Näytetään tekstit, joissa on tunniste JEFU. Näytä kaikki tekstit

Lukuvinkki: Jeff Pearlman - Gunslinger: The Remarkable, Improbable, Iconic Life of Brett Favre

 En ole suuri elämäkertojen ystävä (no, tähän sääntöön toki löytyy kymmeniä poikkeuksia, mutta sanotaan että luen aina mielummin romaanin kuin elämäkerran) enkä urheilukirjoja ole lukenut juuri yhtään, mutta kun tässä viimeisen viiden vuoden aikana varovainen jenkkifutiksen seuraaminen muuttui intohimoiseksi ja todella syvälle peliin meneväksi, oli tähän kirjaan pakko tarttua.



Toimittaja-kirjailija Jeff Pearlmanin viidestä sadasta haastattelusta kokoon parsima kirja kertoo Green Bay Packersin (lempijoukkueeni) riveissä suurimman osan urastaan pelanneesta Brett Favresta (lausutaan "Faarv"), joka NFL:ssä ansaitsi itselleen liikanimen "Gunslinger" (joskin sitä käytetään kuvaamaan muitakin pelinrakentajia jotka pelaavat Favren tapaan hurjapäisesti ja riskejä kaihtamatta).

USA:ssa nämä brettfavret, tombradyt, drewbreesit, joemontanat, troyaikmanit ja danmarinot ovat tietysti yhtä legendaarisia ja tunnettuja kuin Seppo Räty, Kimi Räikkönen, Marja-Liisa Kirvesniemi tai Teemu Selänne Suomessa, mutta Suomesta käsin katsottuna en 1990- tai 2000-luvulla törmännyt Brett Favren nimeen koska en erityisesti seurannut jenkkifutista. Vasta hänen uransa loppuvaiheessa arkkivihollinen Vikingsin paidassa aloin kiinnostua miehestä, ja vuosien varrella kokosin jonkinlaisen kuvan Favren persoonasta. 

En kuitenkaan tiennyt kuin murto-osan. Muun muassa siksi Pearlmanin kirja oli niin valaisevaa ja viihdyttävää luettavaa. Favren lapsuus Mississippin tuppukylässä ankaran isän valmentamana ja kasvattamana, raivoisa alkoholinkäyttö, kipulääkeriippuvuus ja maaninen seksinjahtaaminen olivat kaikki minulle uusia asioita. Tiesin vain Favren saavutuksista. Yksi Super Bowl -voitto, kolme MVP-titteliä ja maine kaiken kestävänä hurjapäänä.

Kirja on sitä luokkaa brutaalin rehellinen, etten ihmettele, että Favre ei ole halunnut antaa haastatteluja kirjaan. Pearlman tosin kertoo, että Favre oli häneen hyvin kunnioittavasti yhteydessä ja kertoi miksi ei aio osallistua kirjan tekoon, mutta kirjailija jättää asian heidän välisekseen. No, kaikki tietävät, että viralliset ("authorised") elämäkerrat ovat usein tylsää kilvenkiillotusta. Gunslingerissä Pearlman dramatisoi rohkeasti myös sellaisia keskusteluja, joita hänelle ei selkeästi ole näin tarkasti kerrottu, mutta jouhevuuden vuoksi kirjailija on haastattelujen pohjalta ottanut tarinallisia vapauksia ja sanoittanut dialogeiksi suuren osan tapahtumista. 

Valtava materiaalimäärä johtaa usein liialliseen perinpohjaisuuteen tai luettelomaisuuteen, mutta osin mainitun dramatisoinnin ansiosta Pearlman kuljettaa Favren elämää jouhevasti eteenpäin. Ei tule ikävä muistelmateoksia tätä lukiessa, vaikka niilläkin toki on omat, ainutlaatuiset ansionsa (luen parhaillaan yhtä omaelämäkertaa josta myöhemmin tässä blogissa). 

Paitsi NFL-legendan elämästä, tämä kirja kertoo myös liigan historiasta ja valottaa säälimättömästi pelin äärimmäisen väkivaltaista ja sotaisaa luonnetta. Se avaa näkökulman siihen, mikä tekee jenkkifutarista voittajan: Sitten kun peli lähenee loppuaan ja pelaajat ovat kolhittuja ja väsyneitä, voittajat repivät jostain tarvittavan energian ja puristuksen. Favre tekee sen pelaamalla raastavien kipujen läpi, nousemalla aina ylös kun joku runttaa hänet maahan, ja heittämällä niin kovaa kuin legendaarisesta kädestä lähtee. Favren seuraaja ja Packersin nykyinen pelinrakentaja Aaron Rodgers on pelaajana aivan erityyppinen, herkkäkätinen taikuri joka ei niinkään runttaa kuin tanssii tai pelaa shakkia läpi matsien. Mutta hänelläkin on legendaarinen kyky lopettaa matseja häikäiseviin hail mary -heittoihin. Favre ottaa turpaansa, ottaa turpaansa uudestaan ja sitten kuin ihmeen kaupalla nilkuttaa hyökkäyksen linjan takaa sopivaan heittopaikkaan ja löytää tarvittavat jaardit. 

Esimerkin ja pelinrakentajan koko joukkueeseen syöttämän tahdon merkitystä ei voi väheksyä: Helmikuussa Super Bowlin voittaneen Tampa Bay Buccaneersin pelinrakentaja Tom Brady ei ole pelillisesti enää uransa huipulla, mutta saatuaan loistavan joukkueen ympärilleen hän pystyi valamaan joukkueeseen sen ekstrakipinän joka mestaruuteen vaaditaan (ei nyt mennä siihen, että heidän puolustuksen linjansa oli kauden lopussa aivan käsittämättömässä vedossa, ymmärrätte pointin). 

Favre ei ole esimerkillinen ihminen, mutta hänen uransa ja persoonansa ovat häikäiseviä ja rakastettavia. Lisäksi, kuten totesin, Jeff Pearlman näyttää mallia siitä miten urheilijaelämäkertoja pitäisi kirjoittaa. Siksi uskallan suositella tätä kenelle vaan. Jos jefukärpänen sattuu puraisemaan niin saa olla yhteydessä, voin auttaa eteenpäin.


Posted in , , , , , , | Leave a comment

Howie Long: Football For Dummies - tai kuinka rakastuin jefuun

Meillä on amerikkalaista jalkapalloa seuraavan kaveripiirin WhatsApp-ryhmässä yksi sanonta. "VITTU MÄ RAKASTAN JEFUA". Niin sanotaan aina kun jefun seuraaminen tuntuu sydämessä asti, eli aika usein.



Tämä kirjoitus käsittelee tavallaan TV-kommentaattori ja Raidersin puolustuksen linjamies Howie Longin kirjoittamaa "For Dummies" -sarjan kirjaa amerikkalaisesta jalkapallosta, mutta koska urheilulajia käsittelevässä tietokirjasta ei ole juuri kirjelmöitävää tänne blogin puolelle, niin ajattelin samalla yrittää kertoa miksi pidän jefusta niin paljon.

Olin pitkään ollut suorastaan kateellinen ihmisille, jotka saavat urheilun seuraamisesta lisäarvoa elämään. Olen katsellut jalkapallon EM- ja MM-kisoja, Mestarien liigaa, joskus Valioliigaa ja La Ligaakin, osaavassa seurassa, mutta yksilösuorituksia ja hetken jännitystä lukuunottamatta laji ei ole koukuttanut niin että vannoisin sille rakkautta. Kursorinen seuraaminen riittää. Koripalloa olen seurannut myös, vähän NBA:ta, Suomen maaotteluja ja arvokisoja silloin kun niitä TV:stä tulee. Salossa asuessani kävin suht usein katsomassa korista jopa paikan päällä, Salon Vilppaan hornankattilassa Salo-hallissa. Loistava tunnelma. Kuitenkaan minulle ei koskaan syntynyt himoa tutustua lajin taktiikoihin, imeä tietoa pelaajista tai fanittaa jotain koripallojoukkuetta. Jääkiekosta en viitsi edes puhua.

Olin tavallaan luovuttanut urheilun suhteen. En urheilemisen, sillä 30-vuotiaana aloitettu juoksuharrastus on yksi parhaista asioista mitä minulle on tapahtunut, mutta urheilun seuraamisen suhteen olin luovuttanut. Kunnes sitten vuoden 2011 paikkeilla elämääni tuli Bill Burrin Monday Morning Podcast. Bill on Bostonista, ja monologipodcastinsa vakiotarinoihin kuuluu bostonilaisten urheilujoukkueiden menestys eri sarjoissa. Kuten monet tietävätkin, New England Patriots on menestynein jefujoukkue viimeisen 20 vuoden ajalta, ja Bill tietysti Pats-fani. Ensimmäisen vuoden puheet jefusta podcastissa menivät melko lailla ohi, mutta lopulta syntyi halu ymmärtää mitä pelissä tapahtuu. Olin toki katsonut Super Bowleista pätkiä joskus, ja pelannut konsolilla jotain varhaista jefupeliä, mutta en kovin tarkasti ymmärtänyt mitä kentällä tapahtuu.

Niinpä ryhdyin aina Burrin kierrosraportin jälkeen tutustumaan muutaman minuutin highlight-pätkiin joita NFL.com tarjoaa. Näillä menin muutaman vuoden. En vielä rakastanut jefua, mutta en voinut elää ilman näitä pieniä näytteitä. Jostain syystä pikku hiljaa piskuisen Green Bayn oma joukkue Packers muotoutui suosikikseni. Luultavasti siksi, että joukkueen pelinrakentaja Aaron Rodgers oli 2012 johdattanut joukkueen Super Bowl -voittoon Steelersiä vastaan ja olin nähnyt siitäkin pelistä kohokohtia. Ehkä myös siksi, että pikkukaupungin poika samaistuu pikkukaupungin joukkueeseen. Ehkä tiedostamatta siksi, että Huittisten ja Green Bayn värit ovat vihreä ja kullankeltainen.

Tästä tilanteesta ollaan pikku hiljaa tultu siihen, että jo useamman vuoden olen tajunnut, että olen seurannut urheilulajia niin että voin keskustella siitä. Siis muutenkin kuin tasolla "oli se Markomörkö kova!". Tämä on hieno kokemus. Tämä on sitä salaseuraa joita jalkapalloa seuraavien ystävieni puheissa ja eleissä näin. Minä olen URHEILUPUHUJA. Sujuva urheilupuhuja. Sitten kun pistin kerran itsestäni sosiaaliseen mediaan kuvan Green Bayn lippis päässä, löytyi heti muita samaan lajiin haksahtaneita. Olivat pysytelleet piilossa, kuten minäkin.

En vielä onnistunut vastaamaan MIKSI juuri jefu. Suurimmat syyt ovat ne, että 16 ottelun runkosarjassa jokainen peli ratkaisee, ja tästä taas seuraa hienoa tarinallisuutta ennen jokaista ottelua. Osa kunniasta kuuluu tietenkin amerikkalaiselle medialle ja NFL:n organisaatiolle. Ovat mestareita juonellistamaan lajin seuraamista korostamalla herkullisimpia taistelupareja. Olen jo pidempään ollut Game Passin onnellinen tilaaja, ja sitä kautta voi katsoa NFL:n omaa kanavaa vaikka 24 tuntia vuorokaudessa. Puhumatta tietenkään podcasteista. Around the NFL, Tailgate ja Green Zone tulee kuunneltua kauden aikana huolella, ja välillä myös Packernet Podcast.

Tarinallisuuden lisäksi varmaankin taktisuus. Peli ei ole juoksua päästä päähän, vaan jokainen down on hyökkäyksen ja puolustuksen koordinaattoreiden miekkailua, aseinaan huikeisiin atleettisiin suorituksiin pystyviä (melko varmasti ainakin vähän doupattuja) urheilijoita. Tätä aspektia harjoittelen edelleen, ja se oli myös osasyy tämän kirjan lukemiseen (oli hyvä, pidempäänkin seurannut oppi uutta, olkoon tämä se kirja-arvio). Miten hyökkäys asettuu – mitä luultavasti tulee tapahtumaan. Asettautuuko puolustus oikein, osaanko jo sanoa blitzaako puolustus, puolustavatko miestä vai zonea?

En nyt ala tässä pätemään sen kummemmin, mutta vaikka pelistä pystyy nauttimaan tietämättä taktiikoista tai persoonista mitään, niin tiedon karttuessa seuraaminen sujahtaa ns. nextille levelille. Ja silloin huudetaan VITTU MÄ RAKASTAN JEFUA. Jopa niin paljon, että kävin New Jerseyn Meadowlandsilla katsomassa Green Bayn pelin joulukuussa. Kannatan siis Green Bayta, ja heidän häviönsä ottavat päähän ja voittonsa parantavat mielialaa. Silti fanitan ensi sijassa peliä. En tiedä mitään parempaa kuin sunnuntain klo 20 alkava runkosarjakierros. Jos Green Bay pelaa vasta myöhemmin, seuraan tapahtumia Red Zone -kanavan kautta joka näyttää käynnissä olevasta 8-12 matsista aina tiukimpia tilanteita, eli kun hyökkäys on alle 20 jaardin päässä maalialueesta eli ns. red zonella. Näin pääsen seuraamaan KAIKKIA pelejä. Mitä suosikkipelaajat tekevät, mitkä joukkueet loistavat ja mitkä ovat syöksykierteessä. Viikolla voi sitten iltaisin tai työmatkoilla katsoa lopuista matseista ainakin highlightit, parhaista 40 minuutin tiivistelmän.

Siksi nyt onkin vähän haikea fiilis kun NFL ja NCAA:n college-jefu jatkuvat vasta syyskuussa. Vaahteraliiga pelastaa onneksi vähän.

Sen kunniaksi listaan viisi tämän hetken suosikkipelaajaani NFL:ssä, ensin vain Green Baysta, sitten kaikista joukkueista. Ja tässä siis FIILISsuosikkeja, ei ole mitään tilastoja tai faktoja taustalla, vain oma fiilis.

Green Bayn aktiivipelaajat top 5:
1. Aaron Rodgers
2. Aaron Jones
3. Za'Darius Smith
4. Davante Adams
5. Bryan Bulaga

NFL:n aktiivipelaajat top 5 (pl. Green Bay):
1. Lamar Jackson
2. Christian McCaffrey
3. Julio Jones
4. JJ Watt
5. Ryan Fitzpatrick

Ja tosiaan tuo Longin kirja on hyvä, tosin jos ei ole koskaan nähnyt yhtään jefumatsia niin ei siitä sitten juuri iloa ole. Lajin pariin pääsee parhaiten kun elokuun lopussa kuuntelee Tailgaten kausiennakot, valitsee fiiliksellä itselleen suosikkijoukkueen ja hyppää kyytiin ensimmäiselle kierrokselle.

Posted in , , , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...