Huh huh. Kuten tätä blogia lukeneet tietävät, Ed Sheeranin X oli minusta viime vuoden paras levy, ja itse Sheeran suurin piirtein palvottavin nykypoppari.
Tätä taustaa vasten lienee helppoa ymmärtää, että odotin eilistä Sheeran-keikka TODELLA paljon.
Kun reissu oli vielä mukavasti huljautettu työmatkanimikkeen alle, ja seura oli mitä parhainta (vaikka tuolle jos mille keikalle olisin kyllä halunnut viereeni sydämeni valitun, erään Suvin), voi päivää pitää melkolailla totaalisena onnistumisena.
Eilen oli #muuten myös Ed Sheeranin 24-vuotissyntymäpäivä (!?), joten päivä oli varmasti hänellekin unohtumaton. No, saatan liioitella. Minulle musiikkipäällikkönä tarjotaan välillä mahdollisuuksia päästä mukaan meet & greet -tapaamisiin. Yleensä en niistä pidä, mutta Sheeran-fanitukseni on sitä luokkaa, että häntä oli pakko päästä tapaamaan.
No, aika vaivaannuttava se hetki oli, mutta Ed oli silti mahtava tavata. Meidän Ed. Eddiieee. Laulettiin hänelle suomeksi Paljon onnea vaan. Community gives back.
.JPG)
Saku Suurhall on Barona Areenan oloinen persoonaton jäähalli. Eesti on sivistysvaltio, joten bisse kourassa saa onneksi kuljeskella missä haluaa, mutta muuten keikkapaikka oli melko valju, varsinkin kun katsomoista näkyi paikoin niin paljon valoa, että Sheeranin valoshow.
Se ei haitannut, sillä Ed Sheeran riittää. Hänellä oli lämppärinään joku hyvin samantyyppistä musiikkia veivaava kaveri, jolla ei valitettavasti ollut oikein sävellyksiä. Ei yhtään. Siitä hetkestä lähtien kun pääartisti astui lavalle, oli peli selvä.
Ed Sheeran esiintyy tällä kiertueella soolona. Hän luo biiseihin taustat looppaamalla laulua ja kitaraa, ajoittaisia rumpukomppeja hän naputtaa kitaransa kanteen. Jotta tämä onnistuisi, Sheeranin pitää paitsi osata käyttää luupperia helvetin hyvin, myös olla riittävän karismaattinen ettei lavan tyhjyys pelota tunnelmaa pois.
NO JUU, osaa hän käyttää luupperi, ja karismaa riittää. Sellaista mutkatonta naapurinpojan karismaa, jota ei voi olla rakastamatta. Samaan aikaan vähän ujo, mutta hyvä esiintymään. Itse asiassa Bloodstream-biisin alussa Edillä oli ongelmia saada luupattua rumpukomppia ilman että kitaran mikki naksuisi. Parin yrityksen jälkeen hän veti välipalaksi Nina Simonen Feeling Good -biisin, mikä taas aiheutti minulle valtavat kylmikset.
Juttelin tänään hotelliaamupalalla Asko Kallosen kanssa keikasta (namedroppasin vain jotta voisin kirjoittaa tähän PING ANNA PERHO), ja hän esitti osuvan vertauksen Sheeranin metodista: Kun Ed ensin rakentaa biisin taustat luupperilla ja sitten esittää biisin hän on aivan kuin Pikku Kakkosen Kylli-täti, joka maalaa sadusta taulun samalla kun kertoo sadun.
Juuri niin se toimii! ON SANOTTAVA, että tämä luupperishow on varmaankin tämän kiertueen jälkeen nähty, sillä muutamassa kohdassa show'n loppupuolella alkoi olla jo sellainen olo, että no niiiiin, jotain muuta kuin luuppaamista. Kuusi pedaalia maassa ja miehen jalat vipelsivät kuin Riverdance-esityksessä.
Ed on nyt todistanut, että hän pystyy tähän. Hän ottaa 8000 ihmistä totaalisesti hallintaansa ja laulattaa näitä mielensä mukaan, vain äänensä, pienen kitaransa (Martin X Signature Edition) ja laulujensa avulla.
Ihan subjektiivisella tasolla vielä sanon, että keikka oli yhtä riemusaattoa. Don'tiin Sheeran sotki Superstitionia ja No Diggityä, ja Feeling Goodin lisäksi vedettiin myös yksi Stevie Wonder -laina, mutta muuten hänen lauluntekijyytensä kannatteli puolentoista tunnin mittaista keikkaa. Lego House oli ainut biisi joka veti rehdisti kyyneleet silmiin, mutta liikuttunut ja ONNENTÄYTEINEN olo täytti mielen vielä pitkään keikan jälkeen (vielä silloinkin kun Tallinnan keskustan piilobaarissa suomalaistaustainen taiteilija oli sitä mieltä että ko. baarissa ei kaivata suomalaisia).
En ole hetkeen nähnyt näin hyvää keikkaa. Sam Smith on parempi laulaja, mutta muuten Ed vie voiton.
Ed Sheeranin voitto on myös lopulta musiikin idean kauneuden voitto. Yksi mies, yksi kitara, saman miehen laulut, sanat ja ääni. Se riittää, kun lahjakkuutta ja sydäntä on riittävästi.
Pakko nähdä mr. Sheeran uudestaan. Rakastan, palvon.
