Näytetään tekstit, joissa on tunniste TAYLOR SWIFT. Näytä kaikki tekstit

Vuoden levyt 2014: Ulkomaiset top 10

Kyllä. Olemme tässä pisteessä. Kaikki vanhat mediat ja instanssit ovat jo vuoden parhaat -listansa julkaisseet – Spotify julkisti jopa kuunnelluimmat biisit vaikka vuotta on vielä jäljellä – mutta minä maltoin odottaa tähän asti.


Olen lähettänyt Rumballe ja Soundille vastaavat listat jo yli kuukausi sitten, ja tänäkin vuonna listani on vähän erilainen niihin verrattuna. Vaan sepä ei teitä lukijoita haittaa, sillä yksittäisten vastaajien listoja ei musalehtien nettisivuilla ajan- ja tilanpuutteen vuoksi julkaista. 

Jälleen kerran. 

Aloitetaan ulkomaisilla levyillä. Mukana linkki tekemääni arvioon jos sellainen on. 

10. Sia - 1000 Forms of Fear



Aivan helkutan vahvoja biisejä! Valitettavasti ei albumimitassa aivan kanna, mutta popsäveltäjänä ja tulkitsijana huikea. Olen arvostellut levyn pidemmin täällä, joten tutustu.

9. Tom Petty & The Heartbreakers - Hypnotic Eye



Vähän yllätyksenä tämä mahtuu listalleni. En vuoden alussa ajatellut, että tänä vuonna Pettyn Tomppa varmaan julkaisee hienon levyn. Mutta niin vain teki! Mahtavaa rentoutta, ajan patinoimaa biisinkirjoitustaitoa ja lämpöisen tuhnuiset soundit. Pakko ihailla Pettyä ja kokeneita muusikoita muutenkin: Miten löytää inspiraatio kymmenien vuosien uran jälkeen? Tässä ei ole mitään pakotettua. Loistavaa musiikkia. Kirjoitin tästä pidemmänkin arvion.

8. J. Cole - 2014 Forest Hills Drive



Tämä on parempi rap-levy kuin Run the Jewels 2, joka oli aiemmin listallani. Tässä riittää helvetisti kuunneltavaa. Olen suorastaan uppoutunut tähän viime päivinä. Jay Z:n perintöprinssi ottaa kruunusta entistä tiukemman otteen. Watch the throne Jaykka. Kirjoitin tästä pidemmänkin arvion.

7. Behemoth - The Satanist



Puolalaisen bläkkisbändin jo ties kuinka mones levy, ja kuinka ollakaan heidän parhaansa! Ehjimpänsä. Kauneimpansa. Rakastan tätä kuivantiukkaa soundia, sekä sitä miten saavutettavia nämä biisit ovat. Paras bläkkis on melodista minusta. Kirjoitin pidemmin levystä täällä.

6. Taylor Swift - 1989



Taylorrrrrrr. Venkoilusi Spotikan kanssa on aiheuttanut sen, että tämä on ainut cd-levy jonka olen tänä vuonna säilyttänyt. Muut olen jakanut palkintoina Voicen netissä, taajuudella tai antanut lahjaksi. Tai laittanut SBS:n musahuoneen levyhyllyyn, joka on enemmän sisustuselementti kuin työkalu. Kirjoittamani arvion jälkeen olen kuunnellut levyä vielä paljon, ja se on parantunut koko ajan. Loistavat biisinkirjoittajat (etunenässä tietysti Swift itse) ja sopiva tasapaino kertsihakuisuuden ja hitaamminlämpenevän hyvyyden välillä. Kirjoitin pidemmin täällä.

5. Kent - Tigerdrottningen



Mielestäni tämän vuoden ohinukutuin levy. Aivan helvetin hyvä! Kentin parhaita! Mahtipontinen, herkkä, haavoittuvainen, kaunis, tyylikäs, vähäeleinen mutta suurieleinen! Sävellyspuolelta todella vahva, sovitus- ja soundipuolelta puolivälissä Tillbaka till Samtidenin koneita ja vanhempien levyjen kitaroita. Kirjoitin pidemmän arvion myös. Lue ja kuuntele.  Juuri nyt soi vika biisi Den Andra Sidan. Kylmikset.

4. Beck - Morning Phase



Vaikka Beck ei ole käytännössä keksinyt tälle levylle mitään uutta, vaan lähtenyt toisintamaan Sea Changesin fiilistä, olen kuunnellut tätä niin intensiivisesti ja rakastanut joka sekuntia, ettei tämän hyvyydestä ole epäilystä. Kyseinen musiikkityyli on Beckin oma. Kirjoitin pidemmin täällä.

3. Weezer - Everything Will Be Alright in the End



Hyväksyn, että tässä vaiheessa elämääni suosikit saattavat olla jotain teini-iän suosikkien uusia lämpeämisiä. Weezer hoiti tänä vuonna kyseisen tontin. Monien pettymysten jälkeen tulivat ja räjäyttivät. Itsetunto on back, biisit on back. Kuunnelkaa tuo lopun instrumentaalikolmikko! SOITANTA! Paras biisi on Da Vinci, koska siinä on niin uskomaton kertsi. Kirjoitin pidemmin täällä.

2. Hozier - Hozier



Tämä ei ehtinyt Rumban ja Soundin listoihini, mutta viimeisen kuukauden aikana olen kuunnellut tätä aivan helvetisti. Tilasin vinyylinä tämän myös, joten olen kuunnellut irkkumiehen debyyttiä kotona, autossa, lenkillä, duunissa ja unissanikin muistaakseni tämä soi. Ensimmäiset seitsemän biisiä ovat täydellisyyttä hipovia ja jos homma jäisi siihen oltaisiin klassikon äärellä. Homma HIEMAN laiskistuu lopussa, mutta vain hieman. Bluesia, gospelia, indie rockia, folkia, uskomaton ääni ja hienoja biisejä.  Kannattaa tutustua. Pidempi arvio täällä.

1. Ed Sheeran - X



Näyttää siltä, että tänä vuonna musiikkimakuni oli kaanon to the max, sillä Sheeranin X on ollut myös maailman mittakaavassa vuoden kuunnelluin levy - ainakin Spotifyn kautta. On sitä myytykin eniten. Ja ihan syystä! Ei tässä ole yhtään huonoa biisiä, ei edes "ihan hyvää", vaan koko Äksä on kultaa alusta loppuun. Vieläpä niin, että Spotifyn pidennetyllä special editionilla on kolme biisiä jotka eivät nekään huononna kokonaisuutta, vaan päin vastoin parantavat sitä. Nuori Ed on tehnyt niin kovan levyn, että hänen on myöhemmin urallaan vaikeaa parantaa tästä. Eniten kuuntelemani levy tänä vuonna, paras levy tänä vuonna. Sisältää myös vuoden parhaan biisin Thinking Out Loud. Pidempi (tosi pitkä) arvioni täällä.


Siinä!  Huomenna sunnuntaina tai mahdollisesti maanantaina julkaisen listan parhaista suomalaisista levyistä. Kertokaa mitkä levyt jäivät minun listaltani uupumaan?


Posted in , , , , , , , , , , , | 6 Comments

Levyarvio: Taylor Swift - 1989

Taylor Swift on ihq, siitä ei pääse mihinkään. Nuori, lahjakas säveltäjä, upporikas, fiksu ja hyvin tietoinen musiikkimaailman rakenteista.

Minä ihastuin Tayloriin vasta edellislevyllä Red, ja vielä tarkemmin sillä hetkellä kun kuulin levyn ensisinglen We Are Never Ever Getting Back Together. Red-levy on kelpo, mutta ei se ole houkuttanut kuuntelemaan enää aikoihin.

Tyypillinen pop-levy siis: Muutama loistobiisi, mutta kokonaisuutena joko tylsä, hajanainen tai biisimateriaalin puolesta hieman ontuva. Redin tapauksessa hajanaisuus on ehkä paras termi, sillä sävellyksiä Taylorin levyiltä kyllä löytyy. Aina.

Tämä on Swiftin ensimmäinen puhdasverinen pop-levy - tai niin hän ainakin itse esittänyt. Minusta kantria löytyi Rediltäkin enää mausteena. Mutta jos popin ymmärtää kevyenä konesoundina, on 1989 totisesti juuri sitä.

Nimensä levy on saanut Swiftin syntymävuodelta (kelatkaa...), mutta sillä viitataan myös kasarin loppupuolen musiikkiin, josta Taylor kertoo saaneensa innoitusta. Levyn yhtenäisyyttä lisää myös Taylorin tunnustuksellinen esipuhe, jossa hän kertoo siitä, että ihmiset muuttuvat; hänkin on muuttunut muun muassa muuttamalla New Yorkiin (jonka ei koskaan uskonut tapahtuvan), rakastumalla ja pettymällä sekä tekemällä ei-kantria sisältävän levyn, joka on myös hyvin henkilökohtainen. "These songs were once about my life. They are now about yours" on hyvä kiteytys siitä, mitä biiseille tapahtuu kun ne vapautuvat ihmisten kuunneltaviksi.



1989 alkaa New Yorkiin muuttamisesta. Welcome To New York on vilpittömän oloinen tarina nuoren naisen sukelluksesta maailman hienoimman kaupungin sykkeeseen. Parasta antia levyllä ovat kuitenkin rakkaudesta ja sen menettämisestä kertovat laulut. Ikuisia totuuksia pop-musassa, mutta näin se on. Taylorilla oli sutinaa ainakin Ed Sheeranin kanssa, mutta ei niillä henkilöillä tai tarinoiden todenperäisyyksillä oikeastaan ole väliä: Minut tämän levyn parissa pitävät Out of the Woods, All You Had To Do Was Stay (levyn paras biisi), This Love ja Clean.

Sitten on tietysti Shake It Offin, Blank Spacen tai Bad Bloodin tyylisiä tyylipuhtaita pop-hittejä.

Ehkä siksi, kun kuuntelen ja teen työkseni hittiradiota, en jaksa levyiltä kuunnella pop-hittejä. Tai ainakaan niitä singlemäisimpiä vetoja. Ne ovat aina niin turboahdettuja ja jokaiselta sekunniltaan mietittyjä. Ja niin niiden pitääkin olla, että niitä kestää soittaa 1000 kertaa radiossa. Mutta levyltä haluan mielummin vaikka Imogen Heapin ja Taylorin yhdessä säveltämän Cleanin.

Säveltäjälista on melkoinen dream team. Max Martin on Taylorin kanssa tuottanut levyn, ja Martinilla on myös sävellyskrediittejä useammassa biisissä. Taylor on osallistunut jokaisen biisin säveltämiseen, kumppaneinaan Imogen Heapin lisäksi Fun.:in kultakynä Jack Antonoff, OneRepublicin Ryan Tedder ja Shellback.

Lopulta minun korvaani tämän levyn suurin vika on amerikkalaisten jättituotantojen helmasynti, eli rosottomuus. Sävellykset ovat upeita, Taylor vuodattaa meille sieluaan ja vankistaa asemaansa symppiksimpänä ja mahtavimpana tyyppinä poppareiden kipuilevassa ja kriiseilevässä joukossa, mutta SILTI jään toivomaan vielä jotain. Jotain virhettä. Se inhimillistäisi nuoren naisen sinänsä onnistuneesti vangittua kamppailua elämän pyörteissä. Olisiko se kuva liian täydellinen? Jopa käsikirjoitusmainen? Siitä puuttuu joku ruma yksityiskohta, tai joku hävettävä asia itsessä jota ei halua kaikille näyttää.

Toisaalta olisi hölmöä toivoa tältä levyltä virhettä. Taylor on tiennyt mitä tekee jo 14-vuotiaasta alkaen. Tätä levyä myytiin Jenkeissä 1,23 miljoonaa kappaletta EKALLA VIIKOLLA. Tänä vuonna kukaan muu ei ole käsittääkseni (ja nyt Markus Hildén korjaa) myynyt Jenkeissä edes platinaa (eli milliä), ja nyt Taylor veti tuollaiset luvut tiskiin.

Levy ei ole #muuten saatavilla streaming-palveluissa, liekö siinä syy kovaan levymyyntiin, vai olisiko sitä myyty vielä enemmän jos Spotify-kuuntelukin olisi sallittu.

Lopputulos: LIIAN hyvin tehty levy. Liian virheetön. Ekoja levyjä olen kuunnellut vain sieltä täältä, joten Rediin verrattuna tämä on kyllä heittämällä parempi. Naapurintyttö-fiilis on vaikeata säilyttää luontevasti kun on USA:n suosituimpia (ellei suosituin) naisartisteja.




Posted in , , | 3 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...