun minusta tuli isäpuoli.
Olen ajatellut isäpuoleutta usein, joten kerron nyt teillekin miltä viisi vuotta sellaisella tittelillä tuntuu.
Viime kesän Flow oli lapsen neljäs. Kesän kohokohtia hänelle.
Ensiksi pitää tietysti todeta, että kielemme on tässä kohdin pahasti vaillinainen. Isäpuoli on minusta sanana ikävä, ja vaikka se tietysti viittaa siihen, että tittelin kantaja ei ole biologinen isä, se on minusta kelvoton termi.
Koska eihän siinä ole mitään puolikkuutta, vaikka huoltajuus olisi biologisten vanhempien kesken jaettu (minun tapauksessani lapsi on 4-5 yötä viikosta yleensä täällä meillä). Vanhemmuutta se on, se kannattaa kaikkien isäpuolijuutta harkitsevien ymmärtää.
Minulla oli itse asiassa aluksi (ehkä 2 ekaa vuotta) sellainen olo, että minun pitäisi jotenkin erityisesti todistaa kelpouteni, koska olen "vain" isäpuoli. Enkä tarkoita tytärpuoleni biologista isää, joka on aina vastuullinen ja huolehtivainen, mutta yleisesti, eihän biologisten isien tarvitse erikseen todistella kelpouttaan, laaki riittää.
En tiedä ajatteleeko joku oikeasti niin. Että isäpuolen pitäisi tsempata erityisesti tullakseen nähdyksi vakavastiotettavana vanhempana. Mutta niin minä jostain syystä asian koin, vaikka en toisaalta erityisesti kokenut asiasta painetta. Olen lahjakas olemaan miettimättä mitä muut ajattelevat.
Toisaalta tässä yhteiskunnassa on varmasti paljon helpompaa olla isä- kuin äitipuoli, koska äitiyteen liittyy niin vahvaa myyttisyyttä. Miten muka joku toinen voisi olla äiti, äitiys on pyhää! Ei ole asiasta lähempää kokemusta, mutta vanhemmuutta se on.
Se, mitä yhteiskunnassa isäpuolista ajatellaan tai millä nimellä meitä kutsutaan on lopulta täysin toissijaista. Tärkeintä - tai oikeastaan ainoa tärkeä asia - on se, miten lapsi voi. Olin sinänsä onnekas isäpuolikokelas, että lapsi oli kolmevuotias kun tutustui minuun. Siinä iässä ei ole vaikeaa hyväksyä uutta perhemenettelyä kunhan hän tuntee, että molemmat vanhemmat ovat edelleen läsnä hänen elämässään. Hän ei menetä mitään, mutta saa uuden aikuisen elämäänsä.
En enää muista koska huomasin, että lapsi oli kiintynyt minuun. Aika pian se kuitenkin tapahtui. Itse en edes ajatellut asiaa sen kummemmin, koska hän tuli elämääni naisen mukana, johon olin (ja olen) palavasti rakastunut. Nopeasti ja yllättäen ne vauvat biologistenkin vanhempien elämään tulevat.
Sen jälkeen kyse on ollut vanhemmuuteen eikä erityisesti isäpuoleuteen liittyvistä hyvistä ja huonoista asioista. Ehkä joskus tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että pääsen nauttimaan isänä olosta, mutta en ole joutunut "lusimaan" vanhemmuuden korkeakoulua eli valvottavaa ja vauvan ympärille kiertyvää paria ekaa ikävuotta kun kaikki liittyy lapseen ja hermot ovat kireällä.
Lapsi sentään osasi käydä itse vessassa kun tutustuimme, minulle jäi aikaa tutustua paremmin naiseen jonka kanssa olin päättänyt jakaa elämäni. Ehkä pienen lapsen läsnäolo opetti myös erilaista suhtautumista koko parisuhteeseen. Ei ole olemassa toista ilman toista, nämä kaksi tulevat samana pakettina.
No, en tee nyt tästä mitään parisuhdeavautumista, vaan keskityn tuohon lapseen. Koska isäpuoli on ilmeisesti lapsenkin mielestä outo termi, hän kehitti jossain vaiheessa oman versionsa. "Papi". Minä olen "papi". En samassa merkityksessä kuin Jennifer Lopezin biiseissä, vaan ilmeisesti se on lähellä isää oleva sana, joka on kuitenkin selkeästi eri kuin isi. Koska isi on kumminkin isi, enkä minä hänen asemaansa voisi enkä haluaisi missäään tapauksessa hämärtää.
On mahtavaa olla papi. On mahtavaa kun lapsi vielä 8-vuotiaanakin (ja toitottavasti vielä 10 vuoden päästäkin) juoksee vastaan kun olen ollut vaikka työmatkalla (tai no, sekin riittää että nähdään koulupäivän jälkeen) ja huutaa "papiiiiiiii". Alun stressailun ("miten osaan olla tämän kanssa kahdestaan") jälkeen opin jo pian nauttimaan minun ja lapsen kahdenkeskisestä ajasta.
Joskus on tietysti raskasta työpäivän jälkeen hypätä johonkin leikkiin - varsinkin kun hän oli pienempi jolloin leikki oli poikkeuksetta joku missä piti olla a) kaupassa asiakkaana b) kaupassa myyjänä tai c) jonkun eläinlajin isä. Mutta yleensä meillä on kahdestaan aina hauskaa. Kahdestaan vietetty aika on myös tärkeää siksi, että keskinäinen side vahvistuu ihan eri tavalla kuin kolmistaan lapsen äidin kanssa puuhaillessa .
Mutta nämä kaikki ovat asioita jotka kuluvat vanhemmuuteen, ei sinänsä isäpuoleuteen.
Nyt kun katson tätä tekstiäni, niin isäpuolena olemisesta erityisesti osaan sanoa lähinnä sen, että se on vanhemmuutta, ei kannata ajatella sitä minään muuna, ja toisaalta on tärkeä kuunnella lapsen tunteita siitä, että hänellä on turvallinen fiiilis sen suhteen, ettei kumpikaan hänen biologisista vanhemmistaan ole katoamassa.
Vanhemmuudesta sinänsä voisi tietysti kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Mutta jos säästän sen toiseen kertaan. Opettavaista se on. Oppii itsestään hienoja ja huonoja asioita. Olen esimerkiksi huomannut olevani välillä aika kärsimätön, hoputan liikaa. Toisaalta olen välillä hermoheikko. Perus lapsitouhuihin kuuluva metelöinti tai likaaminen saattaa ärsyttää minua. Peiliinkatsomisen paikkoja, varsinkin kun olen ollut vähän yllättynyt että löydän itsestäni sellaisia luonteenpiirteitä.
Mutta toisaalta olen saanut asioihin perspektiiviä. Olen oppinut erilaista rakkautta, joka ei liity pariutumiseen tai verisiteisiin. Olen oppinut - pakosta - pysähtymään. Olen oppinut nauttimaan uimahallissa käymisestä. Olen oppinut, että värityskirjojen täyttäminen on hauskaa (kunhan muistaa ettei pysy viivojen sisällä). Olen oppinut kertomaan vapauttavan vitsin sopivassa kohtaa minihaaverista johtuvaa itkua. Olen oppinut tekemään lettejä, jopa ranskanlettejä. Olen oppinut että lapsi osaa melkein mitä vaan kunhan antaa yrittää (tämä on minulle vaikeaa). Olen oppinut herättämään hellästi unisen päiväkotiin- ja nykyisin kouluunlähtijän. Olen oppinut rasvaamaan kuivaksi äityvää nenänseutua ja rystysiä (en aina muista). Olen oppinut, että on tärkeämpää ohjata toimintaa kohti haluttua päämäärää kuin nöyryyttää lasta käskyttämällä häntä haluttuun päämäärään. Olen oppinut Oktonauttien nimet. Olen oppinut ihailemaan tanssiesityksiä vaikka väsyttää. Olen oppinut puhumaan 5-6 eri pehmolelun äänillä. Olen oppinut sanomaan "jippiidioodenpoppoodentiidentaaden*tshtsh*.
En ole oppinut "hipsuttamaan" häntä uneen niin kuin äiti. En ole oppinut laulamaan tuutulaulua niin kuin isi. Mutta toisaalta kukaan ei lue fantasiakirjojen taistelukohtauksia niin uskottavilla äänillä kuin minä. "Äiskän ääni on liian pehmeä".
