Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 26. 06ta 2015 klo 14.12 PDT

Hyvin matter of factly -tyyppinen otsikko, vaikka itse Provinssi tuntuukin ennemmin epätodelliselta kuin todelliselta. Tämä postaus ei ole musiikkikritiikki, vaan kokoelma huonoja kännykkäkuvia ja mietelmiä festivaaleilta.





Kuten edellisessä kirjoituksessa hehkuin, tämä oli ensimmäinen Provinssini neljään vuoteen. Tällä välillä Provinssi koki syvimmän alamäkensä, kunnes tänä vuonna osin uusin voimin ja uudella päivämäärällä tähdättiin takaisin Suomen kapealle festarihuipulle.



Vaikka olin festivaaleilla vain torstaina ja perjantaina, olen niin VALTAVAN ONNELLINEN että pääsin paikalle. Kaltaiseni möhikset saattavat pahimmillaan pilata nuorten festivaalit, mutta jos pystyy unohtamaan vanhojen festarireissujen nostalgisoinnin ja keskittymään käsillä olevaan juhlaan, saa myös vanhan festivaaliriemun takaisin.


Siis sen sijaan että olisin nyyhkinyt kuraisten ja kylmien telttaöiden perään, keskityin imemään festivaalitunnelmaa, katsomaan bändejä ja pitämään hauskaa.



En tiedä kertooko tämä enemmän minusta, jostain musiikin megatrendistä vai esiintyjistä, mutta itse sain kyllä suurimmat KIKSIT kotimaisten bändien keikoilla. JVG oli Pink-teltassa aivan järkyttävän kovassa vireessä (kirjaimellisesti kylmikset monessa kohdassa), Disco Ensemble oli vetreän viihdyttävä ja silti vaarallinen, Haloo Helsinki! otti ison lavan haltuun valtavan isoksi kasvaneella olemuksellaan (keikkavarmuus yhdistettynä tinkimättömään heittäytymiseen) ja Roope Salminen & Koirat käännytti taas monta uutta sielua meininkinsä orjiksi.

#provinssi15

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 26. 06ta 2015 klo 12.39 PDT

TOISAALTA torstain DFA 1979 oli uskomattoman hieno (olin MOSPITISÄ!!) ja Calvin Harrisin show vakuutti. Myös Big Sean oli todella kova, Milky Chance erinomaisen viihdyttävä ja Joey Badass nimensä veroinen, joten oli tämän vuoden näyttävimmässä bändikattauksessa myös paljon ulkomaista loistavuutta. Faith No More ja monet muut missasin koska en ollut paikalla keskiviikkona tai lauantaina.



ÄH, piti keskittyä kuviin mutta kuitenkin rupesin tarinoimaan musiikista. Sen vielä sanon, että Haloo Helsinki! teki isolla lavalla todella hienoa jälkeä - eikä se ole niin valtavalla stagella kovin helppoa kuten Eppu Normaali tai Cardigans todistivat. Koirat sen sijaan on kaikkien syytä käydä katsomassa, seeing is believing kuten Amerikassa sanotaan. Harmittaa etten nähnyt Apiksen spektaakkelia eilen. Tai Tuiskun Anaa. Tai sitä Faith No Morea. Tai deadmau5ia.

Toisaalta se on jälleen yksi festivaalitotuus: Oppitunteja keikan missaamisesta.



Jätän tähän lopuksi ajatuksen: Festivaalit ovat ihmisen parasta aikaa. Huikeita keskusteluja, melkoiset jatkot, kävelyä Seinäjoen kauniissa yössä, jälleennäkemisiä ja uusia tuttavuuksia, alkoholia, aurinkolaseja, väsymistä, heräämistä, olkapään satuttamista moshpitissä ja ymmärtämistä että se on nuorten hommaa, kiitollisuutta, onnellisuutta ja lämmintä punaviiniä suoraan pullonsuusta oli muun muassa tämä 12. Provinssini.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 25. 06ta 2015 klo 10.21 PDT

Lisää kuvia löytyy Instagram-tililtäni.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 25. 06ta 2015 klo 13.49 PDT

Terkkuja taas täältä lentokentältä. Tulin liian aikaisin, joten ehdin kirjoittaa vähän. Poikkeuksellisesti kahdesta yksittäisestä biisistä!

Ei ollut oikeastaan suunnitelmissa kirjoittaa mitään, mutta kuulin juuri äsken ensimmäistä kertaa Katéa-nimisen mimmin ensimmäisen singlen jonka nimi on That Ain't Love.

JÄLKIKÄTEISEDIT: JA TÄMÄ MIMMI ON SIIS SUOMALAINEN! SUOMESTA! SUOMILAISET PEEEEEEEOPLE!

Ihan TÖRKEÄN kova biisi!

Ei hirveän originelli, ja viime vuosien isoääninen ja kohtalokas laulajatar -trendi on hyvin hallussa, MUTTA tärkeimmät asiat toteutuvat: Kova biisi (jonka Katéa on kirjoittanut yhdessä ruotsalaistuottaja Moneybridgen (kova nimi muuten) kanssa ja sydämeen käyvä ääni.

Onko tässä mitään perää? Onko liian "hienoa" musaa suomalaisiin radioihin? Ruotsissa kustannussopimus joten tähtäin ehkä muualla.

Mut minä pidän. Todella paljon.



Toinen kuluneen viikon aikana palvomani biisi on JVG:n uutuus Tuulisii, jossa laulaa Pete Parkkonen. Olen aina ollut (AINASANONUAINAOLLU) JVG:n fani, mut tyypit näyttävät jatkavan vahvaa sinkkuputkeaan jälleen.

Mehevä tilitys kiireisestä RÄP-elämästä,  tyylipuhdas tuotanto ja Pete Parkkosen suomirock-kertsi - ei tällä yhdistelmällä kerta kaikkiaan voi mennä pieleen. Vitun kova single josta epäilen radio- ja Spotikka-listan ykköstä. Sitten jos tämä biisi ei lähdekään niin voitte tulla tänne viisastelemaan, mutta sitten minä voin sanoa että ei kansa ole aiemminkaan tiennyt, biisi on kovinta kovuutta.

PITEMMITTÄ PUHEITTA! KONFORMISTINEN PARHAUSLISTANI!

Jokaisesta mainitusta levystä olen kirjoittanut myös pidemmän arvion, linkki jutun yhteydessä. Klikkailkaa niin saan hullut massit bannerinäytöistä.

Oli aika hyvä levyvuosi Suomessa minusta. Kriitikkolistoilla pärjännyttä DJ Kridlokkia olen kuunnellut valitettavan vähän (enkä siihen riittävän isosti syttynyt, se etelä-gangasta-flow suomeksi ei ole oikein koskaan toiminut minulle, paitsi ehkä kahdella Stöön biisillä), ja Tippa-T:n ep:tä en kelpuuttanut albumisarjaan, muita disclaimereita tässä ei ole.  Ai, paitsi että Willie and the Goodsoulsin Fortunate Son ja Iisan Iisa ovat bubbling under -levyjä.

10. Jannika B - Šiva

Jannika Wirtasen paras albumi on vielä tulossa, luulen. Tämä oli kuitenkin debyyttiin verrattuna paljon ehjempi ja sisälsi monta hyvää biisiä. Tullut kuunneltua paljon. Huikeimmillaan huikea, joskin epätasainen. Kirjoitin myös pidemmän arvostelun.

9. Eva & Manu - Cinnamon Hearts

Tämä pääsi yllättämään, koska ekan levyn aikaan en tykännyt Evasta ja Manusta YHTÄÄN. Tätä on tullut kuunneltua syksyn mittaan todella paljon. Jos Cinnamon Hearts -biisi ei maistu, ei kannata tuomita koko levyä, sillä luonteeltaan tämä on sopiva sekoitus synkkyyttä ja söpöilyä. Kirjoitin myös pidemmän arvostelun.

8. Pepe Willberg - Pepe & Saimaa

Yhdyn kehukuoroon VAIKKA välillä tuntuu, että tämä levy olisi parempi ilman Pepe Willbergiä. Toisaalta ei voisi kuvitella kenenkään muun laulavan näitä biisejä. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

7. Kaaoksen Ystävät - Loppu

Vuoden yllättäjä. Levy, joka lojui työpöydälläni monta kuukautta, kunnes sinkkutiedotteen saavuttua sähköpostiin pistin levyn soimaan.  No, pidin minä siitä ekasta ep:stäkin, joka tosin julkaistiin nimellä Jukka Ruostila & Kaaoksen ystävät. Epätrendikästä, helvetin hyvin sävellettyä ja huolella toteutettua musiikkia. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

6. Jukka Nousiainen - Huonoa seuraa

Tällä levyllä on totisesti hetkensä, ja siinä on outoa tenhoa, vaikkei se todella vuoden paras levy olekaan. Rohkea toteutus, joka tuntu hyvin suunnitellulta, vaikka se varmaan onkin vain virrannut artistista nauhalle. Lukuisia helmiä, mutta myös pari nuupahdusta. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

5. Stam1na - SLK

Stam1nalla on kova sarja albumeja tehtynä, mutta vielä jaksavat petrata. Tämä pääsee lähellä Uudet kymmenen käskyä -levyn täydellisyyttä, ollen bändin toiseksi paras albumi. Jaksavat haastaa itseään tiukkuudessa, sävellysten tasossa ja konsepteissa. Kuoliaaksi ruoskitut hevoset on ns. vitun kova biisi, Stamppujen parhaimmistoa. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

4. JVG - Voitolla yöhön

Järkyn kova tuotanto läpi levyn, pursuilee hittejä, mutta silti tinkimätöntä ja tekijöidensä näköistä menoa. Jare ei MC:nä mahdu Suomessa top kymppiin eikä Villegallekaan aivan kärkeä hätyyttele, mutta JVG pärjää tiukan härkisti omalla tyylillään. Sopivan häröjä hahmoja myös. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

3. My First Band - Corazon

Kuka tekee pokkanaamalla Queenin, Princen ja Dave Matthews Bandin sekoitusta ja saa sen kuulostamaan hyvältä? Kysymystä voinee luonnehtia retoriseksi, onhan tämä levylistauksen kohta, jossa puhutaan My First Bandin levystä. Kahden (yli)pirteän levyn jälkeen bändi laajensi repertuaariaan myös elämän varjopuoliin, ja jälki on upeaa. Manilla Vanilla on vuoden parhaita biisejä, eikä tässä muutenkaan ole heikkoa hetkeä. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

2. Kasmir - AMK Dropout

Hölmö nimi ei haittaa. Luulin oikeasti, että Suomessa ei olisi mahdollista tehdä tällaista levyä. Falsetissa laulava miespoppari – suomenruotsalainen miespoppari – joka laulaa vadelmaveneistä ja "poustbreikap-seksistä". Miten se voisi lähteä? Mutta kyllä se voi! Kun on tarpeeksi hyviä biisejä, ja tuotantotiimi joka tietää mitä tekee. Ehkä 1-2 heikompaa biisiä, mutta helposti paras suomalaisen miespopparin levy koskaan, ja tämän vuoden toiseksi paras levy. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

1. Haloo Helsinki! - Kiitos ei ole kirosana

Vaikka tätä levyä arvostellessani moitin bändiä lievästä riskinoton puutteesta, kun loppuvuodesta kuuntelen levyjä läpi ja mietin mikä niistä on paras, ei vastaus voi olla mikään muu kuin tämä. Haloo Helsinki! on tehnyt suomirokista omanlaisensa version, joka viidennellä albumilla on hiotussa iskussa. Näin hyviä biisejä harvoin osuu samalle levylle. Vielä kun levy alkaa mielestäni vuoden parhaalla biisillä - Köpis 2012 - niin en oikein keksi kuka olisi tänä vuonna voinut tehdä paremman levyn. Sopivassa suhteessa sydänverta, viihdyttämistä, soittotaitoa, biisinkirjoitusta, biisinkirjoitusta, biisinkirjoitusta. Tuotanto jättäytyy taka-alalle, mielestäni viisaasti. Elli on entistä vahvempi tekstittäjä. Tämä bändi on totta. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

Teen näistä Spotify-soittolistan vielä tänä vuonna. Sellaisen, jossa on kaksi biisiä jokaiselta tässä mainitulta sekä Ulkomaiset top 10 -listan levyltä.

Okei okei, mä rielaissaan että tämä levy ilmestyy vasta ensi viikolla, mutta mä on tästä aivan helvetin innoissani, joten en nyt voinut olla kirjoittamatta arvostelua jo nyt. Biisejä on kumminkin ehditty julkaista jo kolme (plus yksi Davo-cover josta myöhemmin) joten ehkä siksikin tämä on perusteltua.

Olin todella JVG-päissäni silloin kun Mustaa kultaa tuli. Olin YleXin uuden musiikin esittelijä ja näin koko ilmiön kasvun nettijutusta kultaa myyväksi keikkakoneeksi. Näin myös tuon levyn aikana varmaankin kuusi keikkaa, jotka olivat toinen toistaan hurmiollisempia. Jengi osasi KAIKKI levyn biisit ulkoa, ja ne oli tapana huutaa keikoilla läpi.

Olin toki jo silloin 10 vuotta vanhempi kuin muu yleisö, mut niinku R. Kelly tietää: Age Ain't Nothing But a Number.

Tuli kakkoslevy JVG.fi, jota edelsi siirtyminen isolle levy-yhtiölle. Täytyy näin jälkikäteen sanoa suoraan että Jare ja Ville Galle taisivat tuolloin puristaa mailaa hiukan liikaa. Ilmassa oli yliyrittämistä ja hittipotentiaalin maksimointia, joka yleensä ei johda hittipotentiaaliin. No, olihan sillä levyllä Kran Turismo, mutta näin levyarvostelijan näkökulmasta JVG.fi ei ollut ollenkaan niin mielenkiintoinen kuin debyytti.

Mutta nyt, mutta nyt. Voihan pojat. Voitolla yöhön yllätti tuotantonsa freesiydellä. Iso biisi, ja onnistuneesti lanseerattu hokema. Sitten Anna Abreun (tissien) tähdittämä Huominen on huomenna, jossa on helvetin hieno pop-kertsi, MUTTA state-of-the-art trap-elektro säkeistöt ja viinaisa aihemaailma. Harvoin räppibiisien naisfiitit kohahduttavat tällä tavalla, mutta Abreun timmi kroppa -ulostulo yhdistettynä hienoon kertsikujerrukseen tekivät vaikutuksen. Ekalla viikolla Suomen Spotikassa yli 300 000 striimiä.

Voitolla yöhön on kuitenkin nimenomaan loistava levy. Näkee että exec. tuottaja DJPP ja bändi on nähnyt tämän tekemiseen vaivaa. Tuotantomaailma on - uskallan sanoa - parasta mitä suomalaisella hip hop -levyllä on koskaan kuultu. Yleensä suomiräpissä suositaan Premierille sukua olevia ysäribiittejä tai jotain eurodancehtavaa tai bändisoittoon perustuvaa (puhutaan siis valtavirrasta) menoa, mutta Voitolla yöhön on erittäin tiukasti 2014, olematta sitä nolosti.

Joistain biiseistä tulee mieleen Chief Keefin etelä-soundin revival, joissain biiseissä on asianmukaisesti EDM-kertsi, jotkut ovat ihan tajuttoman upeasti kolisevaa elektroa (foxystä missistä kertova Sara Chafak) ja jotkut popimpaa EDM:ää (Pete Parkkosen hienosti laulama Eteenpäin).

Hyviä KOKONAISIA suomirap-levyjä tulee todella harvoin. Tämä levy kestää, kehittyy ja tekee vaikutuksen.

Jos Asa on luomumman ja runollisen soundin kuningas, JVG ottaa tällä levyllä pop-soundisen räpin valtikan. Tässä on sekä pop-hitit (kuten vaikka Cheekillä) ETTÄ mielenkiintoinen ja ajatuksella tehty kokonaisuus (jota Cheekillä ei todellakaan ole).

Rakastan tätä tunnetta kun innostun jostain levystä. Tekee mieli huutaa FÄIJÖNII jossain yökerhossa. Tekee mieli huutaa FÄIJÖNII ihan missä vaan. Fäijönii-biisissä on #muuten levyn huikein tausta. J ja VG onnistuvat myös pröystäilemään vaatteilla olematta noloja. Harvinaista!

Räpit eivät ole ehkä maan kovimpia MUTTA ne ovat perusteltuja ja paikallaan. J:n ja VG:n ilmaisussa kuuluvat sitä paitsi sadat keikat. Oma, tunnistettava tyyli.

Vierailijoista Mikael Gabriel onnistuu kuulostamaan vähemmän teiniltä kuin yleensä. Ehkä pitäisi kuunnella häntä tarkemmin, mutta ne tilitysbiisit eivät ole oikein itselleni toimineet. Pete Parkkonen laulaa stadin slangia hyvin pihtiputaalaiseksi (no mut oikeasti, se on tyylikäs biisi, ihan kuin joku Aviciin rennompi raita). Mukaan on kaivettu Jippu, joka vuodattaa sielustaan verta, eli toimii. Sanni on tietysti upea. Karri Koira tekee Karri Koira -biisin, mahdollisesti ensi kesän hittejä (joka miltä tahansa muulta levyltä olisi erottunut kirkkaammin, mutta tältä levyltä se on vain hyvä rivibiisi).

Kehuinko tarpeeksi? Huikea levy.

"Uima-altaal/ mimmit bikineis/ muijat Vantaalt/ Sara Chafak"

Mitä järkeä tuossa on? EI MITÄÄN! Ja siksi se onkin niin neroa.