Lähden torstaina hyvin aikaisin aamulla kohti Provinssia, joka ennen tunnettiin nimellä Provinssirock, mutta joka oi aikoja oi tapoja -hengessä on poistanut "rock"-sanan nimestään.

Provinssi vaelsi muutaman vuoden pimeyden laaksossa ja muutosten tuulissa, mutta sai tänä vuonna vetoapua Fullsteamilta ja Fullsteamin omistajalta AKG Scorpiolta, joka on iso saksalainen ohjelmatoimisto. (Epävirallinen tarina, en ole aivan varma miten tämä oikeasti meni).

Tavallaan uusi alku siis. Niin myös minulle, sillä en ole käynyt Provinssissa kokonaiseen neljään vuoteen. Edellinen kertani oli vuonna 2011, kun tein Aino Töllisen kanssa YleXin festariradiota paikan päältä - tai toki sitä tekivät monet muutkin huipputyypit, mutta minä juonsin Ainon kanssa.

Silläkin uhalla, että kuulostan siltä Fok_Itin festarivuosia luettelevalta kammohahmolta: Yhteensä tämä on minulle 12 Provinssi, sillä olen ollut paikalla 1997, 1998, 1999, 2000, 2005, 2006, 2007, 2008, 2009, 2010 ja 2011.

Lienee siis selvää, että Provinssi on minulle tärkeä, vaikka esimerkiksi vuonna 2011 kauhistelinkin festivaalin esiintyjälistaa. Tämä oli kuitenkin enemmän huolta jostain tärkeästä, ei yleistä dissausta.

Suomessa on kaksi vanhaa ja isoa festivaalia: Provinssi ja Ruisrock. Minusta Provinssi on aina ollut näistä se FESTIVAALI. Ruisrock on varsinkin viime aikoina menestynyt paremmin (saapa nähdä muuttaako uusittu Provinssi tämän), eikä vähiten siksi, että se on enemmän tyylikäs, hauska ja aurinkoinen piknik kuin mutainen rock-festari.

Mutta juuri siitä minä pidän Provinssissa: Varsinkin aikaisempi ajankohta kesäkuun toisena viikonloppuna oli usein brutaalin kylmä, mutta lämpimästi pukeutuneena punaviinipöhnässä perjantaiyön viimeiset keikat olivat aina ihan maagisia. Saapumispäivän odottava tunnelma, ihmismassasta huokuva lämpö (ja ördäysäänet) ja sitten lavalla vaikka Placebo - parasta.

Enkä nyt halua että Ruisrock-ihmiset loukkaantuvat: Kyllä sekin on kiva tapahtuma jossa olen nähnyt hienoja keikkoja ja kerran 1990-luvulla kun Pihla Penttinen oli pelkillä rintsikoilla (kaveripiirin kauneusihanne siihen aikaan), mutta Provinssin tunnelma on lähempänä minua. Ei saaristolaishuviloita, bikinejä ja ohi lipuvaa Ruotsinlaivaa vaan Seinäjoen yössä naukuva Brett Anderson ja yöpyminen auton takapenkillä.

No okei, vuodesta 2005 lähtien olen ollut paikalla milloin minkäkin median mandaatilla ja hotellimajoituksessa (no, kerran Flinkkilän Jannen järkkäämässä talossa ja kerran koulun lattialla), joten se telttailu ei edusta oman festivaalikokemukseni ydintä. Minulle nostalgiaa on vanhan VIP-teltan ilmaiset röökit, pantillisten tuoppipinojen keräily ja lähietäisyydeltä nähdyt isot keikat. Tai bäkkärillä vilaukselta nähdyt artistit, pilvessä röhöttävä Deftones Stephen Carpenter tai kauniskauniskaunis Nina Persson.

Tai ojassa makaava valokuvaaja. Tai Rumban Antti Lähde vääntämässä Festari-Rumbaa maanisella tahdilla.

Nostalgiahommiksi meni tämäkin.

Ehkä kerron vielä sen ihan ensimmäisen Provinssin. 1997 olin 17-vuotias. Kaveriporukalla oli kova KIIMA päästä festareille, ja Provinssi valikoitui jostain syystä kohteeksi (määrittäen sen nykyiseksi suosikkifestariksini, arvaan). Matkustimme ensin Huittisista autokyydillä Äetsään, sieltä junalla Tampereelle, mistä junalla Seinäjoelle.

Juna oli aivan tupaten täynnä, ja jo siinä kohtaa pääsimme maistamaan mielestämme aitoa ison maailman tunnelmaa: Batiikkiin pukeutunut hippipariskunta poltti nimittäin pilveä junan sisääntuloaulassa. Tuohon aikaan junan ovet sai auki kesken matkan, ja hippipariskunnan naisosapuoli oksensi pari kertaa näyttävästi ulos junasta täydessä vauhdissa.

Yövyimme parhaan ystäväni Kimodemuksen serkun luona lähellä festarialuetta. Tai oikeastaan ulkorakennuksen vintillä. Paikalla oli myös joku vanhempi serkku, jonka pukinpartaista olemusta Amorphis-paitoineen muistan ihailleeni. Hän joka tapauksessa haki meille bisseä legendaarisesta RUUTI-marketista.

Nopea nousukänni ja alueelle. Päälavalla soittaa CMX, jolta tiesin monta biisiä ja josta diggasin, mutta jonka suuruutta en alkuunkaan tajunnut. Sitten olin yhtäkkiä ensimmäistä kertaa suurella festarilla tuhatpäisen yleisön joukossa ja koin yhteislaulun riemut. Katselin suu auki ympärilleni kun ihmiset lauloivat Ainomielen kertosäettä. Hieno kokemus.

Ja perjantain viimeisenä esiintyjänä Placebo, jonka levy oli juuri hankittu. Encorena Brian Molko simuloi 15-minuuttisen feedback-biisin päätteeksi suihinoton basistin kanssa. Olimme myytyjä. Tämä oli rock and roll.

Ja sitten niitä festarirannekkeita täytyi pitää ranteessa monta vuotta. Oi voi.

Ylihuomenna 12. kertaa. Kenellä enemmän Provinsseja VYÖLLÄ?

Pahoittelut että tämä livahti nostalgian puolelle. Sen viettelemys on liian vahva vastustettavaksi.

Osaisitko tehdä objektiivisen arvion kirjasta, joka kertoo bändistä, jonka Mitä kuuluu -videon ensi-iltapäivänä joit ensimmäisen kerran kännit? Osaisitko asettua sellaisen kokemuksen ulkopuolelle? 

Unohtaa, kun joit 15-vuotiaana viisi olutta, poljit pyörällä niitettyyn viljapeltoon ystäviesi Kimmon ja Karin kanssa, huutaen samalla "HEIIIHEIIMITÄKUULUUSÄKYSYTJA..." 

Minä en osaa, joten seuravassa pitkä ja polveileva teksti täynnä sentimentaalista pörinää. 

Tämän kirjan lukemisesta tuli yllättävänkin tunteikas kokemus. Bändin ja itseni samanaikainen kasvaminen aikuiseksi on aiheuttanut sen, että Apulanta herättää minussa hieman samanlaisia haikeita tunteita kuin PMMP.  Kirjan varsin nopea hotkiminen ja Apis-levyjen kuuntelu siinä sivussa johtivat hyvin herkkään tunnetilaan, jota eilen vahvisti Robin Williamsin kuolema.

Tämä arvostelu saa siis paljon positiivista vetoapua siitä, että A-lauta on niin tärkeä bändi minulle. Jos tämä kirja kertoisi vaikkapa Egotripistä, arvostelisin kirjallisia arvoja varmasti tiukemmin. En edes yleensä pidä bändikirjoista, enkä olisi varmasti lukenut tätäkään kirjaa jos en pitäisi Apulannasta.

Ajattelin lukiessani monenlaisia asioita. Paljon omaa elämääni, ja miten onnellisessa tilanteessa se on nyt. Miten bändihistoriikki voi nostattaa tällaisia tunteita? Ajattelin myös, miten isoja vaikeuksia Apulannan iki-coolin fasadin taakse kätkeytyy.

Ajattelin, miten paljon Apulannassa tienaa. Tätä ei tietenkään kirjassa paljasteta, enkä mitään verotietoja kaipaakaan, mutta jostain syystä ajattelen usein muusikoiden liksoja - MUTTA en kateellisesti, vaan siitä kulmasta, että toivottavasti he tienaavat tarpeeksi pärjätäkseen. Jotenkin hassua, mutta huomaan ajattelevani tätä usein. Apulannan kohdalla tämä ei ole varmasti ongelma. Minusta olisi hienoa, jos Suomessa olisi enemmän rikkaita muusikoita.

Mutta olin minä analyyttinenkin. Mietin, miten ainutlaatuinen Apulannan tarina Suomessa on. Tinkimättömyys ja kokeilunhalu eivät aina johda pitkään uraan, mutta Apulannan johtokaksikko Santapukki-Wirtanen on selviytynyt tästä kaikesta. Basistit eivät ole selviytyneet aivan yhtä hyvin. Siis ovat toki selviytyneet ihmisinä, mutta Tonin ja Sipen kummallisen suhteen kolmantena pyöränä ei ole varmastikaan helppoa olla. Spekuloidaanpa kirjassa silläkin, miten paljon Sipen on täytynyt uhrata ollakseen osa Tonin taiteellista visiota. Samalla on tietysti selvää, ettei Apulantaa voisi olla olemassa ilman Sipeä.

Mietin myös, että kaikesta kirjan hyvyydestä huolimatta paras Apulanta-kirja kirjoitetaan joskus sitten pitkän ajan päästä kun Apiksen kundeista - ja kenties minusta ja sinusta - on aika jättänyt, ja joku kokoaa laajemmasta perspektiivistä kuvan näistä ihmisistä ilman heidän haastattelujaan. Tämä on Apulannasta lähtöisin oleva Apulanta-kirja, ja se käsittelee lähinnä bändiä, ja jättää (täysin oikeutetusti) bändin jäsenten yksityiselämän hieman varjoon.

En ole lukenut Ari Väntäsen Hanoi Rocks ja Michael Monroe -kirjoja, mutta olen kuullut niistä paljon kehuja. Apulanta-kirjaa varten Väntänen on kerännyt materiaalia lähinnä haastattelujen muodossa, mutta myös kuvia ja lehtileikkeitä nähdään ilahduttavan paljon - enemmän kuin yleensä bändikirjoissa, joissa on se muutaman aukeaman kuvakavalkadi puolivälissä.

Massiivisuus ja perinpohjaisuus on tyypillistä Apis-tuotteelle, esimerkkinä tyhjentävän massiivinen Kesäaine-dvd.

Sanottakoon nyt kuitenkin, että Väntänen olisi voinut hieman monipuolistaa kerrontaa. Kronologiana etenevä kirja kangistui ajoittain kaavoihinsa. "Tehdäänlevyä-käydäänkiertueella-myydäänkultaa-Tonitekeebiisejä"-karuselli pyörii koko aktiiviuran läpi. TOKI bändielämä on varmasti juuri tuon kaavan mukaista, mutta ajoittain olisi toivonut asiakokonaisuuksista muodostuneita lukuja kronologian sijaan. Toisaalta taas bändin jäsenten tai bändiä lähellä olevien tahojen sisällöiltään risteävät sitaatit muodostivat paikoin todella virkeää vuoropuhelua.

Siinä kaikki Kaikki yhdestä pahasta -kirjan kirjallisista arvoista: Yhteenvetona voi sanoa, että kirjallinen taso oli hyvä, ei loistava. PALAAMME  nyt Apulannan merkitykseen minulle. MIiinäminäminä, miinänminäminä.

Kirjan luettuani olen varma, että sillä on myös bändiä eheyttävä vaikutus. Kävi ilmi, että Apulannassa ei juuri puhuta ongelmista. Ehkä asioiden hidas aukeaminen on auttanut pitämään bändin kasassa, mutta olen varma että Toni ja Sipe saavat jälleen lukea toisistaan asioita joita eivät tienneet.

TOSIN Apulannan kohdalla on aina takaraivossa se kutkuttava mahdollisuus, että bändi leikkii median ja lukijan kanssa. Avoin puhe julkisuuden hallinasta kuului kirjan parhaimpaan antiin. Ehkä tämä on yksi uusi luku siihen näytelmään Apulannasta, johon kuuluvat iskelmä-alter egot, hullut tarinat haastatteluissa ja yleinen nöyrä itsevarmuus.

Tajusin myös lukiessani, että aiemmin tänä vuonna peräänkuuluttamani Apulannan spektaakkelin paluu ei ole tarpeellista. Spektaakkelien ollessa huipussaan 2000-luvun alun kiertueilla bändi oli myös kriisissä. Temosta eivät bändihommat huvittaneet, Wirtanen hommasi itselleen liikaa töitä ja paloi loppuun Santapukin pitäessä hommia kuosissa. Voi perkele nyt ampiainen häiritsee kirjoittamista. Siksi piti keksiä jotain, mikä pitäisi homman mielenkiintoisena.

Parhaan levynsä Kiilan jälkeen bändi syntyi Parta-Samin kanssa uudelleen, eikä spektaakkelille ollut enää niin suurta tarvetta. Ihannetilanne mille tahansa yhtyeelle on, että KAIKKI se tarvittava bensa tulee soittamisesta - siis siinä tapauksessa että musiikki on bändin tärkein voimavara. Kun ura kestää yli 20 vuotta, on moinen tietysti vaikeaa, mutta Apulanta on siinä spektaakkeliensa jälkeen ja monia haavoja kärsineenä onnistunut.

Tämä ajatus tuli mieleeni viikonlopun Flow-festivaaleilla, kun kuuntelin Manic Street Preachersin settiä, ja sen perusasioihin ja hyviin biiseihin nojaava rock-setti pyyhki melkeinpä koko muulla festivaalilla lattiaa. Miten kauan tuokin bändi on kiertänyt? Ja miten he silti kuulostivat juuri niin tuoreilta kuin 15 vuotta sitten kun näin heidät ensi kerran.

Muusikon pahin mindfuck on tietysti se, miten uskoa omaan hyvään fiilikseen keikkasoittamisen autuudesta, ilman että antaa epäilyksen peikon nakertaa itsetuntoa. Ollaanko me nyt oikeasti hyviä? Voidaanko me olla olemassa näin kauan? Mitä jos ihmiset eivät enää välitä?

Apulanta on antanut aina niin paljon haastatteluja, ja he ovat niin HYVIÄ mediassa, että on suorastaan pelottavaa lukea miten herkillä he usein käyvät. Tai tietysti käyvät - ovathan he oman sielunsa esittelyllä itsensä elättäviä taiteilijoita. Mutta silti. Koko Suomen tuntemat Toni ja Sippi ja Temonen/Parta-Sami/Ville pistävät kotioven kiinni, eikä kukaan enää taputa selkään tai pyydä nimikirjoitusta.

Se kasvattaa. VARSINKIN kun miettii miten nuorena Apulanta sai kaiken. Jos minä alle parikymppisenä myisin kultaa ja soittaisin täysille saleille ympäri Suomen, minä KUOLISIN. Ihan oikeasti. Kokeilisin kaikkia huumeita enkä uskaltaisi nähdä ketään. Hattu päästä sille, että nämä ihmiset muuttuivat tällaisesta kokemuksesta vain vahvemmaksi. Menestyminen ei ole helppoa. Sanoo kuukausipalkattu toimistotyöläinen, tajuten samalla ettei tiedä muusikon todellisuudesta mitään. Mutta silti paljon enemmän kuin keskivertojorma.

En enää edes yritä pitää tässä kirjoituksessa minkäänlaista rakennetta. Minulle tosiaan heräsi kirjasta niin paljon muistoja ja ajatuksia, että aion oksentaa ne kaikki tähän. Onhan tämä sentään minun blogini!

Riittääkö USBi? Väännös Usko-biisin sanoituksesta, jota Toni Wirtanen joskus käytti.

Muistan, kun näin Apulannan ensimmäistä kertaa livenä. Tämä tapahtui Ehjä-levyn aikoihin Köyliön Lallintalolla. Olin ehkä 16-vuotias. Ihmettelin, kun bändin jäsenet tulivat keikan jälkeen salin puolelle. Olin niin tohkeissani keikasta, että menin sanomaan heille jotain tyhmää. Sehän ei koskaan kannata. En kuitenkaan oppinut tästä ekasta kerrasta, vaan olen tohkeissani sanonut usein tämän jälkeenkin artisteille keikan jälkeen jotain tyhmää. Mutta Apulanta on alusta asti tiennyt, että on tärkeää huolehtia faneista.

Minun ja Apulannan suhde alkoi siis Mitä kuuluu -biisin videoensi-illasta. Siitä se jatkui äärimmäisen vahvana aina varhaiseen aikuisuuteen asti. Plastik-levystä en pitänyt hirveästi (kävin kovaa kamppailua siitä, voinko hyväksyä suosikkibändin heikomman levyn), ja Heinola 10 ja Hiekka menivät ohi. Tämä johtui siitä, että olin ysärin lopussa soittanut nu metal -bändissä itsekin, ja noiden levyjen ilmestyessä olin totaalisen kyllästynyt koko musiikkityyliin (lukuunottamatta Deftonesia). No, olin tuohon aikaan myös aika tiukkis musiikin suhteen - lähinnä kaikkea ei-suosittua, mutta Hiekkaan olen ihastunut vasta myöhemmin. Eivätkä nuo levyt tietenkään ole nu metallia (Väntänen muuten väittää että Toolin Lateralus on nu metal -levy), mutta sellaiseksi ne tuolloin mielsin.

Sitten tuli Kiila. Olin juuri muuttanut Helsinkiin, ja olin samaan aikaan innostunut, toiveikas ja surullinen. Ihmissuhteista oli painolastia. Siihen saumaan iski mielestäni Apulannan paras levy Kiila, jota tulee vieläkin kuunneltua tasaisin väliajoin. Harmi että sen vinyylipainos oli niin pieni. Pitäisi kyllä hankkia se vinyylinä... SIVUASIA.

Vieläkin tulee joka kerta kylmät väreet kun kuulen Pahempi toistaan, Usko tai Armo -biisit. Tai Syöpä. Muistan elävästi keikkoja tuolta ajalta. Miten vahvalta ne biisit tuntuivat! Ja nyt voin kirjasta lukea, miten vaikeasta paikasta Wirtanen on nuo biisit tuonut kuultavaksemme...  illan suu mis kaikki kirkastuu!

Vielä 2011 Provinssissa kun olimme YleX:n festaritiimin kanssa katsomassa Apiksen keikkaa, toi Armo kyyneleet silmiin.

No niin. Olenkohan muistellut tarpeeksi?

Pointti tässä kirjoituksessa taisi olla se, että kirjallinen suoritus oli kelvollinen, mutta Apulannan tarina ja sen samanaikaisuus oman elämän kanssa on syvä ja vahva. Hieno tarina.

Suosittelen siis tätä kirjaa lämpimästi. Kaikilla meillä on JONKINLAINEN suhde Apikseen. Tämän luettuaan tietää mistä he tulevat, ja että 20 vuoden ura ei tule itsestään tai helpolla.

Tänään luin Instagramista, että bändi on studiossa. Olkoon seuraava levynne loistava!

Trip down memory lane babies! Idea postaukseen tuli kun näin ihan sattumalta YouTubessa M.A.S.K.:in alkupätkän.

Lapsena tv-kanavadieettini koostui lähinnä Sky Channelista ja Super Channelista, ja varsinkin ensin mainitun ohjelmista DJ Cat Show ja Fun Factory. Noista ohjelmista taitavat olla peräisin myös kaikki tässä mainitut.

Huomionarvoista on myös se, että minä ja pikkuveljeni käytännössä opimme englannin kielen näistä sarjoista, koska tekstityksiä tai dubbausta ei ollut.

NÄMÄ EIVÄT OLE PAREMMUUSJÄRJESTYKSESSÄ

1. M.A.S.K.

Tuon intron näkeminen herätti niin monia muistoja. Jollain lailla läheisempi kuin Transformers tai G.I. Joe, joista tämä oli selvästi matkittu. Minulla oli myös M.A.S.K.-tarrakirja! Joskus pitäisi varmaan ehtiä ahmimaan tämän sarjan jaksoja, jos olisi jotain sopivia stimulantteja tarjolla.

Venom oli Mask-väen vastustaja eli pahisporukka, jonka pääpomo muistutti hieman merimiestä tai jotain brittipapparaista. Klassista kamaa.

2. G.I. Joe

Kuten tuossa jo mainitsin, M.A.S.K. oli selvä kopio tästä Yhdysvaltain merijalkaväen erikoisjoukosta kertovasta sarjasta. Jotain mahtavan 80-lukulaista on siinä, että lasten sankarit olivat amerikkalaisia sotilaita.

"Fight for freedom wherever there is trouble, G.I. Joe is there". EI TÄLLAISIA SARJOJA ENÄÄ TEHDÄ!

Cobra Commander oli tässä pahisjoukkona. Heti kun etsin näitä klippejä, olin valmis jäämään sarjaan jumiin uudestaan.

3. Teenage Mutant Ninja Turtles

Voi herramunjee miten tätä fiilisteltiin! Meillä oli jopa TURTLES-MAJA samalla kadulla asuvien Jaakon ja Johanneksen pihalla. Minä olin Donatello. Siis se, jolla oli se keppi.

Tietokilpailukysymys: Kuka loistava radiojuontaja tunnettiin myös MC-nimellä Tikku?

Tikku oli siis tietysti turtlesien sensei, ja myös viemärirotta. Tässä oli muuten kaikkien aikojen oudoin pahis, se saamarin AIVOKASA.

G.I. Joen esimerkistä poiketen tämän sarjan uusintaversio on väkivaltaisempi ja vähemmän piiloboheemi kuin todella rento alkuperäisversio.

4. HE-MAN

NO SIIS. Nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä. Tämähän oli KO-VIN. Päiväkodissa jo kysyttiin jonkun isosiskolta, että mitä tarkoittaa He-Man. "Hän-Mies". Pettymys oli kova. Onneksi hän on kuitenkin MASTER OF THE UNIVERSE.

Näin kovia sarjoja ei ole tehty aiemmin eikä myöskään sen jälkeen. Oikeasti, tekis mieli välillä repiä jotkut dog damn Bakuganit lasten kädestä ja pistää ne YouTubesta katsomaan HE-MANIA!

Pahis on LUURANKOMIES SKELETOR! Jolla on PAHA EUKKO. Tämä oli siitä sukupuolinen sarja, että He-Mannillakin oli muija. Tietysti paljon heikompi kuin He-Man ja herkästi pulaan joutuva.

HE-MAN, and the MASTERS OF THE UNIVERSE. "By the power of Grayskull, I HAVE THE POWER"

MInulla oli muistaakseni He-Man, Moss Man (joka suihkutti vettä), sitten sellainen ukko jonka silmät nousivat ylös ja ehkä Orko. En muista mitä pikkuveljellä oli. Mutta naapurin pojalla oli enemmän!

5. Peukaloisen retket

No okei, ei kaikki voi olla amerikkalaista sotaa. Yksi rakkaimmista oli myös Nils Holgersson ja Peukaloisen retket! Jotenkin tästä kirjoittaminen tuntuu niin valjulta noiden räiskintöjen jälkeen, mutta vahvaan alkuperäistekstiin nojaava tarina on varmasti jättänyt sydämeen paljon enemmän pääomaa kuin kaikki jenkkiräiskinnät yhteensä.

Ruotsalaiset ovat parhaita kertomaan satuja. Tämän klipin katsomisesta tuli aavistuksen surumielinen mutta kauniin nostalginen fiilis.



6. Nikke Knatterton

Jo toinen ei-jenkki! Olisiko niin että tuo Peukaloisen retketkin on saksalaista tuotantoa, mutta tämä on ainakin! Lapsena sarjan sarkastinen ja kieroutunut sävy meni melko lailla ohi, mutta näitä näytettiin 90-luvulla uusintana telkkarissa jolloin fiilikseen pääsi paremmin kiinni.

En muista ihan varmasti, mutta luulen, että näitä näytettiin 1980-luvulla ihan lasten katseluaikoihin. Sarjassa on kuitenkin sen verran seksuaalisuutta, että sen olisi luullut pelottaneen Ylen ikärajavartijat. Onneksi ei.

Toisaalta kun näitä katsoo, niin minä katsoin lapsena lähinnä sotaa ja taistelua, ja "ihan" hyvä minusta silti tuli. MINÄ-peruste tv-väkivallan turvallisuudelle.

Nörttimenneisyyttä meikäläiseltä löytyy ihan huolella (olen jopa ollut yhdessä larpissa), mutta keskivertojuippia varmasti ihmetyttävä perversio on Magic the Gathering -niminen korttipeli, jota ryhdyin pelaamaan heti kun se tuli Suomeen. Tai korjataan sen verran, että "...heti kun ne saapuivat Huittisiin", suurin osa korteistani näyttää olevan 4th Editionia joka Wikipedian mukaan tuli myyntiin vuonna 1994.

En ollut koskaan mikään himopelaaja, enkä ole koskaan pelannut muiden kuin ystävieni kanssa, eli mistään "vakavasta" harrastuksesta ei ole kyse. Minulla ei teininä ollut käytännössä yhtään rahaa käytössäni, ja nuo omistamani muutama sata korttia ovat pysyneet samoina harrastuksen alusta lähtien.

Arviolta 12 vuotta nuo kortit ovat pysyneet matkassani läpi kaikkien muuttojen ja tavaroiden karsimisien. En muista pelanneeni vuoden 2000 jälkeen, mutta jostain syystä en ole pystynyt heittämään noita kortteja pois.

Olen siitä onnekas kaveri, että lähin kaveripiiri on pysynyt samana ala-yläasteajoista lähtien. Tällä porukalla myös teineinä pelasimme Mätsikkiä. Hetki sitten yksi kaveripiirin TYYPPI ehdotti, että mitä jos? Tuntui LOISTAVALTA ajatukselta!



Siksi siis tämä postaus.

Itse pelaan punavihreällä pakalla. Ei yhteyttä poliittiseen maailmankatsomukseen. Magic the Gatheringissa punainen on tietysti vuoret/tuli, ja vihreä metsä. Tällä yhdistelmällä saa mahtavia lohikäärmeitä ja regeneroituvia örkkejä. Ystäväni Kirby käyttää mustavalkoista pakkaa, joka hänen luonteelleen sopivast sisältää lähinnä muiden pakkoja häiriköiviä loitsuja. Psykologian gradu "Magic the Gathering -pakka persoonallisuuden jatkeena" odottaa siis vain tekijäänsä.



Koska emme pelanneet MtG:tä kovi vakavasti, minulla ei ole hajuakaan mitä ovat OIKEASTI hyviä kortteja pelissä. Wikipedia kertoo, että erilaisia kortteja on olemassa noin 10 000. Minun suosikkiörkkini jotka on pakko joka pöytään saada ovat Craw Wurm (6/4, ihq perushirviö), Scaled Wurm (7/6, vielä ihqmpi perushirviö), Jolrael, Empress of Beasts (keisaritar joka pystyy muuttamaan kaikki maakortit 3/3 hirviöiksi - rakastan!), Rock Hydra (pystyy kasvattamaan lisää päitä jotka kaikki lisäävät +1/+1), ja ääääh, nyt kun otin nämä kortit sohvalle ja ryhdyin pläräämään PALAAN MUISTOIHIN.



Pakko päästä pian pelaamaan. Olen mennyttä. Suhteellisen terveellinen nuoruusmuisto sitäpaitsi.

Blogin lukijaa kommentoimaan aktivoiva osuus: Mikä on sinun nörtein

Kiitoksia vaan Von Hertzen Brotherseille. Uusi musiikkivideo Always Been Right on mahtava pläjäys veljesten tietysti tyylikkäästä kesänvietosta mökillä.

Juu, ei suomilaisissa musablogeissa juuri Von Hertzeneitä linkkailla. Mutta tämä on hieno kappale. Kokonaisuutena Stars Aligned jäi kuitenkin hiukan vieraaksi sen raskaudesta (ei siis soundillisesta vaan käsitteellisestä) johtuen, vaikka siinä hyviä biisejä onkin.

Lähinnä haluan esitellä tämän teille kuitenkin siksi, että tästä tulee niin hyvälle tuulelle. Ja vaikka biisi kertookin kaiketi uskovaisen ja ateistin molemminpuolisesta mielipiteen järkähtämättömyydestä, sopii kertosäe "I've always been right and everyone else wrong" ainakin omaan  käytökseeni välillä liiankin hyvin, ainakin jos vaimolta kysytään.



Ei ole toki ensimmäinen mökkivideo tämä. Ultra Bran Villiviini sai vuonna 2000 myös Jyrki-palkinnon. Mutta tämä VHB on parempi biisi ja parempi video. Ähäkutti.

Ajattelin kyhätä blogiin tällaisen sarjan levyistä, jotka mulla on, mutta joita ei ainakaan kovin helposti interwebin syövereistä löydy.

Sen aloittaa suomalaisen The Grumpsin debyytti-ep nimeltään Prelude. Se on ilmestynyt vuonna 1996 ja sen on julkaissut Stupido Twins (Stupido 037), josta myöhemmin tuli vain Stupido.

The Grumps julkaisi tämän jälkeen Outside-albumin joka oli valitettavasti Prelude-ep:hen ihastuneelle kaveripiirilleni pettymys. Se kuulosti jotenkin tuhnulta, eivätkä loput biisit olleet niin hyviä kuin kolme Preludelta löytyvää biisiä jotka debyytille päätyivät (ne oli äänitetty uudestaan - ainakin näin muistelen, annoin Outside-levyn pois tai sitten olen hukannut sen).

Tutustuin bändiin kun näin heidät keikalla Turussa jossain nuorisotapahtumassa, jonne matkustimme itselleni tuntemattomasta syystä kavereiden kanssa. EP:n ilmestymisvuodesta päätellen tämä oli vuonna 1996. Ihme ja kumma minulla oli sen verran rahaakin että sain ostettua Preluden, johon olen pyytänyt vieläpä nimmarit kanteen (no, bändi koostui naisista, ehkä se selittää, koska yleensä en koskaan pyydä nimmaria levyyn tai minnekään muuallekaan - keneltäkään).

En tiedä miksi muistin levyn kun tulin tänään kotiin. Levyhylly osoitti huonon käyttöjärjestelmänsä (se ei todellakaan ole aakkosjärjestyksessä), mutta ilokseni löysin Preluden. Ja kyllähän tämä kuulostaa edelleen mahtavalta! Kolme mimmiä soittaa powerpopin ja grungen sekoitusta. Ep:n soundi on rosoinen, mutta ei tuhnuinen ja soitossa on juuri sellaista iloa, jota nuorelta (ja erityisesti vanhoilta...) bändeiltä aina toivoo kuulevansa.

Suosikkibiisini tästä taitaa olla neljäs biisi Grapes, jota ei laitettu ollenkaan täyspitkälle, josta olimme tietenkin kavereiden keskuudessa hirveän pettyneitä. On tuo ensimmäinen biisi Dirt myös äärikova! Tai no, nyt kun kuuntelen uudestaan, niin Spiderworld on myös huikea. Tätä levyä tuli kuunneltua ihan HELVETISTI!

Bändin basisti Minttu Muranen on edelleen aktiivinen - vieläpä kahdessa mahtavassa bändissä, eli Superchristissa ja Bubble Scumissa. Laulaja/kitaristi Anna Zonzi ja rumpali Veera Penttilä eivät Googlen perusteella ole ainakaan bändillisesti aktiivisia. Tuorein juttu löytyy paluukeikalta vuodelta 2004, Ylioppilaslehti on tehnyt haastattelun.

CDON.com väittää, että heillä olisi Preludea varastossa. Biisilistassa on kuitenkin 15 biisiä, joista yksikään ei taida olla The Grumpsin, joten en usko että tieto pitää paikkaansa. Siksi otan vapauden ladata yhden biisin testattavaksi. Jos joku biisien oikeuden omistaja lukee tätä ja kokee vääryyttä, ota yhteyttä jussi.mantysaari (at) gmail.com, niin poistan biisin.

Lataa siis Dropboxistani viikon ajan Dirt ja kerro onko tässä nostalgisoinnissani mitään perää. Tai oletko ehkä kuullut Preludea aiemmin? Piditkö? Palvoitko? Entä Outside-debyytti?

EDIT Kiitos vastaajille! Eniten oikeita vastauksia sai (tietenkin) nimimerkki J. Simpanen - mies joka piti Yo-Talon musavisajoukkueemme jaloillaan ja voittokannassa tiistaista toiseen.


Olin eilen Kaivopuistossa musanörttien visassa, joka ei siis ole mikään virallinen kisa, vaan leikkimielinen visailu, jossa kaikki kysyvät vuorollaan itse tehdyt kysymykset muilta visailijoilta.

Ajattelin tapahtuneen kunniaksi ilahdutaa teitä eilisillä kysymyksilläni, jotka liittyvät kaikki elokuviin.

Ei saa googlata! Montako pistettä sait? Vastaa kommenttilaatikkoon. Eilen kierroksen voittaja (eli Riku, vai oliko se Ana...) sai 6/11 pistettä.

1. Mitä erikoista on Mike Nicholsin ohjaamasta The Graduate -leffasta tutussa Simon & Garfunkel -biisissä Mrs. Robinson?

2. MIkä yhtye esiintyy Clueless-leffan college-bileissä?

3. Harry Potter & the Goblet of Fire -elokuvassa esiintyy bändi nimeltä Weird Sisters - mainitse kaksi muusikkoa jotka esittävät Weird Sistersin jäseniä?

4. Minkä biisin Jack Black laulaa Hi-Fidelityn lopussa?

5. Matt Dillonin hahmolla Cliff Poncierilla on Singles-leffassa bändi nimeltään Citizen Dick - mainitse vähintään kaksi kolmesta muusikosta jotka näyttelevät muita Citizen Dickin jäseniä?

6. Mikä biisi soi Trainspottingin viimeisen kohtauksen taustalla?

7. Led Zeppelinin Kashmiria on sämplätty erään elokuvan tunnusbiisiin - mikä artisti & biisin nimi  ja mikä elokuva? (puoli pistettä oikeasta artistista ja biisistä, ja puoli pistettä elokuvasta)

8. Minä ja Morrison on toinen osa Aku Louhimiehen ns. Levottomat-trilogiasta - mutta mikä biisi on leffan tunnusbiisi? Kysytään artistia ja biisiä.

9. Kuka naismuusikko esittää Sister Act 2 -elokuvassa kuoron pahistyttö Rita Watsonia?

10. John Hughesin Breakfast Club - kenen esittämä ja mikä biisi oli tunnari - bonuspiste jos tietää toisen kahdesta säveltäjästä

Näin! Visailut kunniaan! Baarivisoihin en ole itse asiassa aikoihin osallistunut, mutta aikoinaan Om'Pussa kuuluin kunniakkaaseen Saviors of Jazz Ballet -joukkueeseen, ja sitä ennen Tampereen Yo-talon visassa voitokkaaseen tiimiin jonka nimeä en enää muista :(

Yksi kolumni ja yksi keikkakokemus vaikuttivat tämän kirjoituksen syntyyn.

Tommi Forsström kirjoitti uusimman Rumban kolumnissaan osuvasti 30+ ikäisten, "ylempään keskiluokkaan" kuuluvien ihmisten festareista. Hooky vetämässä Unknown Pleasuresia, 100 euron illalliskortilla pötyä pöytään ja hyvät viinit kylkeen.

Siihenhän ne levyboksitkin perustuvat. Kyllä Pink Floyd- tai AC/DC-faneilla on sen verran rahaa, että ne hillittömät laatikot kannetaan mielellään kotiin. Teini-ikäisenä bändille sydämensä menettäneet ovat aikuistuneet ja rikastuneet.

Eikä siinä ole mitään väärää, itsekin himoitsen syksyllä julkaistavaa Pink Floyd -megaboksia.

Mutta missä kohtaa bändien diggailu muuttuu nostalgiahakuiseksi toiminnaksi? Tällä viikolla Helsingissä kuullaan/kuultiin Santanaa, Linkin Parkia, Bon Jovia ja James Bluntia. Linkin Park ja Blunt lienevät vielä nostalgian etupuolella, mutta Santanan ja Bonkan keikoille mennään hakemaan sitä nuoruutta takaisin, ja vaikkei sitä löydettäisikään niin saadaanpahan ainakin kallis t-paita muistoksi.

Olen aiemminkin tästä aiheesta turissut, luultavasit siitä syystä, että mietin koska tämä on itsellä edessä. System of a Downin paluukeikka Provinssissa menee jo hiukan siihen lokeroon, silloin bändin ekan levyn aikaan olin nimittäin iso fani.

Mutta oli myös se toisenlainen keikka. Viime lauantaina olin Länsi-Vantaan bilehelmessä Red Onionissa katsomassa Jaren ja Villegallen keikkaa. Yleisön keski-ikä huiteli jossain 20 tienoilla, mutta kyllä 31-vuotias minäkin siitä pystyi nauttimaan ihan aidosti. Tai aidosti ja aidosti, arviolta 6 oluttuopin avustuksella, mutta silti.

En siis ole vielä nostalgia-kulmalla musiikkia kuluttava ihminen, mikä onkin hyvä, sillä työni on etsiä ja esitellä uutta musiikkia radiossa. Mutta joskus se vielä tulee eteen.

Mitä ennusmerkkejä nostalgiaan hurahtamisessa on? Onko se paha asia? Vaatiiko nostalgian hakeminen sitä, että on fanittanut bändiä/artistia teininä? (vrt. oma Wall-hurahtamiseni, en juurikaan kuunnellut PF:ia teininä, mikä on sinänsä harmi). 

Nyt kun on jo 30-vuotias, niin on kaiketi ihan ok nostalgisoida vähän. Onhan musiikkiteollisuus ikäluokkien muuttuessa maksukykyisiksi siirtymässä yhä enemmän nostalgiaboksien ja -kiertueiden maailmaan. Nyt nostalgiabokseja voi ostaa jo 1980-luvun bändeiltäkin, joiden paluukiertueet palvelevat samaa tarvetta.

Boksit ovat siis näitä järkyttävän hienosti rakennettuja kokonaisuuksia, jossa cd-muotoisen musiikin lisäksi on kattavat vihkoset, pari live-dvd:tä, t-paita, vinyyliä ja joku kitschinen muistoesine. Depeche Mode ja Kraftwerk -boksinomistajat, puhun juuri teistä! Pink Floyd tai Neil Young -bokseista puhumattakaan. Mutta enpä lähde syyttelemään ketään, nostalgiapappana teki itsekin mieli hankkia nuo mainitut ja monta muuta boksia.

Tämä blogimerkintä käsittelee kuitenkin niitä ensimmäisiä omia c-kassuja ja cd:itä.

Oman ensimmäisen c-kasettini sain vuonna 1991. Aika myöhään, mutta tätä ennen musiikinnälkää olivat ruokkineet radion lisäksi isän nauhoittamat c-kasettikokoelmat ja vanhempien vaatimaton vinyylikokoelma.

Olin menossa äidin kanssa parturiin, enkä tykännyt siitä. Järjetön ajatus nykyisin, parturissa käyminenhän on mahtavaa (kiitos Karva Karkisen)! No, silloin piti kuitenkin suostutella, ja äiti lupasi että voidaan parturin jälkeen käydä ostamassa kasetti.

Kun parturi oli sitten saanut pottakampauksen valmiiksi, lähdettiin Osuuskauppaan (vai olikohan se jo silloin S-market...). Olin kuullut radiosta Joyride-biisin, ja osasin ammattimaisesti yhdistää sen Roxetten kasettiin. Tai sitten se oli ainoa bändi joka siinä minivalikoimassa näytti tutulta.

Olen usein miettinyt, mitä olisi tapahtunut jos olisin ihastunut kasettihyllyssä vaikka John Mellencampin kasettiin. Huonosti varmaankin. Roxetten Joyrideä kuuntelen joka tapauksessa vieläkin, ja mielelläni. Spendin My Time, Fading Like a Flower, tietty nimibiisi, Keep Knocking on Every Door, mahtavia biisejä!

Kun kasettikokoelma tämän jälkeen kasvoi aika hitaasti, tuli jokaista kassua kuunneltua aivan helvetillinen määrä kertoja. Totta se on: musiikki oli silloin arvokkaampaa. Nykyään musiikki on elinehto ja läsnä suurimman osan päivästä, mutta yksittäiselle levylle ei osaa antaa arvoa. Tai toki musiikin hyvyydelle ja tekijälle osaa arvoa, niiden parissa teen työtäni, mutta se fyysinen esine on arvoton. Paitsi nostalgiaboksit.

Toinen kasetti oli Raptorin Moe!. Sekin kuulostaa edelleen hyvältä. Harmi vaan, että vinyylinä kansi näyttää huomattavasti tyylikkäämmältä. Olen siis tyytyväinen ensimmäisiin valintoihini. Yleensä kävin katselemassa tuon S-marketin kasetteja melkein joka päivä, ja tiesin tarkasti mitä sieltä löytyi. Ei kovin paljon heviä tai muuta mielenkiintoista. Sitten kun harvoin sain tarpeeksi rahaa, tiesin heti minkä kasetin ostaisin.



Absurdi tilanne nykypäivänä. Jos haluan kuulla jotain, kuuntelen Spotifystä. Jos sitä ei ole Spotifyssä, ostan sen levykaupasta. Jos sitä ei ole levykaupassa, tilaan sen netistä. No, 30-vuotiaan musiikkitoimittajan maailma on pakostikin erilainen kuin 12-vuotiaan maaseudulla asuvan varhaisteinin... tosin nyt ne 12-vuotiaat lataavat kamalan määrän mp3:sia ulkoiselle kovalevylle, ja kovin jätkä on se, jolla on vähintään 100 gigaa musaa. Sisällöstä viis.

Ensimmäisen cd:n ostin pari vuotta myöhemmin, kun pitkän kinumisen jälkeen sain cd-soittimen rippilahjaksi. Koska lahjan saantipäivä oli sunnuntai, ensimäisen levyn hankkiminen jäi seuraavaan päivään. Koska tiesin, että pikkuveli herää ennen minua, annoin hänelle rahat ja käskin käydä ostamassa haluamani levyn lähikaupasta maanantai-aamuna, jotta minulla olisi levy kun herään. Nerokasta.

Se oli kokoelma Indie Punk Classics. Helvetin outo nimi, joka 15-vuotiaana tuntui ainoastaan coolilta. Kokoelmalla oli punk-hittejä, mutta ei Sex Pistolsia. Ehkä siitä se indie... Paras biisi oli 999:n Send Black Flowers for the Bride. Ei ole Spotifyssä, ostakaa levy jos haluatte kuulla.

Eipä ole enää levyillä moista arvoa. "Nyyh". Loppujen lopuksi taitaa olla niin, että kunhan tekijät saavat asiallisen korvauksen, vain musiikilla on väliä. Ei pakkauksella, ei saatavissa olevan musiikin määrällä, ei median (tai blogien) lätinöillä.

Vähän naurattaa näin suureelliset ajatukset. Mutta on maanantai-ilta ja syys. No, kertokaa jo, mitkä oli ekat kasetit tai levyt?