Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 26. 06ta 2015 klo 14.12 PDT

Hyvin matter of factly -tyyppinen otsikko, vaikka itse Provinssi tuntuukin ennemmin epätodelliselta kuin todelliselta. Tämä postaus ei ole musiikkikritiikki, vaan kokoelma huonoja kännykkäkuvia ja mietelmiä festivaaleilta.





Kuten edellisessä kirjoituksessa hehkuin, tämä oli ensimmäinen Provinssini neljään vuoteen. Tällä välillä Provinssi koki syvimmän alamäkensä, kunnes tänä vuonna osin uusin voimin ja uudella päivämäärällä tähdättiin takaisin Suomen kapealle festarihuipulle.



Vaikka olin festivaaleilla vain torstaina ja perjantaina, olen niin VALTAVAN ONNELLINEN että pääsin paikalle. Kaltaiseni möhikset saattavat pahimmillaan pilata nuorten festivaalit, mutta jos pystyy unohtamaan vanhojen festarireissujen nostalgisoinnin ja keskittymään käsillä olevaan juhlaan, saa myös vanhan festivaaliriemun takaisin.


Siis sen sijaan että olisin nyyhkinyt kuraisten ja kylmien telttaöiden perään, keskityin imemään festivaalitunnelmaa, katsomaan bändejä ja pitämään hauskaa.



En tiedä kertooko tämä enemmän minusta, jostain musiikin megatrendistä vai esiintyjistä, mutta itse sain kyllä suurimmat KIKSIT kotimaisten bändien keikoilla. JVG oli Pink-teltassa aivan järkyttävän kovassa vireessä (kirjaimellisesti kylmikset monessa kohdassa), Disco Ensemble oli vetreän viihdyttävä ja silti vaarallinen, Haloo Helsinki! otti ison lavan haltuun valtavan isoksi kasvaneella olemuksellaan (keikkavarmuus yhdistettynä tinkimättömään heittäytymiseen) ja Roope Salminen & Koirat käännytti taas monta uutta sielua meininkinsä orjiksi.

#provinssi15

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 26. 06ta 2015 klo 12.39 PDT

TOISAALTA torstain DFA 1979 oli uskomattoman hieno (olin MOSPITISÄ!!) ja Calvin Harrisin show vakuutti. Myös Big Sean oli todella kova, Milky Chance erinomaisen viihdyttävä ja Joey Badass nimensä veroinen, joten oli tämän vuoden näyttävimmässä bändikattauksessa myös paljon ulkomaista loistavuutta. Faith No More ja monet muut missasin koska en ollut paikalla keskiviikkona tai lauantaina.



ÄH, piti keskittyä kuviin mutta kuitenkin rupesin tarinoimaan musiikista. Sen vielä sanon, että Haloo Helsinki! teki isolla lavalla todella hienoa jälkeä - eikä se ole niin valtavalla stagella kovin helppoa kuten Eppu Normaali tai Cardigans todistivat. Koirat sen sijaan on kaikkien syytä käydä katsomassa, seeing is believing kuten Amerikassa sanotaan. Harmittaa etten nähnyt Apiksen spektaakkelia eilen. Tai Tuiskun Anaa. Tai sitä Faith No Morea. Tai deadmau5ia.

Toisaalta se on jälleen yksi festivaalitotuus: Oppitunteja keikan missaamisesta.



Jätän tähän lopuksi ajatuksen: Festivaalit ovat ihmisen parasta aikaa. Huikeita keskusteluja, melkoiset jatkot, kävelyä Seinäjoen kauniissa yössä, jälleennäkemisiä ja uusia tuttavuuksia, alkoholia, aurinkolaseja, väsymistä, heräämistä, olkapään satuttamista moshpitissä ja ymmärtämistä että se on nuorten hommaa, kiitollisuutta, onnellisuutta ja lämmintä punaviiniä suoraan pullonsuusta oli muun muassa tämä 12. Provinssini.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 25. 06ta 2015 klo 10.21 PDT

Lisää kuvia löytyy Instagram-tililtäni.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 25. 06ta 2015 klo 13.49 PDT

Vappukeikalla olin, sitten niin tanakasti flunssaannuin että vasta nyt kirjaamaan mietteitäni pääsin. Mikäs tässä nyt on kun sanat pihalle runomitassa puskee, tai ainakin lauseen sanajärjestys käänteinen on.

Tämä oli vasta toinen RS&K-keikka. Ensimmäinen oli viime syksynä Voicen The Risteilyllä, missä bändi teki heti lähtemättömän vaikutuksen.

Vappuaaton setissä oli paljon samaa kuin The Risteilyllä, joskin se oli lyhyempi. Bändi oli myöskin tulossa Lapin-rundilta - tai siis tulivat keikalle melko lailla suoraan lentokentältä, ainakin jos Instagramiin on uskominen.

Tämä tahtoo sanoa, että keikka ei ollut ehkä bändille otollisin. Ja SILTI se oli aivan tajuttoman hieno!

Edelleenkin hämmentää se pieteetti ja riemu, jolla RS&K vetää covereita. Ryhmä kohtelee biisejä aivan kuin ne olisivat heidän omiaan - ottavat niistä kaiken irti, tekevät niille kunniaa ja pitävät alkuperäisesitystä vain yhtenä mahdollisena versiona.


Hymyilin koko keikan ajan kuin idiootti. Sitä tapahtuu erittäin harvoin. OK, olin juonut ehkä kahdeksan olutta illan aikana ennen keikkaa (Okulla oli etkot), mutta pidän silti arvostelukykyäni keikkojen suhteen oikeana.

Kuten jo edellisessä arviossa totesin, RS&K:lla on todella harvinainen kyky soittaa hip hopia "oikeilla soittimilla" - tarkoittaen perinteisiä bändisoittimia. Useimmilla bändeillä hip hopin vaatima groove katoaa kun ruvetaan runttamaan bassolla ja rummuilla, mutta tämän bändin rytmiryhmä on niin helvetin lahjakasta, että heillä on pakko olla sekä koulutusta ETTÄ intohimoa, jotka harvoin kohtaavat.

Itse asiassa bändin rumpali on niin hyvä, että hänelle oli jo ymmärretty antaa oma rumpusoolokin. Ei se mikään Moby Dick ollut, mutta helvetin hienosti kaveri paukuttaa.

Ehkä se on se ILO ja uskominen omaan asiaan mitkä tekevät tästä bändistä niin ylivertaisen nautittavan livenä. Asennetta löytyy myös: Kosketinsoittaja oli loukannut Lapissa kätensä, mutta hyvin se onnistui soitanta kipsikädelläkin. Muutenkin ryhmässä se on sellaista mahtavaa veljeyttä, mitä ehkä tuo Koirat-nimi ilmentää.

Ja vaikka Roope Salminen on bändin nimimies ja liideri, ei hän ole ainut tähti. Rumpali, jenkkiläiseltä unelmavävyltä näyttävä laulaja, mainittu kipsimies, naiskasvoinen kitaristi, velmu basisti, ketä vielä, kaikki aivan mahtavia hahmoja!

Nyt on luvassa se suuri askel, kun on tehty levytyssopimus Warnerin kanssa. Levyllä ei ole välttämättä järkevintä soittaa jotain isolta bändiltä kuulostavaa hip hopia, vaan pitää keskittyä hyviin biiseihin. En osaa arvata mitä tuleman pitää, mutta ei tästä hurjasta livetaustasta voi ainakaan haittaa olla.

Tahtoo sanoa sitä, että menkää nyt katsomaan näitä jos ette ole vielä nähneet.

Olen nyt kolmatta päivää kuumeessa. Eilen meni Haloo Helsingin keikka sivu suun :(

Noniin, tämä oli siis työnantajani Voicen järjestämä The Risteily, jolla esiintyivät myös Cheek ja Tuomas Kauhanen. Varsinkin maestro Poski pisti koko laivan ihan palasiksi, mutta haluan tässä kirjoituksessa keskittyä otsikossa mainittuihin kolmeen artistiin, koska te ette ehkä vielä tiedä, että kaikki nämä kolme ryhmää vetävät aivan järkyttävän hienoja keikkoja.

Ensin Sanni. Olen jo levyä arvostellessani povannut Sanni Kurkisuolle isoja asioita. Tai itse asiassa sen jälkeen kun näin hänen esittävän kaksi biisiä beatboxaajan säestyksellä viime keväänä levy-yhtiönsä kevätjuhlissa. Aivan tajuttoman lahjakas mimmi, ja keikalla tajusin jälleen miten monta mahtavaa biisiä Sotke mut -levyllä on. Ehdottomasti vuoden levyjä (vuosilistaukset lähestyvät!!). Sannilla oli taustallaan nuorista jannuista koostuva yhtye, joka oli selvästi harjoitellut settinsä huolella kuntoon.

Sannin biisien sovitukset eivät levyllä ole todellakaan mitään kitaraa, rumpua ja bassoa, mutta yhtye oli sekvenssereiden (tai mitkä lie iPadit siellä pyöritti jotain synia, EN MINÄ TIEDÄ eikä se ole tärkeätä) avustuksella luonut biiseistä sopivasti muutetut mutta alkuperäiselle tunnelmalle uskolliset liveversiot, jotka toimivat huikean hyvin. Pääosassa koko show'ssa on kuitenkin ja ehdottomasti Sanni, joka vaan henkii tulevaa tähteyttä niin vahvasti, ettei voi kuin ihailla.

Sitten herra Kela ja yhtyeensä. Anssi Kela on keikkailut ihan riittävästi. Hän tiedää mitä tehdä. Ja niin tietää yhtyekin. Silti on jotenkin riemukasta kuulla yhtyeen versioita Kelan suurimmista hiteistä. Esimerkiksi Puistossa-biisin säkeistö oli aivan kuin Chris Rean levyltä, ja AOR-viitteitä kuultiin muutenki nrunsaasti. No, Kelan AOR-diggailu ei ole mikään salaisuus, joten ei ihme.

Bändi myös soittaa melkoisen suvereenisti. Pari kertaa soolo-osuuksia kuunnellessa tuli mieleen, että ollaanko täällä enemmän fiilistelyn kuin yleisön takia paikalla, mutta toistaalta esimerkiksi 1972-biisin yhteislaulu oli nimenomaan kuulijoille tarkoitettu. Sitäpaitsi muusikoiden itselleen soittamat kohdat ovat minun mieleeni.

Tämä nyt ehkä vain muistutuksena, että jos et ole aikoihin nähnyt Anssi Kelaa livenä, kannattaa se ehdottomasti. Takuuviihdyttävä, hienosti soittava bändi, joiden biisit tunnistavat kaikki.

Vielä lopuksi pari sanaa Roope Salmisesta ja Koirista. NYT-liitekin muistaaksi julkaisi heistä jutun jo ajat sitten, joten mistään tarkoin varjellusta salaisuudesta ei ole kyse. Toteanpa kuitenkin minäkin, että jopa kaltaiseni coverbändiallergikko joutui täysin bändin viemäksi. Huusin rap-covereita mukana niin lujaa, että ääneni on edelleen mennyttä. Tai olisikohan se ollut se Killing in the Name Of... johon bändi settinsä lopetti. Biisi oli yhdistetty LMFAO:n Party Rock Anthemiin. Neroutta.

En ole myöskään koskaan nähnyt cover-keikkaa, jossa yleisö käyttäytyy kuin omia biisejään soittavan nimekkään bändin keikalla. Antaumuksellista fanitusta, huutoa, encore-pyyntöjä. RS&K:n resepti toimii. Heistä kuullaan vielä, muutenkin kuin coverbändinä. On ensinnäkin vaativaa saada hiphop toimimaan orgaanisilla soittimilla, saati sitten RÄPÄTÄ klassikkobiisejä. Pojat hoitaa.

Parasta. Menkää katsomaan kun palaavat maihin.

Minä en Lumialla kehdannut ottaa kuvia tapahtumista, mutta niitä löytyy täältä.