Grunge-ajan teininä olen tietysti tiennyt Mark Laneganin "aina". Olen myös tiennyt, että hänellä oli pahoja ongelmia huumeiden kanssa ja että hänen pääbändinsä oli Screaming Trees. Ja että hänellä oli Greg Dullin kanssa projektibändi. Ja Isobel Campbellin. Mutta siihen se sitten jääkin.

En esimerkiksi tiennyt, että hän oli niin isossa roolissa Queens of the Stone Agessa. Tai että mainitun bändin """"nokkamies""" Josh Homme toimi Screaming Treesin kiertuekitaristina 1990-luvun loppupuolella. Nämä ovat kuitenkin vain sivuasioita Mark Laneganin itsensä kirjoittamassa muistelmateoksessa, jota kuvailen paremman termin puutteessa ravistelevaksi. Teos herättää ajatuksia siitä, mikä ajaa ihmisiä käyttämään päihteitä, tai toisaalta mihin kaikkeen ihminen pystyy kun riippuvuus ajaa häntä hankkimaan aina vaan lisää aineita. 

Teos on harvinaisen suorapuheinen rock-elämäkerta. Se on - kuten mainittua - Laneganin itsensä kirjoittama, joten siinä ei ole samanlaista journalistista otetta kuin Dirtissä, mutta hyvin puhutteleva se on. Lanegan ei anna armoa itselleen, muttei myöskään ihmisille joista ei pidä. Liam Gallagheria vahvatahtoinen Lanegan selkeästi vihaa antaumuksella, ja Liamia koskeva luku onkin varsin myrkyllistä tekstiä. Liamin mukaan tapahtumat eivät tietenkään menneet niin kuin Lanegan väittää, mutta on helppo uskoa että kirjan tapahtuma-aikaan Lollapalooza-kiertueella molemmat herrat ovat olleet täysiä persereikiä ihmisinä. 

Sain tämän kirjan lainaksi legendaariselta huittislaiselta musatoimittajalta Laura "Vähänryyppää" Vähähyypältä. Hän oli kaiketi saanut arvostelukappaleen töihin. Muuten en olisi suomennosta lukenutkaan. SNOBI!, huutaa joku, mutta huutakoon. Suomentaja Ari Väntänen on yrittänyt parhaansa, ja käännöksestä huokuu ymmärrys musiikki- ja huumealan termistöön, MUTTA koska Lanegan on kirjoittanut tekstinsä varsin puhekielisesti ja kiroiluntäytteisesti, kuulostaa käännös paikoin kieleltä jota kukaan ei oikeasti puhu. Olen lukenut paljon huonompiakin suomennoksia enkä todella tiedä miten tuon puhekielisyyden sovittaisi suomeksi, mutta joka tapauksessa se hieman häiritsi. 

Keskitytään hyvään: Lanegan perkaa lapsuutensa (onneton, tietysti) ja sieltä lähtöisin olevan pimeyden niin armottomasti mutta samalla ymmärtävästi, että huomaa hänen joutuneen todella tutustumaan omaan pimeyteensä näiden 20 selvän vuoden aikana, jotka kirjan tapahtumien ja huumeista selviytymisen jälkeen ovat kuluneet. Kirja todella antaa uudenlaisen perspektiivin päihderiippuvuuteen. Tai jos ei uutta, niin se ainakin herättää paljon ajatuksia siitä, millaiseen maaperään addiktio helpoiten iskee. USA:n luoteiskolkka Laneganin silmin vaikuttaa juuri niin synkältä paikalta kuin grunge-folklore antaa ymmärtää, eikä hän saa elämälleen kovin hyviä eväitä välinpitämättömältä äidiltä. Myös tyhjyyden tunne vaivaa häntä lapsuudesta lähtien, jota hän tietysti ryhtyy täyttämään päihteillä jo hyvin nuoressa iässä. Lanegan on sitkeä kaveri, ei ollenkaan niin hentoinen kuin ystävänsä Kurt Cobain, mistä johtuen häneltä kestääkin yllättävän monta vuotta löytää pohjakosketus.

Rokkariystävät ovatkin kirjan toinen tärkeä anti. Cobain, Layne Staley, Courtney Love, Josh Homme, Sub Popin perustajaduo Pavitt-Poneman, Mike Ness, Mike McCready, Nick Cave ja lukuisat muut muusikot liittyvät Laneganin tarinaan. Nirvana-tarinaa maanisesti tutkineelle on tietysti erittäin kylmäävää lukea Kurt Cobainin viime vaiheista ja hänen ja Laneganin suhteesta. Mainittava on, että kun Lanegan lopulta selviää vieroituksesta melkein 10 vuotta Kurt Cobainin kuoleman jälkeen, lähettää Courtney Love hänelle kassikaupalla uusia vaatteita, vaikka monet - Lanegan itse mukaan lukien - pitivät hänen vaikutustaan Kurt Cobainin päihteidenkäyttöön erittäin huonona. Omaan maailmankuvaani ei mahdu muiden syyttäminen yksilön ongelmista, mutta Lanegan kyllä ruoskii itseään aiheesta.

Hänen musiikistaan en ole koskaan erityisemmin pitänyt, se on myönnettävä. Kirjan lukeminen innosti tietysti palaamaan Screaming Treesin musiikin pariin, mutta se ei edelleenkään kolahda. Liian hard rockia minulle. Mutta Laneganin toinen sooloalbumi Whiskey For the Holy Ghost (jota muuten Courtney Loven mukaan myös Kurt Cobain kuunteli pakonomaisesti viimeisinä elinviikkoinaan) maistuu kyllä. Pitäisikin tutustua hänen myöhempiin sooloihinsa, ovat jääneet aika kursoriselle kuuntelulle. 

Totean nyt taas, etten ole mikään bändikirjojen ystävä. Ne ovat itseään toistavia ja usein hutaisten kirjoitettuja rahastuksia. Mutta Laneganin raskaan kuivakkaassa tyylissä on viehätystä joka kestää mainiosti myös kirjallisen muodon. Ei ehkä ihme että nautin hänen tekstistään, meitä yhdistää nimittäin rakkaus Cormac McCarthyn Blood Meridian -romaaniin. 

Viittaukset kirjallisuuteen biisien nimissä tai sanoituksissa ärsyttävät joitain ihmisiä - tai olen ymmärtänyt että sitä pidetään snobbailuna tai turhantärkeilynä. Minä kuitenkin nautin, kun tajuan jonkun viittauksen jonka sanoittaja on tekstiinsä ujuttanut.

Tässä listauspostissa omat suosikkini - EI paremmuusjärjestyksessä. SINUN suosikkisi voit kirjata tuonne kommenttikenttään.

1. Nirvana - Scentless Apprentice

He was born senseless and scentless - tai jotain sinne päin. Biisi on saanut nimensä ja perustuu löyhähkösti Patrick Süskindin mahtavaan Parfyymi-kirjaan. Ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi kertomus ominaistuoksuttomasta miehestä ja hänen ulkopuolisuudestaan on viehättänyt Kurt Cobainia. Kurt varmasti haisi, mutta muuten tarinassa on paljon hänelle rakkaita elementtejä.

Ei nyt tule nopeasti mieleen, oliko Nirvanalla muita kirjallisuusviitteitä. Nick Hornby tietysti viittaa Nirvanan biisiin About a Boy -romaanin nimessä, eli toisinpäin homma kyllä toimii.

2. Pearl Jam - Pilate

Pilate on tietysti Pontius Pilatus. Biisissä lauletaan "like Pilate, I have a dog. Obeys, listen, kisses, loves". Kyseinen kohta viittaa tietysti Mihail Bulgakovin mahtavaan kirjaan Saatana saapuu Moskovaan, tai Master and Margarita englanniksi. Kirjan loppuvaiheilla (muistaakseni, pitäisikin lukea tuo uudestaan) Pilatus asuu yksin vuorella, seuranaan vain koira, joka tottelee, kuuntelee jne.

Hieno biisi, hieno kirja. Samasta kirjasta on käsittääkseni tullut myös Rollareiden Sympathy for the Devil.

3. Bloc Party - Song for Clay (Disappear Here)

Bloc Partyn toinen levy A Weekend In the City on jotenkin aliarvostettu teos mielestäni. Joka tapauksessa tämä avausbiisi siirtää Brett Easton Ellisin Less than Zeron päähenkilön Lontooseen. Päähenkilön nimi on siis Clay. On minusta aika kesy kirja jotenkin - Brett Easton Ellis ei muutenkaan ole ihan suosikkejani vaikka Lunar Park ja American Psycho ovatkin hienoja. Biisi on kuitenkin hieno, ja kirjan tunnelma sopii biisiin ja päin vastoin.

4. Olavi Uusivirta - Huomenna hän tulee

Niin täynnä Eino Leinoa ja Arto Melleriä ja mitä kaikkea on Olavi Uusivirran tuotanto, että olisi varmaan pitänyt valita Löysäläisen laulu tai joku muu tähän. MUTTA Samuel Beckettin Waiting for Godot eli Huomenna hän tulee on niin kertakaikkisen mahtava teksti, että se on pakko mainita. Kaksi jamppaa odottaa Godot'a, joka tulee "huomenna". No ihan varmaan tulee, uskon ihmeisiin.

5. Fatboy Slim - Weapon of Choice

No, Fatboy Slim nyt ei sinänsä ole mikään juhlittu tekstittäjä, MUTTA tämä biisi viittaa selvästi täällä arvostelemaani DUNEEN! Koska niin kuin aavikon ihmiset tietävät, madon pystyy välttämään jos kävelee epärytmiin. "Walk without rhythm and it won't attract the worm".

6. Kate Bush - Wuthering Heights

No TIETYSTI! "Heathcliff, it's me, your Kathy, I've come home I'm so co-o-o-ld let me in your window", mutta eihän se Heathcliff TIETENKÄÄN päästä koska se on kirjallisuuden historian vittumaisin ja tunnekylmin jätkä!

Eli Humiseva harju, Emily Bronte, se tulee jo biisin nimestä selväksi. Turha sitä piilottaa liian syvälle tekstiin. Hieno biisi, mahtava kirja.

EDIT. En jaksa muokata, mutta käytinpä monta kertaa sanaa "tietysti".

Tänään tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun Kurt Donald Cobain ampui itseään haulikolla päähän autotallinsa yläpuolella olevassa huoneessa.

Tarina on luultavasti blogin lukijoille tuttu, joten en sitä sen kummemmin tässä sivua. Haluan sen sijaan kirjoittaa Nirvanan ja Kurt Cobainin vaikutuksesta itseeni.

Olen lukenut Nirvanasta ja Cobainista muistaakseni ainakin kuusi kirjaa. Kyseessä on siis aihe, jota olen opiskellut paljon elämäni aikana. Varsinainen merkitys muodostui kuitenkin silloin teininä - suurelta osin vasta Cobainin kuoleman jälkeen.

Mutta kyllä se kuolemakin tuntui kamalalta. Siihen ei jotenkaan osannut suhtautua, kun sitä ennen kukaan läheiseksi kokemani julkkis ei ollut kuollut. Olin MTV Newsin varassa Kurt-tietoineni, ja muistaakseni siitä Rooman-yliannostuksesta ja vieroituksista puhuttiin paljonkin.

Minä ostin ihan täysin sen Kurt Cobainin "antakaa mun olla, te ette vittu tajua" -tarinan. Se tuntui osuvan niin hyvin omaan elämään. Jälkikäteen ajateltuna se osuu tietysti kaikkien teinien elämään, koska teininä kukaan ei nyt vaan tajuu.



Mutta silloin se osui minuun, ja kokemus oli tietysti valtavan henkilökohtainen. Kuoleman jälkeen ilmestynyt Unplugged In New York muodostui varsinkin videomuodossa imagoesikuvakseni. Paskaisissa hiuksissa ja nuhjuisessa villatakissa pistävillä silmillään tuijotteleva vaivaantuneen näköinen mies oli täydellinen esikuva juuri kitaran löytäneelle nuorelle, joka tunsi itsensä valtavan ulkopuoliseksi satakuntalaisessa pikkukaupungissa.

Tai ulkopuoliseksi lukuunottamatta kaveripiiriä, jossa vaihtelevan intensiivisesti rakastettiin Nirvanaa.

Luulen, että Kurt Cobain tiesi, mikä on hänen imagonsa vahvuus. Tai siis: Hän oli aidosti sellainen kuin hän oli, mutta hän ymmärsi miksi nuoret pitävät hänestä.

Paljon on kirjoitettu siitä, miten Nirvana tuhosi tukkametallin. Ja siinä on paljon perää. Nuoriso ei edes Los Angelesissa enää ostanut sitä meikattua nukkemiestä joka lauloi tytöistä ja autoista. Saati sitten Satakunnassa. Aberdeen oli kuin Huittinen! Ainakin minusta. From the Muddy Banks of the Sammunjoki.

Yritin näyttää melko paljon Kurt Cobainilta. Ei hävetä. Myöhemmin minulla oli Nirvana-coverbändikin, jonka nimi oli Narvana. Soitimme keikkoja Salossa ja Tampereella, mm. YO-talolla! Ei paha hei. Minä lauloin, tietysti. Tai siis "lauloin".


Jos vielä yritän vastata otsikon kysymykseen, niin valtavasti. Kurt Cobain merkitsi minulle kaikkea, musiikillista heräämistä! En osannut idolisoida hänen itsetuhoista elämäntapaansa, mutta musiikkia, imagoa ja laulujen sanoituksia kyllä.

Kun ensimmäisellä yhtyeelläni Unmursuassilla (?!) oli keikka Huittisten-Vampulan yläasteella, yritin lähteä lavalta kuin Kurt Cobain - ilman encorea, ilman imelää kiitospuhetta yleisölle. Kitara tarttui mikrofoniin ja sähelsin sen kanssa, cool lavaltalähtö epäonnistui.

Uskon, että mainitun teini-ikäisille täsmäosuvan asenteen vuoksi yhä uudet sukupolvet tulevat löytämään Nirvanan musiikin ja Kurt Cobainin legendan. Mutta minä olen sitä sukupolvea, jolle Nirvana tulee aina olemaan tärkeämpi kuin Beatles, Rolling Stones, Doors tai kuka ikinä onkaan nykysukupolven tärkein artisti.

The Four Horsemen on Metallican top 5 -biiseissä, joten luultavasti jossain on neljäskin merkki maailman loppumisesta 21. joulukuuta. Mayojen (vai inkojen?) ennustus on tietenkin ihan höpöä, mutta pakko tässä kyynikonkin on varautua pahimpaan.

Ennusmerkit:

1. Jimi "Dööddi Cindörela" Constantine on päästetty studioon alkoholisminsa viimeisellä taipaleella keikkuvan Nipa Neumannin kanssa ja lopputuloksena on "Dingon" uusi single Facebookissa. Toki ymmärrän, että Sääpallo ja Maki ovat tehneet biisin Nipa sätkynukkenaan siksi, että ihmiset puhuisivat siitä sosiaalisessa mediassa toivoen, että se joskus realisoituisi €-muodossa. MUTTA silti. Biisissä on jotain saatanallista. Tulee mieleen Jeff Longin mainio romaani Helvetin piirit, jossa arkeologit löytävät helvetin Himalajalta. Siellä soi Facebookissa, ja Jimi Constantine nyplää taustalla kielellään huulikoruaan.

2. Tänään, 12/12/12, USA:n aikaa illalla, soitetaan Sandy-hurrikaanin tukikonsertti Sandy Relief. Konsertissa esiintyy (päivitän tähän huomenna videon) monien muiden supertähtien ohella itse MACCA, eli Sir Paul McCartney. Hän ei kuitenkaan tyydy vetämään pianolla Hey Judea, vaan hän....
....
..... ........ ..... wait for it ..... . .. ...
. ... .

....... ESIINTYY KURT COBAININ TILALLA NIRVANAN PALUUKEIKALLA!1!!!!!

Mitä helvettiä -mittarini viittasi The Sunin uutisen nähdessäni toki ensin Onion-tyyppiseen nettisatiiriin. Mutta ei saatana. Totta tämä (kai) on. Jos en huomenna ole tullut päivittämään tähän videota tapauksesta tämä menee paskasensaatiouutisten piikkiin, mutta aika monessa paikassa tästä on jo kohuttu.

Parasta kaikessa on, että Macca VÄITTÄÄ, ettei hän aluksi edes tiennyt, että Novoselic, Grohl ja Pat Smear ovat Nirvanan jäseniä. Ilmeisesti Grohl oli pyytänyt Maccaa jammailemaan ja soittamaan jotain muistokonserttiin, ja hänelle oli vasta jälkikäteen selvinnyt, että tässä on Nirvanan jäsenistö. Että oli tuntenut aikaisemmin vain Foo Fightersin Grohlin... Ja nyt hän sitten Paul McKurtney.

Uskoisko tota? TOISAALTA jos olisin irtaantunut todellisuudesta 60-luvun alkupuolella ja polttanut tonneittain kannabista, voisin hyvinkin olla yhtä pihalla.

3. Viime viikon torstaina METALLICA tuli Spotifyyn. En ole oikein perillä miten heidän levy-yhtiökuvionsa oikein menee, mutta he ovat ilmeisesti jo 90-luvulla tehneet sopimuksen levy-yhtiönsä kanssa, että ostavat omat masterinsa, ja nyt he sitten perustivat oman levy-yhtiönsä ja näinollen hallinnoivat omaa katalogiaan täysin.

Tämä on maailmanlopun enne siksi, että Lars Ulrich on saarnannut kuolemaa piraateilla Napster-keissistä lähtien, eikä bändi ole todellakaan suhtautunut suopeasti mihinkään subscribe-mallin palveluihin. Viime torstaina Ulrich ja Napsterin toinen perustaja Sean Parker (myös Facebookin pomoja, Spotifyn hallituksen jäsen jne.) kättelivät pressitilaisuudessa kaverillisesti. Times they are a-changing. Maailma SAATTAA loppua.

Metallica on oma levy-yhtiönsä, ja levy-yhtiöt käsittääkseni neuvottelevat erikseen Spotifyn kanssa ehdoistaan, joten ehkä Spotikka tekee King Tallicalle merkittävämpiä tulonsiirtoja kuin.... sanotaanko vaikka Megadethille joka on isolla levy-yhtiöllä.

Joka tapauksessa tuntuu planeetan tulevaisuuden kannalta vaaralliselta, että voin upottaa Metallican koko katalogin (miinus Lulu, josta vaietaan kuin yhteisellä päätöksellä koko maailman taholta) laillisesti tähän blogiini, josta kuka tahansa (spotifyllinen) ihminen voi sitä kuunnella.

Vietä siis levollinen viikko rakkaidesi kanssa. Ennusmerkit ovat läsnä. Tähänkö tämä loppuu?

Maalaus: Viktor Vasnetsnov, 1887

Nykymaailmassa bändin tai artistin ei tarvitse olla kovinkaan iso (tai edes vanha), että kustantaja innostuu kirjan tekemisestä. Vastaavasti muusikon ei tarvitse osoittaa kovinkaan suurta innostusta esimerkiksi nettipäiväkirjan tekemiseen, että joku ehdottaa sen julkaisua.

Tämä tuli mieleen, kun luin eilen Elonkerjuu-kitaristi Simo Rallin kirjan alkusanoja. Siinä kansanmies Ralli päivitteli juuri sitä, miten hänen vaatimattomia kirjoituksiaan halutaan julkaista, vaikka jokaiselta perusduunarilta irtoaisi yhtä mielenkiintoisia tarinoita. Tuskin, mutta onhan hänellä pointti.

Rallin kirja on ihan sympaattinen tapaus. Se sisältää Elonkerjuun kotisivuilla julkaistuja keikkapäiväkirjoja ja parissa sanomalehdessä julkaistuja kolumneja. Harmi vaan, että kirja on kirjoitettu "pohojammaaksi" - eli murteella jota en kerta kaikkiaan pysty lukemaan. Vihaan tosin muutenkin murrekirjoja, mutta se on tässä sivuasia.

Mutta asiaan: Aika paljon "musiikkikirjoja" (joilla tarkoitetaan tässä muusikon kirjoittamia tai muusikosta/musiikkialan ilmiöstä kirjoitettuja) on tullut luettua. Suurempi osa on valitettavasti aika huonoja. Olen tästä purnannut aiemminkin, mutta sääliksi käy niitä vanhempia, jotka on lapsen toimesta pakotettu käyttämään rahaa jonkun pari vuotta alalla olleen Idols-kilpailijan "elämäkertaan". Yleensä nämä projektit ovat vielä sen verran "kunnianhimoisia", että ne ovat enemmänkin kömpelön pitkiä bändihaastatteluita kuin kirjoja. En ole hirveän tarkasti tätä skeneä jaksanut seurata, mutta ettei vain olisi Pete Parkkosestakin tehty joku fanikirja? On hyvä ja tärkeää että lapset lukevat, mutta ostakaa niille Viisikkoja, ettei tarvitse rahoittaa tuollaista paskaa.

Mistä päästäänkin yhteen hyvän kirjan kriteeriin. Tylsintähän on, jos muusikko tai hänen edustajansa ovat itse päättäneet, että kirja tehdään. Sitten sinne laitetaan muutamia valittuja paljastuksia, mutta kokonaiskuvasta tulee artistille edullinen. Totuus, kuten tiedetään, on suhteellinen käsite, mutta markkinointimielessä tehty ylistys venyttää totuutta jo aika muodottomaksi. Johnny Cashin elämäkerta ja Mötley Crüen jengin huumepäiväkirjat ovat positiivisia poikkeuksia näistä. Cashilla ei tainnut olla enää mitään hävittävää, eikä mies muutenkaan yrittänyt miellyttää ketään valheellisilla mielikuvilla.

Toisaalta myös "unauthorised"-elämäkerrat ovat pahimmillaan vitunmoisia rahastuksia, joista tulee lähinnä kiukkuiseksi. Esimerkkinä Wikipedia-tasoinen Pink Floyd -kirja jonka arvostelin viime vuonna Rumbaan. Mutta asiallisissa käsissä ilman artistin kanssa tehtyä yhteistyötä kirjoitetut kirjat ovat niitä parhaita. Olen itse asiassa huomannut, että jos on oikein kiinnostunut artistista, kannattaa lukea kaksi tai useampia kirjoja.

Nirvanasta olen lukenut vissiin kuusi kirjaa. Christopher Sandfordin ja Everett Truen versiot ovat parhaat. Ensimmäinen on kattava ja virallisehko, Truen taas super-subjektiivinen ja mahtavan heittäytyvä. Itse asiassa Truen kirja on paras bändikirja jonka olen lukenut. Hän "toi grungen" Brittien musalehdistöön kirjoittamalla siitä kiivaasti Melody Makeriin. Hän myös työnsi Cobainin Readingin lavalle pyörätuolissa vuonna 1992.

Usein toivon, että muusikkoelämäkertojen lapsuusvaiheet jätettäisiin lyhyemmiksi. Kronologiassa etenevien kirjojen mielenkiintoisimmat kohdathan ovat vauhdikas nousu suosioon ja (usein huumeista tai alkoholista johtuva) romahdusvaihe, josta liu'utaan seesteiseen loppuun.

Raa'asti luokiteltuna jakaisin musiikkikirjat seuraaviin:

1. Tyhjänpäiväiset fanikirjat
2. Artistin ja kirjailijan yhteistyöt - kun artistin urassa jo oikeasti kerrottavaa
3. Rahastusmielessä tehdyt "unauthorised" -elämäkerrat, nopeasti ja hutaisten
4. Genrekirjat - näistä paras on Albert Mondrianin Choosing Death, tai The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock
5. "Unauthorised" -kirjat, joissa epävirallisuus tarkoittaa lahjomatonta kulmaa ja peittelemätöntä kerrontaa
6. Artistien kirjoituksista kootut kokoelmat. Kuten nyt tämä herra Rallin teos. Niissä kolumneissa on kyllä järkeä, tervettä keltaisen lehdistön analyysiä.

Tällä hetkellä luen Pop Babylon -nimistä kirjaa, joka kertoo brittiläisen levybisneksen kulisseista. Huumeita ja seksiä siis. Aika tylsä kirja, siinä kun ei tunnu olevan minkäänlaista punaista lankaa tai pointtia.

Jotta saisin kirjoitukselle edes jokseenkin summaavan lopetuksen, teen listan!

Eli Also Sprach Jussi -blogin kaikkien aikojen 5 parasta musiikkikirjaa

1. Everett True - Nirvana 
Kuten todettua, pääsee lähemmäksi Nirvanaa kuin kukaan. Esittää mielipiteitä ja on subjektiivinen. Mahtava matka.

2. Stephen Davis - Hammer of the Gods
Musta tuntuu, että Zeppelinin maailmassa Nikki Sixx vaikuttaisi räkänokalta. Oikeasti aika mielipuolista meininkiä. Musiikkikin on kuvailtu viihdyttävästi.

3. Luke Haines - Bad Vibes
Auteurs-yhtyeen vittumaisen pääjehun muistelmateos, jonka alaotsikko summaa sisällön hyvin: "Britpop and my part in it's downfall". Viihdyttävää ja nerokasta.

4. Peter Guralnick - Elvis 
Kaksi tiiliskiveä Kunkusta. Huolellista tutkimustyötä ja hyvin objektiiviseen pyrkivä näkökulma.

5. Neil Strauss - Long Hard Road Out of Hell 
Strauss on tehnyt myös Dirtin, mutta tässä on paljon enemmän sisältöä. Marilyn Mansonista kertova kirja johon Marilyn Manson on sanellut sisällön, mutta tarina on mielenkiintoinen ja syvällinen.

Paras suomalainen musiikkikirja taitaa olla Sleepy Sleepersien Jytinää Eestissä.  Tai ei ainakaan tule muita hyviä mieleen.