Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 26. 06ta 2015 klo 14.12 PDT

Hyvin matter of factly -tyyppinen otsikko, vaikka itse Provinssi tuntuukin ennemmin epätodelliselta kuin todelliselta. Tämä postaus ei ole musiikkikritiikki, vaan kokoelma huonoja kännykkäkuvia ja mietelmiä festivaaleilta.





Kuten edellisessä kirjoituksessa hehkuin, tämä oli ensimmäinen Provinssini neljään vuoteen. Tällä välillä Provinssi koki syvimmän alamäkensä, kunnes tänä vuonna osin uusin voimin ja uudella päivämäärällä tähdättiin takaisin Suomen kapealle festarihuipulle.



Vaikka olin festivaaleilla vain torstaina ja perjantaina, olen niin VALTAVAN ONNELLINEN että pääsin paikalle. Kaltaiseni möhikset saattavat pahimmillaan pilata nuorten festivaalit, mutta jos pystyy unohtamaan vanhojen festarireissujen nostalgisoinnin ja keskittymään käsillä olevaan juhlaan, saa myös vanhan festivaaliriemun takaisin.


Siis sen sijaan että olisin nyyhkinyt kuraisten ja kylmien telttaöiden perään, keskityin imemään festivaalitunnelmaa, katsomaan bändejä ja pitämään hauskaa.



En tiedä kertooko tämä enemmän minusta, jostain musiikin megatrendistä vai esiintyjistä, mutta itse sain kyllä suurimmat KIKSIT kotimaisten bändien keikoilla. JVG oli Pink-teltassa aivan järkyttävän kovassa vireessä (kirjaimellisesti kylmikset monessa kohdassa), Disco Ensemble oli vetreän viihdyttävä ja silti vaarallinen, Haloo Helsinki! otti ison lavan haltuun valtavan isoksi kasvaneella olemuksellaan (keikkavarmuus yhdistettynä tinkimättömään heittäytymiseen) ja Roope Salminen & Koirat käännytti taas monta uutta sielua meininkinsä orjiksi.

#provinssi15

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 26. 06ta 2015 klo 12.39 PDT

TOISAALTA torstain DFA 1979 oli uskomattoman hieno (olin MOSPITISÄ!!) ja Calvin Harrisin show vakuutti. Myös Big Sean oli todella kova, Milky Chance erinomaisen viihdyttävä ja Joey Badass nimensä veroinen, joten oli tämän vuoden näyttävimmässä bändikattauksessa myös paljon ulkomaista loistavuutta. Faith No More ja monet muut missasin koska en ollut paikalla keskiviikkona tai lauantaina.



ÄH, piti keskittyä kuviin mutta kuitenkin rupesin tarinoimaan musiikista. Sen vielä sanon, että Haloo Helsinki! teki isolla lavalla todella hienoa jälkeä - eikä se ole niin valtavalla stagella kovin helppoa kuten Eppu Normaali tai Cardigans todistivat. Koirat sen sijaan on kaikkien syytä käydä katsomassa, seeing is believing kuten Amerikassa sanotaan. Harmittaa etten nähnyt Apiksen spektaakkelia eilen. Tai Tuiskun Anaa. Tai sitä Faith No Morea. Tai deadmau5ia.

Toisaalta se on jälleen yksi festivaalitotuus: Oppitunteja keikan missaamisesta.



Jätän tähän lopuksi ajatuksen: Festivaalit ovat ihmisen parasta aikaa. Huikeita keskusteluja, melkoiset jatkot, kävelyä Seinäjoen kauniissa yössä, jälleennäkemisiä ja uusia tuttavuuksia, alkoholia, aurinkolaseja, väsymistä, heräämistä, olkapään satuttamista moshpitissä ja ymmärtämistä että se on nuorten hommaa, kiitollisuutta, onnellisuutta ja lämmintä punaviiniä suoraan pullonsuusta oli muun muassa tämä 12. Provinssini.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 25. 06ta 2015 klo 10.21 PDT

Lisää kuvia löytyy Instagram-tililtäni.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 25. 06ta 2015 klo 13.49 PDT

Lähden torstaina hyvin aikaisin aamulla kohti Provinssia, joka ennen tunnettiin nimellä Provinssirock, mutta joka oi aikoja oi tapoja -hengessä on poistanut "rock"-sanan nimestään.

Provinssi vaelsi muutaman vuoden pimeyden laaksossa ja muutosten tuulissa, mutta sai tänä vuonna vetoapua Fullsteamilta ja Fullsteamin omistajalta AKG Scorpiolta, joka on iso saksalainen ohjelmatoimisto. (Epävirallinen tarina, en ole aivan varma miten tämä oikeasti meni).

Tavallaan uusi alku siis. Niin myös minulle, sillä en ole käynyt Provinssissa kokonaiseen neljään vuoteen. Edellinen kertani oli vuonna 2011, kun tein Aino Töllisen kanssa YleXin festariradiota paikan päältä - tai toki sitä tekivät monet muutkin huipputyypit, mutta minä juonsin Ainon kanssa.

Silläkin uhalla, että kuulostan siltä Fok_Itin festarivuosia luettelevalta kammohahmolta: Yhteensä tämä on minulle 12 Provinssi, sillä olen ollut paikalla 1997, 1998, 1999, 2000, 2005, 2006, 2007, 2008, 2009, 2010 ja 2011.

Lienee siis selvää, että Provinssi on minulle tärkeä, vaikka esimerkiksi vuonna 2011 kauhistelinkin festivaalin esiintyjälistaa. Tämä oli kuitenkin enemmän huolta jostain tärkeästä, ei yleistä dissausta.

Suomessa on kaksi vanhaa ja isoa festivaalia: Provinssi ja Ruisrock. Minusta Provinssi on aina ollut näistä se FESTIVAALI. Ruisrock on varsinkin viime aikoina menestynyt paremmin (saapa nähdä muuttaako uusittu Provinssi tämän), eikä vähiten siksi, että se on enemmän tyylikäs, hauska ja aurinkoinen piknik kuin mutainen rock-festari.

Mutta juuri siitä minä pidän Provinssissa: Varsinkin aikaisempi ajankohta kesäkuun toisena viikonloppuna oli usein brutaalin kylmä, mutta lämpimästi pukeutuneena punaviinipöhnässä perjantaiyön viimeiset keikat olivat aina ihan maagisia. Saapumispäivän odottava tunnelma, ihmismassasta huokuva lämpö (ja ördäysäänet) ja sitten lavalla vaikka Placebo - parasta.

Enkä nyt halua että Ruisrock-ihmiset loukkaantuvat: Kyllä sekin on kiva tapahtuma jossa olen nähnyt hienoja keikkoja ja kerran 1990-luvulla kun Pihla Penttinen oli pelkillä rintsikoilla (kaveripiirin kauneusihanne siihen aikaan), mutta Provinssin tunnelma on lähempänä minua. Ei saaristolaishuviloita, bikinejä ja ohi lipuvaa Ruotsinlaivaa vaan Seinäjoen yössä naukuva Brett Anderson ja yöpyminen auton takapenkillä.

No okei, vuodesta 2005 lähtien olen ollut paikalla milloin minkäkin median mandaatilla ja hotellimajoituksessa (no, kerran Flinkkilän Jannen järkkäämässä talossa ja kerran koulun lattialla), joten se telttailu ei edusta oman festivaalikokemukseni ydintä. Minulle nostalgiaa on vanhan VIP-teltan ilmaiset röökit, pantillisten tuoppipinojen keräily ja lähietäisyydeltä nähdyt isot keikat. Tai bäkkärillä vilaukselta nähdyt artistit, pilvessä röhöttävä Deftones Stephen Carpenter tai kauniskauniskaunis Nina Persson.

Tai ojassa makaava valokuvaaja. Tai Rumban Antti Lähde vääntämässä Festari-Rumbaa maanisella tahdilla.

Nostalgiahommiksi meni tämäkin.

Ehkä kerron vielä sen ihan ensimmäisen Provinssin. 1997 olin 17-vuotias. Kaveriporukalla oli kova KIIMA päästä festareille, ja Provinssi valikoitui jostain syystä kohteeksi (määrittäen sen nykyiseksi suosikkifestariksini, arvaan). Matkustimme ensin Huittisista autokyydillä Äetsään, sieltä junalla Tampereelle, mistä junalla Seinäjoelle.

Juna oli aivan tupaten täynnä, ja jo siinä kohtaa pääsimme maistamaan mielestämme aitoa ison maailman tunnelmaa: Batiikkiin pukeutunut hippipariskunta poltti nimittäin pilveä junan sisääntuloaulassa. Tuohon aikaan junan ovet sai auki kesken matkan, ja hippipariskunnan naisosapuoli oksensi pari kertaa näyttävästi ulos junasta täydessä vauhdissa.

Yövyimme parhaan ystäväni Kimodemuksen serkun luona lähellä festarialuetta. Tai oikeastaan ulkorakennuksen vintillä. Paikalla oli myös joku vanhempi serkku, jonka pukinpartaista olemusta Amorphis-paitoineen muistan ihailleeni. Hän joka tapauksessa haki meille bisseä legendaarisesta RUUTI-marketista.

Nopea nousukänni ja alueelle. Päälavalla soittaa CMX, jolta tiesin monta biisiä ja josta diggasin, mutta jonka suuruutta en alkuunkaan tajunnut. Sitten olin yhtäkkiä ensimmäistä kertaa suurella festarilla tuhatpäisen yleisön joukossa ja koin yhteislaulun riemut. Katselin suu auki ympärilleni kun ihmiset lauloivat Ainomielen kertosäettä. Hieno kokemus.

Ja perjantain viimeisenä esiintyjänä Placebo, jonka levy oli juuri hankittu. Encorena Brian Molko simuloi 15-minuuttisen feedback-biisin päätteeksi suihinoton basistin kanssa. Olimme myytyjä. Tämä oli rock and roll.

Ja sitten niitä festarirannekkeita täytyi pitää ranteessa monta vuotta. Oi voi.

Ylihuomenna 12. kertaa. Kenellä enemmän Provinsseja VYÖLLÄ?

Pahoittelut että tämä livahti nostalgian puolelle. Sen viettelemys on liian vahva vastustettavaksi.

Oli aika, jolloin kaikille suomalaisille isoille festivaaleille osui artisteja, joiden näkemistä odotti jo montaa kuukautta etukäteen. Suurin osa näistä osumista löytyi Provinssirockin esiintyjäluettelosta, vaikka toki Ilosaaressa, Ruississa jne. oli myös paljon huippuja.

Olen 31-vuotias. Tämän vuoden Provinssi-katalogi näyttää kammottavalta. Kulkevatko korrelaatio ja kausaatio tässä tapauksessa käsi kädessä? Suuren yleisön silmissä tuo näyttää nimittäin olevan hyvä kattaus, lippuja kun on myyty paria edellisvuotta rivakampaan tahtiin.

Tänään ilmoitettiin kolme uutta suurta nimeä, mikä onkin syynä tämän blogimerkinnän kirjoittamiseen. Avataanpa hiukan tuota esiintyjälistaa.

Avenged Sevenfold on parhaimmillaan ihan siedettävä yhtye. Varsinkin jos on päässyt nauttimaan juhlajuomaa niin sitä on varmasti ihan kiva väijyä. Mutta pahimmillaan ja nykyään se on sellaista geneeristä radiorock-metallia.Liioitellun suurilla lävistyksillä varustettu bodariÄIJÄ ähkii biisistä toiseen toistuvan junttariffin päälle lemmentuskiaan.

Social Distortionin faneihin en ole koskaan kuulunut, mutta White Light, White Heat, White Trash -levyn aikaisen yhtyeen katsoisi ihan mielellään livenä, onhan se Mike Ness kuitenkin pseudolegendaarinen kaveri. Mutta kun olen sitä uutta levyä kuunnellut, niin pahoin pelkään että aikamoista länkyttelyä on odotettavissa. Joka tapauksessa ei mitään festarikiiman nostattajaa.

Pendulumin ainut markkina-alue kotimaansa ulkopuolella on ilmeisesti Suomi. Olen tosissani yrittänyt, mutta en pysty ymmärtämään tätä musiikkia alkuunkaan. Tulee ihan mieleen jotkut vanhat eurodance-yhtyeet, joilla oli parissa biisissä HEVIKITARISTI, joka soitti jotain kahden pennin hard rock -riffiä jumputuksen päälle. Pendulumin tapauksessa eurojytke on korvattu äänisoftan mukana tulleella drum & bass -biitillä. On sitä varmasti kiva kaljoissaan hyppiä, mutta en nyt keikan odotuksesta puhuisi.

Aiemmin julkaistuista The Soundsille on syömmessäni pehmyt paikka, ja varsinkin kun bändi on freesiytynyt Better Off Deadin kevyt-elektro-rockin myötä voi keikasta tulla ihan kiihkeäkin - Sounds tosin on esiintynyt Suomessa n.5000000 kertaa. System of a Downin paluu nyt on tehty $ puutteen takia, mutta onhan niiillä helvetisti hyviä biisejä, ja parhaimmillaan voivat räjäyttää pankin. DJ Shadow'n keikka on kait ainoa jota aidosti odotan, kun viime kesän Ilosaari tuli missattua.

Mutta se tunne, että festivaalilla olisi mielenkiintoisia esiintyjiä, ja sinne menoa odottaisi jo talvella, on kadonnut. Kai se sitten johtuu iästä. Jos en menisi tuonne töihin, en varmasti menisi paikan päälle. Tosin tunnelman ja seuran takia duunireissusta Provinssiin tulee varmasti hauska, mutta kun tässä on nyt kysymys nimenomaan siitä odottamisesta.

En toisaalta pidä hirveän aikuisesta musiikista (kaikki My Chemical Romance -fanit kädet ilmaan), mutta nämä eivät nyt osu ollenkaan. Ilosaaren esiintyjistä ensimmäiset julkistetaan ensi viikonloppuna, ja Ruisrockin helmikuun lopulla. Onkohan Pendulum sielläkin?

Ja sitten huhu. En tiedä ovatko kaikki jo kuulleet tämän huhun, mutta KUULEMMA Pulpin paluukiertue ulottuisi myös Flow-festivaalille. SE olisi jotain, tai siis lähinnä kusisin hunajaa Pulpin näkemisestä. Tulevat myös Way Out Westiin Göteborgiin, joten eivätköhän tännekin.

En nyt halua typistää koko blogia niin, että tälläiselle hipsterille vain Flow'ssa olisi jotain hyvää. EI, en ole mikään Flow-henkilö (vaikka siellä yleensä parhaat bändit onkin). Haluan uskoa, että myös rockin ja muun yleismusan parista saadaan hyviä esiintyjiä edes JOLLEKIN Suomi-festarille. Tuska on kesän toinen pakollinen etappi, sieltä löytyy taatusti taas tukku mielenkiintoisia nimiä.

Otetaanpa ihan vertailun vuoksi loppuun, haluaisitko nähdä mielummin tämän:



...vai tämän