Näytetään tekstit, joissa on tunniste HOZIER. Näytä kaikki tekstit

Vuoden levyt 2014: Ulkomaiset top 10

Kyllä. Olemme tässä pisteessä. Kaikki vanhat mediat ja instanssit ovat jo vuoden parhaat -listansa julkaisseet – Spotify julkisti jopa kuunnelluimmat biisit vaikka vuotta on vielä jäljellä – mutta minä maltoin odottaa tähän asti.


Olen lähettänyt Rumballe ja Soundille vastaavat listat jo yli kuukausi sitten, ja tänäkin vuonna listani on vähän erilainen niihin verrattuna. Vaan sepä ei teitä lukijoita haittaa, sillä yksittäisten vastaajien listoja ei musalehtien nettisivuilla ajan- ja tilanpuutteen vuoksi julkaista. 

Jälleen kerran. 

Aloitetaan ulkomaisilla levyillä. Mukana linkki tekemääni arvioon jos sellainen on. 

10. Sia - 1000 Forms of Fear



Aivan helkutan vahvoja biisejä! Valitettavasti ei albumimitassa aivan kanna, mutta popsäveltäjänä ja tulkitsijana huikea. Olen arvostellut levyn pidemmin täällä, joten tutustu.

9. Tom Petty & The Heartbreakers - Hypnotic Eye



Vähän yllätyksenä tämä mahtuu listalleni. En vuoden alussa ajatellut, että tänä vuonna Pettyn Tomppa varmaan julkaisee hienon levyn. Mutta niin vain teki! Mahtavaa rentoutta, ajan patinoimaa biisinkirjoitustaitoa ja lämpöisen tuhnuiset soundit. Pakko ihailla Pettyä ja kokeneita muusikoita muutenkin: Miten löytää inspiraatio kymmenien vuosien uran jälkeen? Tässä ei ole mitään pakotettua. Loistavaa musiikkia. Kirjoitin tästä pidemmänkin arvion.

8. J. Cole - 2014 Forest Hills Drive



Tämä on parempi rap-levy kuin Run the Jewels 2, joka oli aiemmin listallani. Tässä riittää helvetisti kuunneltavaa. Olen suorastaan uppoutunut tähän viime päivinä. Jay Z:n perintöprinssi ottaa kruunusta entistä tiukemman otteen. Watch the throne Jaykka. Kirjoitin tästä pidemmänkin arvion.

7. Behemoth - The Satanist



Puolalaisen bläkkisbändin jo ties kuinka mones levy, ja kuinka ollakaan heidän parhaansa! Ehjimpänsä. Kauneimpansa. Rakastan tätä kuivantiukkaa soundia, sekä sitä miten saavutettavia nämä biisit ovat. Paras bläkkis on melodista minusta. Kirjoitin pidemmin levystä täällä.

6. Taylor Swift - 1989



Taylorrrrrrr. Venkoilusi Spotikan kanssa on aiheuttanut sen, että tämä on ainut cd-levy jonka olen tänä vuonna säilyttänyt. Muut olen jakanut palkintoina Voicen netissä, taajuudella tai antanut lahjaksi. Tai laittanut SBS:n musahuoneen levyhyllyyn, joka on enemmän sisustuselementti kuin työkalu. Kirjoittamani arvion jälkeen olen kuunnellut levyä vielä paljon, ja se on parantunut koko ajan. Loistavat biisinkirjoittajat (etunenässä tietysti Swift itse) ja sopiva tasapaino kertsihakuisuuden ja hitaamminlämpenevän hyvyyden välillä. Kirjoitin pidemmin täällä.

5. Kent - Tigerdrottningen



Mielestäni tämän vuoden ohinukutuin levy. Aivan helvetin hyvä! Kentin parhaita! Mahtipontinen, herkkä, haavoittuvainen, kaunis, tyylikäs, vähäeleinen mutta suurieleinen! Sävellyspuolelta todella vahva, sovitus- ja soundipuolelta puolivälissä Tillbaka till Samtidenin koneita ja vanhempien levyjen kitaroita. Kirjoitin pidemmän arvion myös. Lue ja kuuntele.  Juuri nyt soi vika biisi Den Andra Sidan. Kylmikset.

4. Beck - Morning Phase



Vaikka Beck ei ole käytännössä keksinyt tälle levylle mitään uutta, vaan lähtenyt toisintamaan Sea Changesin fiilistä, olen kuunnellut tätä niin intensiivisesti ja rakastanut joka sekuntia, ettei tämän hyvyydestä ole epäilystä. Kyseinen musiikkityyli on Beckin oma. Kirjoitin pidemmin täällä.

3. Weezer - Everything Will Be Alright in the End



Hyväksyn, että tässä vaiheessa elämääni suosikit saattavat olla jotain teini-iän suosikkien uusia lämpeämisiä. Weezer hoiti tänä vuonna kyseisen tontin. Monien pettymysten jälkeen tulivat ja räjäyttivät. Itsetunto on back, biisit on back. Kuunnelkaa tuo lopun instrumentaalikolmikko! SOITANTA! Paras biisi on Da Vinci, koska siinä on niin uskomaton kertsi. Kirjoitin pidemmin täällä.

2. Hozier - Hozier



Tämä ei ehtinyt Rumban ja Soundin listoihini, mutta viimeisen kuukauden aikana olen kuunnellut tätä aivan helvetisti. Tilasin vinyylinä tämän myös, joten olen kuunnellut irkkumiehen debyyttiä kotona, autossa, lenkillä, duunissa ja unissanikin muistaakseni tämä soi. Ensimmäiset seitsemän biisiä ovat täydellisyyttä hipovia ja jos homma jäisi siihen oltaisiin klassikon äärellä. Homma HIEMAN laiskistuu lopussa, mutta vain hieman. Bluesia, gospelia, indie rockia, folkia, uskomaton ääni ja hienoja biisejä.  Kannattaa tutustua. Pidempi arvio täällä.

1. Ed Sheeran - X



Näyttää siltä, että tänä vuonna musiikkimakuni oli kaanon to the max, sillä Sheeranin X on ollut myös maailman mittakaavassa vuoden kuunnelluin levy - ainakin Spotifyn kautta. On sitä myytykin eniten. Ja ihan syystä! Ei tässä ole yhtään huonoa biisiä, ei edes "ihan hyvää", vaan koko Äksä on kultaa alusta loppuun. Vieläpä niin, että Spotifyn pidennetyllä special editionilla on kolme biisiä jotka eivät nekään huononna kokonaisuutta, vaan päin vastoin parantavat sitä. Nuori Ed on tehnyt niin kovan levyn, että hänen on myöhemmin urallaan vaikeaa parantaa tästä. Eniten kuuntelemani levy tänä vuonna, paras levy tänä vuonna. Sisältää myös vuoden parhaan biisin Thinking Out Loud. Pidempi (tosi pitkä) arvioni täällä.


Siinä!  Huomenna sunnuntaina tai mahdollisesti maanantaina julkaisen listan parhaista suomalaisista levyistä. Kertokaa mitkä levyt jäivät minun listaltani uupumaan?


Posted in , , , , , , , , , , , | 6 Comments

Levyarvio: Hozier - Hozier

Tämä levy lähti mahtavan varkain toimimaan. Ihan puskista.

Kuulin Take Me To Church -single joitain kuukausia sitten, ja pidin siitä kyllä, mutta kuuntelin sitä lähinnä työkorvilla ja jätin sen jonnekin taustalle hautumaan.

Sitten kuulin From Eden -biisin Spotifystä, ja pikku hiljaa mieleen hiipi tunne, että minä taidan pitää Hozierista.

Sitten unohdin koko levyn.

Kunnes eräs toinen musiikkipäällikkö hehkutti Take Me To Churchia somessa. Ja päätin kuunnella levyn uudestaan.

Siis miten noloa! Että musapäällikkö ottaa toiselta m-päälliköltä kuunteluvinkkejä! Mutta näin kävi. En nyt paljasta hänen henkilöllisyyttään, vaan kutsumme häntä koodinimellä Birch Onion.

Olen minä ehkä joskus ottanut kuunteluvinkkejä myös Sami "Urinaali" Virtaselta, jonka kanssa jaan työhuoneen ja joka on myös m-päällikkö. Että mitäs me m-päälliköt. Ihan vain reiluuden nimissä mainittava.



Mutta Hozieriin. En oikeastaan ole ottanut tyypistä kummemmin selvää, paitsi että googlasin tätä arviota varten, että hän on irlantilainen yksi nuori kundi. Jotenkin olin luullut, että tämä olisi joku indiebändi, mutta koko levyn kuunteleminen paljastaa hyvin selvästi, että tässä ollaan singer-songwriterismin kanssa tekemisissä.

Huomasin Wikipediasta myös, että tämä levy on käynyt Jenkeissä albumilistan kakkosena, UK:ssa vitosena ja miehen kotimaassa Irlannissa ykkösenä. Huojentavaa, että hyvät albumit menestyvät edelleen. Pitää välillä ottaa sellainen reality check.

Hozier (oikeasti Andrew Hozier-Byrne) on 24-vuotias, mutta hän taitaa olla sellainen vanha sielu. Tai sitten genrevalinnat tekevät hänestä ikivanhan kuuloisen. Hozier laulaa soulia, gospelia ja bluesia niin että sielua läikkyy paidanrinnuksille.

Uskoisin, että gospelin tarkoituksena on päästä lähemmäs Jumalaa. Hozier aivan varmasti tavoittaa korkeuksia laulusuorituksillaan, mutten ole varma onko hän sinut Jumalansa tai itsensä kanssa. Sopivan tuskainen hahmo, että koskettavien laulujen narkkari voi nauttia.

Tässä levyssä on tenhoa, jota joskus löydän singer-songwriter-musiikista. Kun taiteilija on kerta kaikkiaan onnistunut vangitsemaan jotain. Tai ainakin saavuttamaan tunnelman. Sellaisiiin levyihin jää ikään kuin vangiksi, ja niitä huomaa kuluttavansa liiankin kanssa. Viimeksi Blood on the Tracksin kanssa kävi näin.

Kaiken tämän henkisen saavutettavuuden lisäksi tässä on tietysti ihan oikeasti hienoa musiikkia. Hozier on onnistunut yhdistämään indie rockin äkkivääryyttä ja kunnianhimoa roots-musan ja gospelin (nyt minun teki mieli kirjoittaa "ikuiseen virtaan" mutten kerta kaikkiaan voi) isojen tunteiden siirtelyyn.

Take Me To Church on ilmeinen single ja hitti, mutta levyltä löytyy myös Jackie and Wilsonin jackwhitehtavaa rhytm & bluesia, tai From Edenin rakkaus-soulia.

SOUL. Se taitaa olla se ydinsana tässä. Syvällä mustassa musiikissa, valkoisessa kaavussa jokeen, kasteen jälkeen katse kohti taivasta ja kaikkivoipaisen oloisena suu auki ja tuska pihalle. Siinä se on.

Juuh. KIELTÄYDYN enää analysoimasta tätä levyä enempää - kirjoitan siitä vain. Tilasin sen tänään Levykauppa Äxästä myös vinyyliversiona. Tämä on pakko saada hyllyyn. Levy on vieläpä 13 biisillään aika pitkä, mutta silti se on pakko kuunnella heti perään uudestaan. Eikä se ole muutaman kohokohdan varassa, vaan vaikkapa juuri nyt soiva Work Song on kertakaikkisen upea.

Irlantilainen tuulenpieksämä tuska yhdistyy Mississippin suiston kiitoslauluihin. Irlantilaista bluesia. En minä tiedä.

Oikeastaan olen pisteessä, jossa suurin osa biiseistä tuntuu kerta kaikkiaan ylittämättömältä. Tämä on juuri se aiemmin mainitsemani piste, jossa levystä tulee pakkomielle, ja siinä haluaa kerta kaikkiaan kieriskellä.

Ja miten erilainen tämä lopulta on kuin kansikuva ja Take Me To Church antoivat olettaa! Ei tässä ole mitään kikkoja tai laskelmoitua a&r-ohjausta, tämä on vain helvetin lahjakas kaveri, jolla on lauluja, ja joka on saanut lahjakkaan porukan mahdollistamaan näyn toteuttamista.

Hypätkää kyytiin. Minä luulen, että tämä kapuaa myöhäisenä entrynä vuoden parhaiden levyjen joukkoon.



Posted in , , , | 2 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...