Nickelback on maailman vaarallisin yhtye

Oli aika, jolloin rock-musiikki oli vaarallista. Kiss ja Wasp houkuttelivat nuoria saatanan helmoihin, Sex Pistolsia ei haluttu esiintymään Suomeen - tai vielä aiemmin kun Elvis Presley likasi valkoiset nuoret saastaisella mustalla musiikilla.

1990-luvullakin rock oli vielä vaarallista. Black metallia pelättiin ja metallia yleensä pidetään korrelaation ja kausaation sekoittamisesta johtuen syypäänä epäsosiaaliseen käytökseen ja koulumurhiin.

Nykyään on kuitenkin vaikeata shokeerata musiikilla. Marilyn Mansonin lausunnot eivät pelota ketään - kukaan ei jaksa tuohtua hänen imagostaan tai lavashow'staan, Turmion Kätilötkin saavat rauhassa vetää härskejä keikkojaan.

Mutta on vieläkin olemassa vaarallista musiikkia. Yhtä bändiä pelätään niin paljon, että sen keikkoja yritetään estää ja sitä haukutaan kuin yhteisestä päätöksestä. Tämä bändi on kanadalainen Nickelback.

Minua on jo pidempään huvittanut tämän bändin kohtalo. Suurin osa ei edes oikeastaan tiedä, miksi vihaa ja pelkää Nickelbackia, se nyt vaan on niin. Pari viikkoa sitten netissä kiersi feikattu Dave Grohlin tweettaus, jossa hän sanalisi Nickelbackista seuraavasti:


Foo Fightersin musiikista pitävät ihmiset jakoivat tätä feikkistatusta rinta rottingilla. Huvittavaa tässä on se, että Foo Fighters on jo monen levyn ajan ollut aivan yhtä turvallinen ja yhdentekevä yhtye kuin Nickelbackin, musiikkikin on ollut melko samankaltaista. Molemmat soittavat kivoja radioralleja jättiyleisöille, EIKÄ SIINÄ OLE MITÄÄN VÄÄRÄÄ, mutta jostain syystä juuri Nickelbackia vihataan siksi, että he tekevät tarttuvia rock-hittejä, kun samasta syystä Foo Fightersia palvotaan.

Tänään Facebookissa on kiertänyt jenkkilehdestä leikattu keikkavinkki, jossa musiikkitoimittaja nostaa itsensä Nickelbackin yläpuolelle lyttäämällä heidät perusteettomasti. Tosi rajua hei. Mutta MIKSI Nickelbackia pelätään niin paljon?


Ehkä he ovat sitten liian suosittuja. Suomessakin Nisukat myivät Hartwall Areenan täyteen. En ole itse menossa keikalle, koska en luultavasti pitäisi siitä, mutta minun mielestäni Nickelback osaa tehdä nasevia ja tappavan tarttuvia radiohittejä, mutta joka albumimitassa on yksinkertaisesti tylsä yhtye.

Kuulutko anti-Nickelback-Facebook-ryhmään? Uskotko "pelastavasi musiikin" vastustamalla kanadalaista rock-yhtyettä? Jos olet vaikkapa Foo Fightersin, Musen tai Hurtsin fani, millä tavalla luulet Nickelbackin olevan vaarallisempi?

Vai oletko ostanut uskottavuutta vihaamalla kanadalaista, nasevia radiohittejä tekevää rock-yhtyettä?

This entry was posted in . Bookmark the permalink.

7 Responses to Nickelback on maailman vaarallisin yhtye

  1. Anonyymi says:

    Hyvä teksti. En kuuntele Nickelbackia mutta en myöskään näe syytä pelätä tai vihata bändiä. Omasta mielestäni bändin musiikki on pidemmän päälle tylsää, mutta silti lehtien otsikot maailman huonoimmasta ta vähiten katu-uskottavasta rockbändistä naurattavat.

  2. Lauri says:

    Samaa mieltä, olen pitänyt sekä Nikkeliä että Foo Fightersiä aivan yhdentekevinä amerikanrokkia sahaavina rokkipumppuina. Mutta salaa pidän niitä jotenkin sellaisina bändeinä joita tarvitaan tuomaan hyviä melodiakulkuja nuorison korviin. Tätä voisi pohtia pidemmälle tuopin äärellä.

    Sen sijaan pidän Musea aivan yhtä tylsänä ja yhdentekevänä musiikillisesti kuin Nikkeliäkin. Aikansa kuunneltua levyjä niin tuntuu että "biiseissä ei tapahdu mitään". Kierretään vaan paria ideaa ympäri uudestaan ja uudestaan, ja sitten sitä Bellamyn kiekumista pitäisi vielä pitää hienona laulusuorituksena. Yliarvostettu bändi.

  3. Anonyymi says:

    Mielenkiintoinen aihe kyllä ja helppo kompata kaikkeen yllä. Niinkin karu kuin asia on, niin se kulminoituu mielestäni laulajan ristiriitaiseen karismaan musaan nähden. Keltaiset, päin vittua leikatut permanenttikäkkärät ovat tuohon musaan rockin raskaimpia rikoksia. Eikö olekin älytöntä, että hiustyyli voi ratkaista pitkälti koko jutun, kattokaa itse: http://d.pr/i/wuCW hyi saatana. Letti ja kanadalaisuus (jenkkiläisille maalaisuus) yhdessä on maalannut kaverista helpon kohteen.

    Miettikää asiaa, jos laulajan letti olisi tumma siilitukka vaikkapa. Ei välttämättä 100 % koko totuus, mutta iso osa sitä kuitenkin. :)

    Musahan vaan on paikoitellen hyvää, ei siitä pääse mihinkään.

  4. Juuri viime viikolla asiaa pohdin ääneen oikein kunnolla, kun bändiä soitettiin radiosta automatkalla. En ole koskaan oikein saanut kiinni siitä, miksi heitä niin vihataan. Miten he ovat oikeasti niin huonoja, että vihataan. Itse suhtaudun neutraalisti Nickelbackin musiikkiin, sellaisia rallatuksia, ei erityisen loistavia, mutteivät ne nyt sentään missään nimessä huonoja ole. Olen kanssa todennut, että suurin osa tuskin edes tietää, miksi vihata bändiä, mutta tekevät niin, koska joku on joskus jossain sanonut, että se on huono. Siitä on tullut hauskaa ja se levisi niin laajalle, että on valtavirran mukaista vihata. Koska joku joskus jossain niin sanoi.

    Muistan myös miten joskus laulaja valittiin maailman rumimmaksi rokkariksi. Auts. Ehkä vähän kyseenalainen nimitys tuokin, vaikka tukka olisi miten hirvittävä..

  5. Anonyymi says:

    Hyvä teksti - ja tätä voi jatkaa laajemminkin: Nickelback-ilmiö on aika yleinen musiikkikritiikkien kantava ajatus. Siis uskottavuuden ostaminen ja oman maun ylivertaisuuden pönkittäminen oikeiden oikeiden bändien diggailulla ja oikeiden väärien bändien lyttäämisellä. Harmillisen harvoin arvioinnissa on kyse musiikista, useimmiten siitä kaikesta muusta eli trendien mukaisesta uskottavuudesta. Tähän lajiin kuuluu vaikkapa sekin, että taiteellisesti omasta arvostaan hyvin itsetietoisen radiokanavan, Radio Helsingin, musiikin jaottelu radiosoiton ja Paskalistan välillä on ennalta-arvattavampi kuin Suvivirren läsnäolo koulun kevätjuhlassa. Kaikki ironia-aspektit huomoidenkin.

  6. Special K says:

    Avainfraaseiksi ehdotan "kanadalainen yhtye' ja 'postgrunge'. Reilu 10 vuotta sitten eräs kanadalaisartisti väläytti huomion, että Kanadasta tulee esiintyjiä, EI yhtyeitä. Kanadasta on kaksi (2, koskaan) hyvää bändiä, muilla yrittäjillä on parhaillaankin tilillään vain hajasattumia.
    Foo Fighters ajallisella ja miehistöllisellä ilmentymisellään oli samaa asialle postgrunge kuin PiL aikanaan asialle postpunk - sillä erotuksella että jälkimmäinen oli seivaus, aiemmin mainittu eksponentiaalista entropiaa alkusöhäisystä lähtien.

  7. Jussi says:

    Nimimerkki Special K:ltä en vähempää odottanutkaan - erityisesti Foo Fighters -analyysi lämmitti mieltä.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...