Minä pidän Sannin debyyttilevystä Sotke mut todella paljon. Oikeastaan pidän siitä vielä enemmän kuin mitä tämä levyn ilmestymisen aikaan kirjoitettu arvioni kertoo. Se oli tuotannollisesti raikas ja kunnianhimoinen, ja oli yhdessä Kasmirin debyytin kanssa Hank Solon ja Jonas W. Karlssonin sekä levyjen artistien taidonnäyte.

Suht monimutkainen lause heti tähän alkuun. Muotoilin sitä aivan liian pitkään suhteessa tämän blogin standardeihin, joten jätän sen nyt siihen.

Tahdoin siis vain sanoa sitä, että olen todella odottanut tätä Sannin toista albumia, enkä ole ollut ainut. Minusta on ollut mahtavaa kun viime päivinä somessa on puhuttu niin paljon musiikista. Sara Maria Forsbergin eli Saaran singlen lisäksi tämä Sannin levy on puhuttanut runsaasti.

Debyytillään tähdeksi nousseen ja aidosti vetovoimaisen ja kuvankauniin laulaja-säveltäjän kakkoslevy on jo tavallaan lunastanut osan odotuksistaan, kun 2080-luvulla-biisin massiivinen radiomenestys (ties kuinka monta viikkoa Suomen soitetuin) tekivät selväksi, ettei tästä ainakaan taloudellista floppia ole tulossa.

Eikä tullut taiteellistakaan floppia, mutta kuunneltuani levyä intensiivisesti kaksi viikkoa minun on sanottava, ettei tämä onnistu lunastamaan kieltämättä massiivisia henkilökohtaisia odotuksiani.

Tavallaan levy jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, mutta aavistuksen kesymmin. Tuotanto ei ole mitään katrihelenaa, mutta debyytin yllätysmomenttia ei myöskään enää ole. Joko levy on haluttu tehdä tarkoituksella helpommin lähestyttäväksi, tai sitten tuotannosta ei ole haluttu tehdä yhtä näkyvää kuin ensimmäisellä kerralla - joka tapauksessa nyt se ei tee oikein kumpaakaan.

Se, mihin kuitenkin petyin eniten on biisien taso. Ehkä Sannilla on ollut sävellyksiä tehdessään painetta, mutta tuntuu että hän on jäänyt vangiksi "Sanni-biisiin". Debyytillä Me ei olla enää me ja Jos mä oon oikee loivat tämän loistavan biisityypin, mutta tällä kertaa ei päästä näiden esimerkkien tasolle, vaan juututaan useammassakin biisissä toistamaan samankaltaisia melodiakulkuja tutuin laulupainotuksin.

Tällaisia biisejä ovat esimerkiksi 2080-luvulla:n hämmentävän samanlainen sisarteos Lauantai-iltana, Supernova (joka sävellyksenä on minusta levyn vahvin), Mitä jos ne näkee ja Isin tyttö. Toisaalta levyn räväkämpi ja kokeilevampi puolikaan ei irtoa niin rennosti kuin viimeksi. Pojat-biisiä haluaisin rakastaa, mutta nyt vain pidän siitä, ja Soita mua -biisi tuntuu samalla tavalla sisäänpäinlämpiävältä kuin levy-yhtiön sedille debyytillä tehty Kiitos & anteeksi. (JÄLKIKÄTEISEDIT: Kuulin aluksi Soita mua -biisin sanat väärin, jos olisin kuunnellut vähänkään tarkemmin, olisin huomannut että se hän on seksibiisi. Että joku soittelee Sannia kuin viidakkorumpua. Hyvä pärinä varmasti! Jotenkin tykkään biisistä enemmän nyt kun tajuan sen...)

Siinä tiiviisti levyn huonot puolet. Välillä huomaan imeytyväni johonkin biiseistä (Lelu on hieno avaus ja mainittu Supernova lämmittää joka kerta), mutta sitten levyn loputtua pohjalla on sellainen valtava halu innostua tästä oikein reilusti enemmän, ja siihen ei nyt riitä puntit. Tuntuu kuin se ekan levyn aiheuttanut kipeä ihmissuhde olisi edelleen jonkinlaisena polttoaineena, mutta kipu on jo laimentunut sen verran, että jäljellä on vain pikkuisen kutiava arpi, eikä murhebiiseihin ole siksi riittänyt tarpeeksi sydänverta.

Nyt teen rohkeita ja todennäköisesti paikkansa pitämättömiä oletuksia, mutta olisiko niin, että valtavista odotuksista ja artistissa ILMISELVÄSTI PIILEVÄSTÄ POTENTIAALISTA johtuen mailaa on joutunut puristamaan hiukan liikaa, mistä syystä lopputulos on aavistuksen väkinäinen?

Enkä nyt halua että lähdette tästä blogista miettien, että jaaha, Mäntysaari vihaa Sannin levyä. EN VIHAA. Sanni on heikompana hetkenäänkin niin kiinnostava että kuuntelen häntä varmasti. MUTTA kun minulla on sellainen outo tunne, että Sanni tulee vielä seuraavalla (tai sitä seuraavalla) levyllään päästämään ensin kuulijan vielä lähemmäs kuin nyt, ja sitten posauttamaan palleaan sellaisen iskun että kuulija tipahtaa takapuolelleen eikä siitä hetkeen nouse.

Sannin sanoitustyyli on tunnistettava, mikä on tietysti hyvä, mutta nyt pelaan VANHA MIES -kortin (35v matafakaaaaaaaa--aaahhhs) kun sanon, että osin ne tuntuvat liian kikkailevilta, eikä minun tee mieli lainata niitä.

Mutta Supernovasta tulee tosiaan hitti kanssa. Olen puhunut.

Levystä on #muuten tiputeltu maailman parhaaseen suoratoistopalvelu Spotifyyn biisejä pitkin viikkoa, ja huomenna perjantaina koko levy on kuunneltavissa siellä.

Kommenttiboksiin eriävät mielipiteet. Luin tuoreesta Image-lehdestä ystäväni Laura Frimanin arvion levystä, ja hän ainakin tuntui pitävän tästä todella paljon. Minä en sille levelille pääse. Hyvä miinus.

Noniin, tämä oli siis työnantajani Voicen järjestämä The Risteily, jolla esiintyivät myös Cheek ja Tuomas Kauhanen. Varsinkin maestro Poski pisti koko laivan ihan palasiksi, mutta haluan tässä kirjoituksessa keskittyä otsikossa mainittuihin kolmeen artistiin, koska te ette ehkä vielä tiedä, että kaikki nämä kolme ryhmää vetävät aivan järkyttävän hienoja keikkoja.

Ensin Sanni. Olen jo levyä arvostellessani povannut Sanni Kurkisuolle isoja asioita. Tai itse asiassa sen jälkeen kun näin hänen esittävän kaksi biisiä beatboxaajan säestyksellä viime keväänä levy-yhtiönsä kevätjuhlissa. Aivan tajuttoman lahjakas mimmi, ja keikalla tajusin jälleen miten monta mahtavaa biisiä Sotke mut -levyllä on. Ehdottomasti vuoden levyjä (vuosilistaukset lähestyvät!!). Sannilla oli taustallaan nuorista jannuista koostuva yhtye, joka oli selvästi harjoitellut settinsä huolella kuntoon.

Sannin biisien sovitukset eivät levyllä ole todellakaan mitään kitaraa, rumpua ja bassoa, mutta yhtye oli sekvenssereiden (tai mitkä lie iPadit siellä pyöritti jotain synia, EN MINÄ TIEDÄ eikä se ole tärkeätä) avustuksella luonut biiseistä sopivasti muutetut mutta alkuperäiselle tunnelmalle uskolliset liveversiot, jotka toimivat huikean hyvin. Pääosassa koko show'ssa on kuitenkin ja ehdottomasti Sanni, joka vaan henkii tulevaa tähteyttä niin vahvasti, ettei voi kuin ihailla.

Sitten herra Kela ja yhtyeensä. Anssi Kela on keikkailut ihan riittävästi. Hän tiedää mitä tehdä. Ja niin tietää yhtyekin. Silti on jotenkin riemukasta kuulla yhtyeen versioita Kelan suurimmista hiteistä. Esimerkiksi Puistossa-biisin säkeistö oli aivan kuin Chris Rean levyltä, ja AOR-viitteitä kuultiin muutenki nrunsaasti. No, Kelan AOR-diggailu ei ole mikään salaisuus, joten ei ihme.

Bändi myös soittaa melkoisen suvereenisti. Pari kertaa soolo-osuuksia kuunnellessa tuli mieleen, että ollaanko täällä enemmän fiilistelyn kuin yleisön takia paikalla, mutta toistaalta esimerkiksi 1972-biisin yhteislaulu oli nimenomaan kuulijoille tarkoitettu. Sitäpaitsi muusikoiden itselleen soittamat kohdat ovat minun mieleeni.

Tämä nyt ehkä vain muistutuksena, että jos et ole aikoihin nähnyt Anssi Kelaa livenä, kannattaa se ehdottomasti. Takuuviihdyttävä, hienosti soittava bändi, joiden biisit tunnistavat kaikki.

Vielä lopuksi pari sanaa Roope Salmisesta ja Koirista. NYT-liitekin muistaaksi julkaisi heistä jutun jo ajat sitten, joten mistään tarkoin varjellusta salaisuudesta ei ole kyse. Toteanpa kuitenkin minäkin, että jopa kaltaiseni coverbändiallergikko joutui täysin bändin viemäksi. Huusin rap-covereita mukana niin lujaa, että ääneni on edelleen mennyttä. Tai olisikohan se ollut se Killing in the Name Of... johon bändi settinsä lopetti. Biisi oli yhdistetty LMFAO:n Party Rock Anthemiin. Neroutta.

En ole myöskään koskaan nähnyt cover-keikkaa, jossa yleisö käyttäytyy kuin omia biisejään soittavan nimekkään bändin keikalla. Antaumuksellista fanitusta, huutoa, encore-pyyntöjä. RS&K:n resepti toimii. Heistä kuullaan vielä, muutenkin kuin coverbändinä. On ensinnäkin vaativaa saada hiphop toimimaan orgaanisilla soittimilla, saati sitten RÄPÄTÄ klassikkobiisejä. Pojat hoitaa.

Parasta. Menkää katsomaan kun palaavat maihin.

Minä en Lumialla kehdannut ottaa kuvia tapahtumista, mutta niitä löytyy täältä.

Minä en ole nähnyt Miss Farkku-Suomi -leffaa, mutta siinä on joka tapauksessa pääosassa kaunis nuori nainen nimeltään Sanni Kurkisuo.

Sanni on näyttelijäntaitojen lisäksi selvästi lahjakas muusikko. Hänen ensimmäinen singlensä Prinsessoja ja astronautteja ei aivan osunut omaan makuhermooni, mutta toinen single Jos mä oon oikee tärähti isosti. Se yhdisti helposti havaittavan vahvan melodian sekä aidosti uuden ja tuoreen äänen suomalaisten naislaulajien joukossa.

Sanni on 19- tai 20-vuotias, joten hän on selvästi seuraavaa sukupolvea verrattuna Chisuun, War-Tiaiseen, Anna Puuhun, Eriniin tai Laura Närheen. Hän on luontevasti nuori, tai ainakin kuulostaa siltä. Myös Sotke mut -levyn tuotanto on valjastettu tukemaan Sannin (ehkä tiedostamatonta) pyrkimystä tulla uuden sukupolven ääneksi.

Smakista tutun Henrin (Hank Solo) tuottama levy soi modernisti, muttei liian modernisti. Välillä flirtataan dubstepin tai EDM:n kanssa, välillä trip hopataan tai sotketaan säröä mukaan. Sannin laulua on myös efektoitu tavalla, joka olisi helposti voinut lipsahtaa korniksi. Näin ei ole käynyt, vaan koko paketti tuntuu perustellulta ja kokonaisuutta tukevalta.

Olisin ollut vaikuttunut näin nuoren tekijän debyytistä, vaikka Jos mä oon oikee olisi jäänyt levyn parhaaksi biisiksi. Näin ei kuitenkaan ole. Sannin ja tuottajan yhdessä säveltämältä levyltä löytyy heittämällä vielä kaksi singleä lisää, jotka lisäksi ovat vielä parempia biisejä kuin tähän mennessä julkaistut.

Esimerkiksi Hakuna Matata, Me ei olla enää me ja Kiinni kuulostavat suorastaan loistavilta. Kokeilin Sotke mut -levyä tänään autoparlamentissa (eli siis kuuntelin sitä autossa kotimatkallani). Hakuna Matatan soidessa rummutin raivokkaasti rattia ja huusin laulun sanoituksia. Juuri tuollaisia hetkiä etsin musiikista aina, joten Sotke mut nousi tällä meriitillä erittäin korkealle vuoden kotimaisia levyjä listattaessa. Myös Dementia, nimibiisi ja Utopiaa loistavat.

Toki 12 biisin joukossa on hieman heikompaakin ainesta, esimerkiksi ilmeisesti Pekka Ruuskaa (en ole tosin varma kertooko biisi hänestä) dissaava Kiitos & anteeksi on toimivampi ideana kuin toteutuksena. Loppupuolen hiturit eivät myöskään toimi yhtä lujaa kuin koko levyn alkupuolisko. Mutta 8 hienoa biisiä 12 on mahtava suoritus.

Tätä blogia lukeneet tietävät, että minulla on pehmyt paikka naislaulaja-lauluntekijöille. Esimerkiksi Chisun Vapaa ja yksin -levyä olen kuunnellut aivan tolkuttomasti, tai ulkomailta Fiona Applea, Tori Amosta tai Alanis Morissettea. Tämä levy saanee - ainakin joidenkin biisien osalta - samanlaisen toistokuuntelupaikan sydämessäni. Olkoonkin, että tekijä laulaa laulujaan täysin eri maailmasta kuin missä itse elän.

Onkin hämmentävää, miten hienosti Sanni on läsnä lauluissaan. Hän on kamalan nuori, mutta SILTI pystyn helposti samaistumaan hänen lauluunsa, ymmärtämään tunteen.

Tulevaisuuden tähti, ei epäilystäkään.

MAINOS: Sanni esiintyy Voicen The Risteilyllä 14.11. Silja Europalla. Näin kerran häneltä sellaisen 3 biisin pikkukeikan ja se oli ihan parasta, joten odotan täyspitkää keikkaa todella.