Nyt en ole varma, että luinko Helsingin Sanomien First Aid Kit -keikka-arvion jotenkin Naisasialiitto Unionin silmälasit päässä, vai onko tämä tosiaan aivan tolkuttoman alentuvaa ja ikävällä tavalla sukupuolittunutta pop-kirjoittamista.

Siis jo otsikko: "Söderbergin sisarusten herttaisuus hellyyttää yhä"

MITÄ? Oliko siellä jotain musiikkiakin, vai oltiinko siellä tyttöjä katsomassa? No, arviossa puhutaan myös musiikista, hesarimaisen tylsästi pari kappaletta. Mutta sitten päästään taas pihviin: "Kerrassaan vilpittömän oloisesti sisarukset joka tapauksessa lavalla viihtyivät ja höpöttelivät herttaisesti toinen toistensa päälle."

Voi herra mun vereni. Onko sellaista sanontaa olemassa? Mutta siis, tätä ennen oli jo musiikin yhteydessä päästy puhumaan tytöistä. Onko tytöttely koskaan ok? Johtuuko se siitä, että arvostelija on ilmeisesti vanhempi herrasmies (kuten suurin osa sanomalehtien musiikkikirjoittajista muutenkin)?  Onko ainut mahdollinen tapa käsitellä nuorempia naispuolisia artisteja puhua heistä kuin kissanpennuista tai pikkuvauvoista?

"Kantrin kannalta kääntyi kerrassaan noloksi, kun emme yleisössä osanneet kunnolla yhtyä viimeiseksi kappaleeksi säästetyn söötin Emmyloun kertosäkeeseen."

Tytöt puuhastelivat ja ihan hupsu yleisö ei osannut siihen sööttiyteen yhtyä. Luenko minä nyt liikaa rivien välistä? Kyllä tämän on pakko olla totta. Olen itsekin mies (NYYSFLÄS) ja olen varmasti joskus kommentoinut levyä arvostellessa artistin ulkonäköä. Tältäkö se tökeröimmillään tuntuu? Voin vain kuvitella sitä tuhahtelua, jos keski-ikäinen naistoimittaja kuolaisi nuoren miesmuusikon perään arvostelussaan. 

Täytyy sanoa, että minusta tässä maailmassa ollaan välllä ylikorrekteja miesten ja naisten eroista puhuttaessa. Esimerkiksi töitä jaettaessa en ainakaan itse mieti sukupuolta, ennen kuin joku nostaa sen esiin. "Hei, nyt tuossa ei ole yhtään naista!". No hups, mietittiin valitessa ihmistä, ei sukupuolta.

Tästä yliherkkyydestä huolimatta keskiviikon Helsingin Sanomissa ukot tytöttelivät ja pukivat sen journalismiksi. Minusta se oli rumaa luettavaa.

Vai olenko nyt ihan hakoteillä? Onko tämä "normaalia" "tytöttelyä", voiko "setä" "käydä" "keikalla" ja "nähdä" "asiat" "noin"?

(Pitkä kirjoitus: Jos haluat lyhyen pointin, lue vain boldattu osuus.)

Minä rakastan musiikista puhumista, musiikista puhumisen kuuntelua ja musiikista lukemista - joskus jopa enemmän kuin musiikin kuuntelua, mikä varmaan selittää osaksi tätä blogia ja kirjoittamista musiikkilehtiin ja niitä satoja haastatteluja Voice TV:lle tai YleX:lle.

Olen kuitenkin tänä vuonna tajunnut, että artistihaastattelut eivät enää kiinnosta minua. Niiden tekeminen on ihan mukavaa, koska artistit ovat keskimääräistä mielenkiintoisempia ihmisiä, mutta niiden lukeminen, kuunteleminen tai katseleminen ei kerta kaikkiaan enää palkitse millään tavalla.

Olen siis luultavasti kyllästynyt, koska artistihaastattelut eivät vanhojen aikojen nostalgisoinnista huolimatta ole muuttuneet mihinkään - hyvässä tai pahassa.

Minun mielestäni nykyään parasta musiikki"journalismia" on kenen tahansa ihmisen oma mielipide tai näkökulma musiikista. Siis esimerkiksi levyarvostelut tai musiikkiblogit, jotka nekin ovat liian usein vain biisien luettelointia tiedotemaisilla saatesanoilla. 

Tämä mielipide EI ole kypsynyt Kuka mitä häh -Facebook-ryhmän (jossa musiikkialan ammattilaiset ja "ammattilaiset" jauhavat toista vuotta samoja piratismi-levyarvostelu-musiikkijournalismintila-isotpahatlevy-yhtiöt-kliseitä ja loukkaantuvat toistensa kirjoituksista) taannoisesta purkauksesta, jossa musiikkijournalismia arvosteltiin hampaattomaksi. Artistihaastattelut joissa kiltisti mainostetaan uutta levyä ovat mielestäni yhtä tylsiä kuin "skandaalijutut", joissa artistin tekemisistä yritetään repiä lööppi/Seiska/Hymy-tasoista paskaa. 

Ai miksi tässä on Henkka Rollins? Se selviää kirjoituksen lopussa.

Tämä kirjoitus ei myöskään käsittele mediaa tai median kuluttajia laajemmin. Vain minua. MINÄ olen kyllästynyt artistihaastatteluihin, enkä aio niihin enää käyttää aikaani. En ole kyllästynyt artisteihin, heidän kanssaan on virkistävää vaihtaa mielipiteitä (tosin musiikkitoimittajien väkinäinen kaveeraaminen artistien kanssa on edelleenkin ällöttävintä mitä tiedän), mutta haastattelu missä tahansa on tylsää.

Siis jos artistien kanssa pääsee keskustelemaan musiikista, se on toden totta mahtavaa, mutta jos ollaan tekemässä JUTTUA johonkin, muuttuu homma tylsäksi.

Eikä sekään pelasta, jos puhutaan MUUSTA kuin musiikista. Sehän on usein ei-musamedioiden mantra. Minusta haastatteluja pitäisi tehdä asia edellä. Jos siis puhutaan artistin kanssa joulusuunnitelmista, se on myöskin aivan turhaa.

Minusta artistien pitäisi antaa tehdä musiikkia, eikä yrittää tehdä heistä promootiokoneita tai juorulehtien paskasankoja. Minä ja muut mielipuolet voimme sitten ruotia heidän hengentuotteitaan, ja parhaimmillaan tuottaa näin viihdyttävää sisältöä kansalle.

Itse asiassa haaveilin siitä, että käynnistäisin taas "Mäntysaaren videoblogin", jota tein ihanan nallekarhun Jani Nivalan kanssa. Se oli joskus Voicen sivuilla, mutta nyt ajattelin ihan omaksi huvikseni, en mihinkään PORTAALIIN. Ja onhan minulla tämä blogi, jossa toteutan ihan sellaista musajournalismia kuin haluan. Tai journalismi on väärä sana. Tarvitaan MUSAFIILISTELYÄ ja -KESKUSTELUA.

Kaverit Nuorgamissa tekevät tietysti hyvää duunia. Heillä ei juurikaan haastatteluja ole, vaan ilman haastatteluja toteutettuja supermielenkiintoisia juttuja. Ne revolverihaastattelut ovat sivuston tylsintä kamaa. Eli älkää kutkaan tehkö tästä kirjoituksesta päätelmää, että musajournalismi sinänsä olisi minun mielestäni tiensä päässä.

En enää Rumbastakaan oikeastaan jaksa lukea haastatteluja. Enkä myöskään tehdä niitä. Mutta onneksi Rumbassakin on paljon ei-haastatteluja ja kolumneja, ja tietysti levyarvioita, jotka ovat edelleen suosikkejani.

Ehkä tämä on vain joku väliaikainen leipääntyminen. Ehkä joskus vielä teen itsekin artistihaastatteluja, tai nautin niiden lukemisesta, kuuntelemisesta, ja katselemisesta. En kyllä usko. Muusikot tehkööt musiikkiaan, minä pohdin musiikkia ja keskustelen siitä.

Jos kävisi niin etten enää tekisi artistihaastatteluja, julistettakoon tässä että mielenkiintoisin tekemäni haastattelu oli 45 minuutin puhelinkeskustelu Henry Rollinsin kanssa. Kysyin yhden kysymyksen, sitten Henkka puhui. Ihana mies.

Ilahduin (tai siis "ilahduin") eilen suuresti, kun näin huoltoasemalla (Karkkilan ABC, kuinkas muutenkaan) Iltajommankumman lööpin. Ykkösnostoksi oli valittu MAAN ÄITI JENNI HAUKION ja presidentti Sauli Niinistön ensimmäiset Linnan juhlat (siis järjestäjäpuolella), joista olen ennustanut kaikkien aikojen koomaisimpia otsikoiden ja kirjoitettujen juttujen suhteen - olivathan jo virkaanastujaiset keskivertokansalaisen älyn aliarvoinnin riemuvoitto.

Mutta asiaan. Tältä näytti eilinen lööppi:

Näin teet oikeaoppisen Jenni & Sauli -lööpin:

1. Kuva on tärkeä. Parin pitää olla lähekkäin, MAAN ÄITI Jenni Haukion hymyn on oltava väkinäinen ja eleetön. Ja Haukion pitää tietysti olla etualalla, koska hänhän tässä se juhlakalu on.

2. Laitetaan suomen sanakirjan kaikki substantiivit lottokoneeseen ja vedetään esiin kaksi.

3. Oletetaan, että valitut sanat saavat KANSAN haukkomaan henkeään - joko oletetussa epäsopivassa suhteessa Linnan juhliin (joka on pyhä instituutio) tai uudistusmielisessä hurmoksessaan, jonka SUOMEN KUNINGASPARI tähän pölyttyneeseen perinnejuhlaan tuo.

4. Otetaan mukaan JÄRKYTTÄVÄN ISO RAHASUMMA, jotta huoltoasemilla pyörivä rahvas voi paheksua sen suuruutta. En avannut lehteä, mutta toivottavasti sisäsivuilla on myös aukeama, josta MAAN ÄITI JENNI HAUKION kuva on jätetty pois, ja jolla 250 000 € suhteutetaan esimerkiksi keskivertokansalaisen asunnon hintaan, tai siirretään se suoraan jonkun pienen kunnan sosiaalimenoihin ja/tai kreikkalaisille rahdattuun rahasummaan.

Muuta ei tarvita.

Mark my words, hyvät lukijat: Linnan juhliin liittyvä "uutisointi" saa tänä vuonna järjettömyydessään täysin uudet mittasuhteet.