Tässä blogissa aika liikkuu eri tahtiin kuin muualla digitaalisen kansalaismedian maailmassa. Kävin puolitoista viikkoa sitten katsomassa kuukausi sitten ensi-iltaan tulleen Avengers-elokuvan, ja nyt aion kirjoittaa siitä.

Periaatteessa Avengers on supersankarielokuva, mutta se on niin täydellisesti Hollywood-rakennettu, että jos sitä katsoessaan ei viihtyisi niin lujaa, voisi ihailla käsikirjoituksen huolellista tasapainoa ja jouhevuutta.

Kun tehdään leffaa giljoonalla dollarilla, ei riitä, että pelkät nörtit menevät katsomaan sen. Nörttien nettihype on kuitenkin tärkeätä ennakkomarkkinoinnissa. Siksi on tehtävä elokuva, jossa samaan aikaan Valhallasta kotoisin oleva Loki käy Galactuksen (vai mikä se galaktinen sotahahmo nyt onkaan) luona jossain pilvilinnassa pseudofilosofista keskustelua ihmiskunnasta ja Robert Downey Jr:n supernasevasti esittämä Iron Man pistää kirkasotsaista Kapteeni Amerikkaa halvalla.

Ehkä se on pelkuruutta, mutta jotenkin sitä menee mielummin katsomaan elokuvateatteriin tuollaisen jättiläiselokuvan, jonka syliin on turvallista heittäytyä, kuin että menisi katsomaan vaikka jotain espanjalaista huonedraamaa (en ole varma keksinkö tuon itse, vai tarkoittaako se tosiaan sellasta hiukan teatterimaista loputonta keskustelua lavastemaisissa huoneissa).

Avengers oli siis helvetin hyvä. Jos et ole vielä nähnyt, mene katsomaan. Se sopii oikeastaan kaikille, ihan oikeasti. Se ei ole Won Kar-Wain hienostunutta kameran haahuilua tai Chris Nolanin mainstream-neroutta, mutta se on helvetin hyvä leffa.

Ja kyllä, ne elokuvat joita oikeasti ajattelee vielä pitkään (eli muodostuvat lempileffoiksi) ovat jotain muuta kuin Avengers. Mutta mielummin tämä kuin L'Atalante.