Annoin pölyn hiukan laskeutua näiden kahden jättimäisen popparin uusien singlejulkaisujen päälle ennen kuin tartuin aiheeseen. Siinähän kävi siis niin, että viime viikolla Lady Gaga vuosi Applause-biisinsä nettiin ilmeisesti itse niin, että se ilmestyi samaan aikaan kuin Katy Perryn Roar.

Lady Gaga ja Katy Perry operoivat samalla kentällä, ja jonkun musasnobin mielestä edustavat varmasti samaa musiikkiteollisuuden pahuutta. Todellisuudessa näin ei tietenkään ole, vaan Katy ja Lady ovat melkeinpä päinvastaisia hahmoja. Siitäkin syystä vastakkainasettelunsa on herkullinen.

Lady Gaga on kaikkien hyljeksittyjen misfitsien ja outcastien sankari - tai sellaiseksi hän on ainakin itsensä brändännyt. "Onko sillä kikkeli? Miten se on niin erikoisen näköinen? MONSTER! Mutta kyllähän minuakin kiusattiin. Ja tuossa tuo erikoisen näköinen hyypiö menestyy! Ehkä minäkin voin menestyä?" Ja tästä ikuisesta tarinasta Gaga ammentaa voimansa ja biisinsä.

Applause jatkaa samaa tuttua kaavaa. Mielestäni Gaga on kirjoittanut jo liian monta biisiä itsestään parrasvaloissa. Kuulemma Applausen kansikuvan suttuinen maski kertoo Gagan surusta, kun hän ei lonkkaleikkauksesta johtuen päässyt pitkään aikaan paistattelemaan rakkaiden monstereidensa aplodimyrskyssä.

Minä haastattelin Gagaa hänen ensimmäisen Suomen-keikkansa aikoihin. Siis ennen sitä legendaarista Kulttuuritalon vetoa, jota Pasi Kostiainen tai joku toinen taisi verrata Jimi Hendrixin "vetoon" samassa paikassa. Silloin Gagan tarina ja preesens tuntui freeshiltä, mutta Applausen myötä minua pelottaa, että hänen narratiivinsa on kulahtanut.

Ihan hyvä pop-biisihän se on, ja YouTubessa sitä on ehditty katsoa 32 miljoonaa kertaa, joten kansa tykkää. Mutta jotenkin kylmäksi se jättää. Tulevan levyn nimi on ARTPOP.

Katy Perry taas on vähemmän älyllinen artisti. En väitä että hän ihmisenä olisi tyhmempi tai vähemmän intellektuelli kuin Lady Gaga, mutta hänen uransa ei ammenna elämän nurjien puolien hellimisestä, vaan pikkutuhmasta hyväntuulisuudesta. Hän on kuin se lukion kaunein tyttö, joka onnistuu olemaan niin saatanan hyvä kaikessa, mutta on silti niin hauska ettei häntä voi vihata. Minun lukiossani ei tainnut olla sellaista tyttöä, mutta Perryn lukiossa oli Perry.



Katyn ensinäyte tulevalta Prism-albumilta on nimeltään Roar. Se ei käsittele Katyn suhdetta julkisuuteen, faneihin tai muutenkaan piehtaroi itsetunnon tai -tunnottomuuden liejussa. Se on aito VOIMAANTUMISLAULU. Helvetti sentään, en varmasti koskaan osaa käyttää "voimaantumis"-sanaa muussa kuin sarkastisessa mielessä, mutta tämä on juuri sitä. Katy Perryn biisi Rocky-elokuvan treenimontaasiin.

Biisiä ovat olleet kirjoittamassa Perryn lisäksi muun muassa Max Martin ja Dr. Luke, joten ei yllätyksiä written by -rivillä. Gagalla on myös viisimiehinen kirjoittajatiimi, eli ei hänkään enää mikään auteur ole. YouTube-katseluja Roarin virallisella lyric videolla on 23 miljoonaa, virallista videota en löytänyt. Gaga on siis johdossa, vaikka hänen musiikkivideonsa ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin itse biisit.

Minä pidän Katy Perryn biisistä enemmän, ja hänen imagostaan muutenkin. Pidän hänen vilpittömästä innostuneisuudestaan, ja jenkkityylisestä överiksivedetystä positiivisuudestaan. Hänellä on taiteilijahahmonsa, mutta se ei ole niin traaginen kuin Lady Gagan. Onkohan Katy Perry jotenkin miehille turvallisempi tykättävä? Ainakin hän on kauniimpi. Mutta mielestäni Katy Perryssä on nukkemaisuudestaan huolimatta jotain mahtavan röyhkeätä. Hän ei kerjää tulla rakastetuksi niin kuin Gaga tai Britney ennen sekoamistaan.

Syvällinen analyysi. Mutta kerro nyt kummasta tykkäät.

Tässä nyt on ollut kaikenlaista (työpaikka vaihtuu parin päivän päästä, normaalia paljon enemmän päätyön ulkopuolisia kirjoitusjuttuja), mutta päivitänpä nopeasti pari ässäbiisiä tässä Diili-vieraita odotellessa.

Sauruksen Keskipiste on helvetin hieno biisi. Saurukselta on tottunut odottamaan kovuutta, ja tuleva levy kiinnostaa valtavasti. Tällä biisillä mukana MattiP, Samae Koskinen (kertsilaulu!) ja Heikki Kuula. Voi pojat että toimii.



IAMDYNAMITEn Stereo on sen sijaan vastustamattomin remuraita aikoihin.


Noniin, Diili-vieraat tuli, pitää mennä!

Havahduin yhtäkkisesti siihen, että jo pidemmän aikaa YouTuben musiikkivideotarjonnassa ovat korostuneet niinsanotut "lyric video" -pläjäykset. Hommahan on tietenkin ollut alun perin fanilähtöistä, rassukat ovat jollain Windows Movie Makerilla kirjanneet Bieberin tekstiä Comic Sansilla videon päälle, ja hitti on syntynyt.

Mutta nyttemmin - voisi ehkä sanoa kuluneen vuoden aikana - myös levy-yhtiöt ovat ryhtyneet yhä ahkerammin työstämään "virallisia" lyric videoita, jotka usein ilmestyvät ennen "virallista" musiikkivideota. Tähän videogenreen kuuluvat näyttävästi animoidut ja tarkasti "taimatut" tekstit, joita katsellessa sanoitus istahtaa nopeasti tajuntaan.



No, teksti-ihmisen kannaltahan tämä kehitys on äärimmäisen positiivista. Sanoituksilla on taas merkitystä! Siis muussakin musiikissa kuin aiemmin kehumieni mestarisanoittajien bändeissä. Lyric video -trendillä on toki sekin ilmeinen seuraus, että hittibiisien tyhjänpäiväisyys sanoituspuolella lyödään päin naamaa. Esimerkiksi David Guetta on lukumäärällisesti ansioitunut lyric videoiden parissa, vaikka hänen sanoituksensa eivät mitään varsinaista runoutta olekaan. (Paitsi tietenkin Sexy Bitch).




Koulukuntaero on myös se, kuuluuko biisin sanoitusta kuunnella tekstin avustuksella. Esimerkiksi Pulpin levynkansissa muistetaan aina kertoa, että sanoituksia ei tulisi lukea samalla kun kuuntelee levyä, vaikka minusta se on paras tapa tutustua uuteen levyyn. Siksi pidän lyric videoita positiivisena kehityksenä.



Tekstin seassa esimerkkejä, YouTubesta noita löytyy helvetisti lisää.

Mitä mieltä sinä olet, onko lyric videoilla vaikutusta siihen, miten ihmiset kuuntelevat biisien sanoja? Tarvitseeko sanoitusmaailma pelastusta?

Lopuksi tämän viikon suosikkiuutuusbiisini lyric video -muodossa.

Kiitoksia vaan Von Hertzen Brotherseille. Uusi musiikkivideo Always Been Right on mahtava pläjäys veljesten tietysti tyylikkäästä kesänvietosta mökillä.

Juu, ei suomilaisissa musablogeissa juuri Von Hertzeneitä linkkailla. Mutta tämä on hieno kappale. Kokonaisuutena Stars Aligned jäi kuitenkin hiukan vieraaksi sen raskaudesta (ei siis soundillisesta vaan käsitteellisestä) johtuen, vaikka siinä hyviä biisejä onkin.

Lähinnä haluan esitellä tämän teille kuitenkin siksi, että tästä tulee niin hyvälle tuulelle. Ja vaikka biisi kertookin kaiketi uskovaisen ja ateistin molemminpuolisesta mielipiteen järkähtämättömyydestä, sopii kertosäe "I've always been right and everyone else wrong" ainakin omaan  käytökseeni välillä liiankin hyvin, ainakin jos vaimolta kysytään.



Ei ole toki ensimmäinen mökkivideo tämä. Ultra Bran Villiviini sai vuonna 2000 myös Jyrki-palkinnon. Mutta tämä VHB on parempi biisi ja parempi video. Ähäkutti.

No huh huh. Toivottavasti pääsen yllättämään mahdollisimman monet ns. takavasemmalta esittelemällä helvetin hienon kotimaisen indierock-tulokkaan.

Bändi on nimeltään Rex Willer. Kyllä, he liittyvät hassuttelunimien trendikkääseen litaniaan Joy Orbisonin, Hannulelaurin, Tapani Ganjan (joka tosin räppäsi (kehnosti) tuolla nimellä jo 10 vuotta sitten) ja keiden kaikkien muiden kaartiin. Mitään musiikillista yhteyttä bändillä ei sitten edellä mainittuihin olekaan.

Julkaisivat ep:n vuonna 2009 - se meni minulta täysin ohi, vaikka se voitti Soundin Kuukauden demo -palkinnon. Ai niitä jaetaan vielä? Mutta tämä Aerodrome potkii. Tässä on samanlaista huoletonta suvereeniutta kuin Kiki Paun mestarillisessa Let's Rock -debyytissä. Samalla ollaan kuitenkin hiukan syvällisempiä ja muhkeampia. Ja jotenkin tuolta pilkistää ehtaa souliakin jostain. Se on mahtava tunne kun kritiikkiä kirjoittaessa tajuaa ettei osaa sanoin kuvailla bändin sointia. Omaperäistä se silloin on.

Olen radio-ohjelmassani soittanut No Future -biisiä, mutta myös Lose, Win Or Draw on absoluuttista mahtavuutta. Tai perkele, kyllä noista biiseistä toimii jokainen. Kuinka hienoa että Suomessa tehdään näin kovatasoista indiepoppista!

Tsekatkaa hullut, jos ette ole jo tsekanneet.


Pakko vielä perjantaikevennyksenä pistää kaikkien aikojen GREISEIN ja toimivin mash up. Varsinkin tällaiseen duunarin irtiottopäivään käsittämättömyydessään täydellinen.

Justin Bieberin Babysta ja Slipknotin Psychosocialista tulee tietenkin Psychosocial Baby.

BBC:n pahamaineisen Sound of 2011 -listan kakkonen James Blake tuntuu oman kokemukseni mukaan saaneen osansa hypen backlashista, eli siis "eihän tää niin hyvä olekaan" -tyylistä palautetta olen havainnut.

Toisaalta päinvastaisiakin reaktioita on, eli niitä perinteisiä hypereaktioita. Juu, se on just niin hyvä kun puhuttiin.

Olipa ankea alkuanalyysi, mutta palvelkoon se tämän arvion introna. Minun mielestäni James Blaken debyyttilevy nimittäin toimii - uskomattoman hyvin.

Huikeinta siinä on itsevarmuus. Nuori kundi tekee musiikkia, jossa vanhan valtiomiehen pokalla pidetään sekunnin taukoja jatkuvasti. Joo, minimalistista se on, mutta kliseisesti levyllä hiljaisuudetkin ovat hyvin täynnä. Tai välillä tuntuu, että niihin hiljaisuuksiin on piilotettu valtava pauhu, vaikka se sitten onkin vain kuulijan korvassa.

Asianharrastajat varmasti osaisivat arvostaa tätä pelkkänä instrumentaalimusiikkinakin, mutta minä tarvitsen kyllä tuon laulunkin. Blaken ääni on nimittäin käsittämättömän sielukas efektienkin läpi. Feist-cover Limit To Your Love on hyvä portti Blaken maailmaan, mutta levykokonaisuudessa se tuntuu ajoittain jopa liian "popilta", ehkä siksi, että Feistin tyyli tehdä melodia eroaa niin paljon Blaken omasta tyylistä.

Suosikkibiisini levyltä on Wilhelm Scream, mutta valitettavan kliseisesti tämä on kyllä naatiskeltava kokonaan. Kuulokkeista toimii joo (muun muassa äsken Myyrmannissa pörrätessäni eskapismivaikutus oli tasoa MAXIMO), mutta kaiuttimista se silti tulee jotenkin muhevammin läpi. Ei se nyt IHAN Portisheadin Thirdin tasoa huimapäisyydessään ole, mutta kyllä tämänkin tunnelma on aivan uskomaton.

Ja katsokaa minkänäköinen jätkä:

Näyttää jonkun turkulaisen pop-bändin basistilta!

Jackrussellinterrierin kuvia tämä levy saa kahdeksan ja puoli. Hype kestää, saatana. Kuunnellaan näytteenä Wilhelm Scream.

Hei rakkaat lukijat

Työpaikanvaihtohässäkät ja datailutekniset ongelmat viivästyttävät top-listojen loppuja, mutta ennen vuoden loppuja ne tulevat!

Joulutervehdykseksi aion lyhyesti ja kauniisti linkata maailman parhaan joululaulun.

Joulun hengen mukaisesti en nyt aio alentua pohtimaan sen kummemmin ykkösen taakse jääneiden joululaulujen paremmuutta, lopusta löydät kuitenkin myös parhaan talvilaulun (erotuksena joululauluista).

No okei, en voi olla hiukan avaamatta. Glasvegasin joululevy on myös tosi hyvä, mutta ei se kumminkaan mahda mitään Poguesin Fairytale of New Yorkille. Oikeassa mielentilassa tärähtää jopa TIPPA LINSSIIN.


Talvilauluista paras taas on Ipanapa-levyltä, Jannan Lumi oli sopivan soft, joka minulla on ollut soittoäänenä viimeisen kuukauden ajan.

Ja vielä lopuksi jouluttomille klassinen Seinfeld-pätkä, happy Festivus for the rest of us!

Silloin kun minä olin teini-ikäinen (varhaisteini-ikäinen ehkä), Huittisissa oli oma paikallis-tv. En enää muista oliko sillä tv-kanavalla muuta nimeä kuin paikallis-tv, mutta jos oli, sen nimessä oli varmasti Lautta-sana.

Oli miten oli, Huittisten paikallis-tv:n materiaali oli sanalla sanoen JUMAL-tasoista. Idea koko blogimerkintään tuli siitä, kun eilen koirien kanssa lenkillä ollessani muistin, että Huittisissa oli joskus kauan aikaa sitten Haarikka-niminen baari. Kun tämä räkälä sitten päätettiin jostain syystä lopettaa, paikallis-tv lähetti sieltä suorana lähetyksenä ohjelman nimeltä... *rumpujen pärinää* ... . . Haarikan hautajaiset!

Voi pojat mikä ohjelma se olikaan. Nyt mennään huterien muistikuvien pohjalta, mutta muistan että kanavan (ainoa) toimittaja, mursuviiksinen harmaatukkainen mies kiersi Haarikassa pöydästä pöytään ja keräsi humalaisilta kantiksilta kyyneleisiä kommentteja rakkaan juottolan valitettavasta sulkemisesta.

Sitten oli minun ja kavereiden suosikkiohjelma LEVYRAATI. Ohjelma oli toteutettu hyvin esikuvalleen uskollisesti. Oli juontaja (jo mainittu mursuviiksinen pappa) ja kolmihenkinen raati. Tämä raati koostui vaihtuvista huittislaisista merkkihenkilöistä. Kyllä, paikallisia suuruuksia.

Jukka Virtasen versioon verrattuna huittis-raadissa oli yksi ylivertainen parannus. Siinä otettiin huomioon myös yleisön mielipide. Siksi toimittaja-juontajan pöydällä olikin puhelin, johon otettiin mitenkään ennakkoon sensuroimatta suorassa lähetyksessä puheluita. Voitte kuvitella, miten laadukkaita pilapuheluita 14-vuotiaat pojat siihen puhelimeen soittivat. Mutta oli meillä hauskaa.

Muistelen, että osaan biiseistä tehtiin vieläpä musavideot ihan in-house-tuotantona. Tämä oli YouTube ennen YouTubea, tämä oli neroutta! Antaisin mitä vain täydellisestä dvd-kokoelmasta Huittisten paikallis-tv:n levyraatia. Kaverit tänne ja bisset kouraan. A VOT.

Tämän lisäksi nähtiin satunnaisia raportteja ties mistä. Muistan ainakin kesäteatteria, jonkun rakennuksen purkamista, jäiden lähdön liveselostamista ERITTÄIN pitkäpiimäiseen tyyliin. Pulssi oikein nousee tästä kaipauksesta. Iso sydän näille tekijöille, tuskin siitä liksaa saatiin <3

Nykyään tällainen toiminta on tietenkin siirtynyt internetiin. Mutta jo paikallis-tv-aikoina viehätyksen syy oli sama. Vilpitön, rehdin amatöörimäisesti tehty purkaus voittaa milloin tahansa muualta ostetut tositelkku-formaatit, jotka yrittävät näyttää kalliilta, mutta kumisevat lopulta tyhjyyttään.

Paras esimerkki nykymenosta ja demokraattisesta tiedonvälityksestä on ehkä Jurvan videopiiri, ja 84 lv +300 stamina +400 dexterity -tasoinen imitaattori Tenho Tuisku, jonka tyyliä voitte ihailla alta. Harmi - ISO HARMI - että Huittisten paikallis-tv:n tuotantoa ei ole YouTubeen asti säilynyt. Jos teillä on ko. materiaali jossain, YouTuubatkaa se, pyydän. Sitä ennen, nauttikaamme Tenhosta.

Kyllä meitä suomalaisia nyt hellitään. Jo hehkutettujen Magenta Skycoden, Ultramariinin ja Bubble Scumin lisäksi kovaa tavaraa tipahtelee muualtakin. Hyviä levyjä ovat jo julkaisseet Minä ja Ville Ahonen, Delay Trees (joka jää jotenkin Magentan varjoon, mutta onko mikään ihme ottaen huomioon Reliefin absoluuttisen kovuuden) ja Scarlet Youth. French Filmsin ja Shine 2009:n biisit sosiaalisessa mediassa ovat nautittavia.

Mutta...

...kovin kaikista loppuvuoden yksittäisistä biiseistä on kuitenkin Uuden Fantasian ja Freemanin Liian myöhään.

Flow'ssa helvetin kovan keikan vetänyt Uusi Fantasia tulee ryminällä takaisin, ja aika paljon kansan menevämmällä otteella kuin viimeksi. Vaikka olihan Top Tenilläkin Suad Khalifan laulama Faija, johon törmää monessa yhteydessä. En siis tosiaan tiedä Heimo-levystä kokonaisuutena kun en ole vielä kuullut, mutta Top Tenin loistavuus perustuu mielestäni siihen, että loistavaa biittiä ja Tixan huuruilua on sopivassa suhteessa sekaisin.

Muistan Flow'ssa kuulleeni Liian myöhään -biisissä jopa interpoliaanisia sävyjä. Kukaan muu paikalla ollut ei tosin tunnu allekirjoittavan tätä, mutta jotenkin se liveveto oli hienosti postpunkkaava. Ja tietenkin itse Freeman oli laulamassa liveversiollakin. Muutenkin Heimo-matsku tuntui liveorkesterin vetämänä mahtavalta. Myöhemmin Punajuuri Block Partyssä Freemanin osuudet tuli nauhalta (vai lauloiko ne joku, en muista, olin humalassa), ja meno oli muutenkin elektronisempaa. Mahtava keikka sekin.

Toinen Myspacessa oleva biisi Barefoot Not Naked on sekin mahtava, mutta ei niin bissenjuontiin houkuttavalla tavalla kuin Liian Myöhään. Kuuntelumateriaalia.

Onko siis niin, että Uusi Fantasia tulee takavasemmalta ja lataa vuoden top kolmoseen yltävän levyn? Ainakin biisi on vuoden parhaita, heittämällä. Tässä on jopa sellaista crossover-potentiaalia, että toivon kaupallisten hittiradioidenkin ottavan tämän soittoon. Video on ironinen, mikä saattaa vieraannuttaa kansan syviä rivejä, mutta jos kuulevat vain biisin, niin ovat luultavasti mielissään.

Minun mielestäni video on tietenkin mahtava. Pablo Filmsin tekoset toivottavasti huomioidaan alan gaaloissakin, SMC Hoodratsit ja tämä ansaitsevat glooriaa!

Siispä, palvokaa Uutta Fantasiaa. Heimon arvostelu blogissa jahka saan levyn käsiini.

Tarkkaavaisimmat (teitä on noin 70 päivittäistä kävijää, pakko siellä joku tarkkaavainenkin on olla) muistanevat, että lupasin viimeksi, että tämä merkintä käsittelee Ultramariinin mainiota Ydin-levyä. Näin ei ole, koska en ole vielä saanut kuunneltua sitä tarpeeksi.

Syynä on se, että olen neljän päivän ajan kokeillut Nokian N8-puhelinta, johon ei voi Applen tietokoneelta piuhan kautta siirtää levyä, joka minulla on siis kovalevyllä. Olisin toki voinut kuunnella levyä cd-soittimen tai tietokoneen kautta, mutta parhaat kuunteluminuutit itselläni ovat työmatkalla, jolloin kuuntelen musiikkia kännykän kautta.

Seliseli, tänään hylkään testipuhelimeni ja siirryn takaisin rakkaaseen N900-malliin, joten arvio tulossa huomenna. Nyt tämän blogimerkinnän asiaan:

Lepsua journalistitermiä käyttääkseni Ylen Ajankohtaisen kakkosen "Homoillan" jälkeen uskontokeskustelu on vellonut ympäri medioita ja keskustelupalstoja. Itse olen uskonnoton, en usko jumalaan, en kuulu kirkkoon (erosin kun täytin 18), kun ihminen kuolee kaikki loppuu jne.

Hämmentävän suuri määrä musiikista on kuitenkin tehty jeesuksen vaikutuksen alaisena. Osa (suuri?) tästä on toki kulttuurista vaikutusta, eli että Jeesusta kuuluu kiittää kansiteksteissä (tai "hihanuoteissa", niinkuin joku taukki suomensi sleevenoten ysärillä ilmestyneessä Kurt Cobain -kirjassa), mutta kyllä niitä tunnustuksellisia kristittyjä (ja muslimeja) on minunkin suosikkiartisteissani.

Yleismaailmallisesti se on tietenkin aivan se ja sama onko artisti uskovainen vai ei, mutta kirjoitankin tässä omasta kokemusmaailmastani. On nimittäin niin, että olen melko suvaitsevainen uskonnoille niin kauan kuin uskovaiset antavat uskonsa vaikuttaa vain omiin toimiinsa. Milloin jeesuksesta laulaminen on ok? Milloin jumalasta laulaminen on ok? Milloin saatanasta laulaminen on ok? Milloin allahista laulaminen on ok?

Jedi Mind Tricks on yksi lempi-hiphop-yhtyeistäni. Bändin räppäri Vinnie Paz on muslimi, joka räppää lähinnä tappamisesta, kadotuksesta, homoista erittäin negatiivisessa valossa, palavista asioista ja väkivallasta yleensä. Olen miettinyt, että jos Vinnie olisikin kristitty, ja räppäisi vastaavista asioista, vihaisinko vai rakastaisinko häntä?

Pidän JMT:n musiikista, koska Stoupe the Enemy of Mankindin taustat ovat niin jumalaisia (pun intended), ja Vinnien ja vierailijoiden ahdasmieliset räpit niin kiukkuisesti syljettyjä. Parhaat levynsä bändi teki uransa alussa (Violent By Design ja Visions of Gandhi), mutta se olkoon tässä sivuasia.

Vinnie on räpännyt esimerkiksi, että:

Fuck ya crucifix, your religion and its uselessness
Your propaganda is more wickeder than luciphers
Islamic scientists predicted the computer chips
I spit a rap at you to rock you like Medusa's lips

Aika viha- ja ahdasmielistä, puhumattakaan viittauksista "fucking faggotseihin" tms. Koko hommassa on kuitenkin minun korvaani aika parodinen maku, varsinkin kun näkemissäni haastatteluissa Vinnie on osoittautunut aika fiksuksi kaveriksi. Useat miehen räpit ovat niin näppärästi sanailtuja, ettei niitä idiootti saisikaan aikaan.

Vinnie ei kuitenkaan saarnaa, joten häntä kestää kuunnella. Sama pätee moniin muihin räppäreihin, jotka ovat joko muslimeja tai kristittyjä. Kanyellakin on mahtava Jesus Walks -biisi, Mos Defillä taas lempeämpää islamilaisuutta edustavia teoksia.

Monet rock-muusikot tunnustavat myös kristinuskoa. Yleensä jotkut viittaukset rukoukseen tai avunpyynnöt jeesukselta tai jumalalta eivät häiritse, enkä oikein osaa sanoa miksi, koska kyllä mun on tosi vaikea suhtautua ihmiseen, joka normaalimaailmassa pyytää apua henkiolennoilta. Biisissä se on eri asia.

Jotta saisin tästä nyt jonkinlaista yhteenvetoa aikaiseksi, on sanottava, että uskon - edes ahdasmielisen uskon - tunnustaminen ei minua musiikissa häiritse. Sananlevittämistarkoituksessa tehty musiikki on kuitenkin kauheata - siis oikeastaan kaikenlainen gospel. Niin kauan kun ei saarnata, kaikki on hyvin.

Sama pätee muuten saatanasta laulamiseen. Samasta uskomusjärjestelmästä sekin on peräisin - Valhallat sun muut black metal -miesten jutut vähän vanhemmasta. Yritän koko ajan selittää itselleni, miksi vaikka juuri JMT:n lyriikat eivät häiritse, mutta se taitaa mielessäni tuntua samalta kuin black metal. Kaikki saatanat ja muut pirut ovat vain tunteen välittämisen projisoimista.

Ja kuten olen aiemminkin pari kertaa todennut: musiikissa tärkeintä on se, että tunne välittyy.

Mua ärsyttää, että julkisuudessa ateistit leimataan rakkaudettomiksi harmaiksi kaikeinkieltäjiksi. Siksi en olekaan ateisti, en vain usko jumalaan. Suurin osa musiikista kertoo tunteista, ei tunteista selitettynä keksittyjen henkiolentojen kautta.

Jotta homma saadaan kunnialla loppuun, on aika kuunnella paras biisi, jonka nimessä mainitaan Jeesus. Ja ihan turhaan rutisette proge-Genesiksen nimeen vannovat, AOR-Genesis on paras!

Spotifyn ja mp3-soittimien aikana tuntuu, että levyjen kannet ovat menettäneet merkityksensä. Tai näkyväthän ne minikoossa puhelimen näytöllä, mutta ei niihin kiinnitä sen kummempaa huomiota.

Eilen kiinnitin.

Näin mielipuolisen kannen takana täytyy olla artisti itse. Graafikko olisi päätynyt tylsempään. Edustaako vahanukke levyn kuulijaa, joka kauhistuu ymmärtäessään Stalinin ja Hakulisen yhteyden?  Mikä yhteys suomirokkarilla ja diktaattorilla on?

Onko molemilla shokeerausvoimaa? Siksikö he ovat samassa taidenäyttelyssä esillä? Ainakaan Stalinin ei ole tarvinnut ottaa niin pelottaava ilmettä kuin Hakulisen. Toisaalta Hakulinen ei ole tiettävästi tappanut miljoonia ihmisiä.

Ovatko kuvat pään sisällä? Hakulisen pään? Kuulijan? Onko kyse nostalgiasta? Taistolaismuistoja? 

Tällaisia kansien pitäisikin olla. Kiinnostuin Hakulisen soolourasta kannesta johtuen. Selvisi, että levyn debyyttisingle Motti kertoo sodasta. Kakkossinglellä laulaa Eleanoora Rosenholmin Noora Tommila (yhtye on muuten yliarvostettu), ei mikään perusvalinta suomirokkarin levylle. Hakulinen vaikuttaa ennakkoluulottomalta ihmiseltä.

Ottakaa siis mallia tyylikkäiden mustavalkokuvien tai abstraktien kuvioiden suosijat. Ja puhun nyt teistä Kiki Pau, se White Mountainin kansi on tylsä! Vaikka muuten  olette kyllä mahtavia. Puolen tunnin ja kolmen biisin keikka berliiniläisessä vesitornissa kuukausi sitten oli parhautta.

Jotta ei menisi ihan il negativoksi tämä, niin postaan lopuksi kaksi videota. En uskalla Hakulisen musiikkiin vielä paneutua (siis olen mä niitä vanhempia kuullut, Tähtipölyäkin varmasti jahka se ilmestyy), mutta sen sijaan tarjoan muuta hyvää.

SMC Lähiörotat eli SMC Hoodrats on skeittileffan introksi syntynyt ryhmä, joka ei ole teknisesti taitavin, mutta se osaa luoda lähiöelämään tarvittavan humoristista glamouria. Tämä toinen musiikkivideo oli hetken YouTuben katsojatilaston kärjessä. Parissa päivässä 160 000 katsomiskertaa. Tehkää perässä Suomen vientitoivot.



Kaija Koo sen sijaan on noin 160-senttinen jumalatar, jonka ääni saa lähiöiden ja pikkukaupunkien nuoret miehet itkemään. Apiksen talliin siirryttyään Kaijan videokin on tajuttu tehdä ilmeinen kohderyhmä mielessä. Tai tokihan iskelmäkansakin tästä tykkää, mutta niin tykkää nuorisokin. On sanomattakin selvää, että odotan Kaija Koon levyä valtavasti. Kuulinkin pari vastamasteroitua biisiä tuossa, lupaavia olivat!


Tätä kyseistä Vapaa-biisiä on muuten kahtena YouTubeen lisättynä laittomana versiona kuunneltu 750 000 kertaa.

Hyvää yötä, toivottavasit Hakulisen kansi ei tule uniin!

Viikonloppuna bongasin YouTube-linkin. Le Corps Mince de Francoise (en jaksa tarkistaa kirjoitusasua, tästä lähin kutsun bändiä tässä blogimerkinnässä jollain lyhemmällä nimellä) oli julkaissut uuden biisin Time (Have I Lost My Mind?). 

Tuo kyseinen kappale on mielestäni niin pohjattoman onneton ja pari vuotta myöhässä siitä ajan hetkestä jota se yrittää tavoittaa, että ryhdyin parin kollegan nettipohdiskelun jälkeen itsekin miettimään, missä tämä bändi teki väärin.

Itse näin LCMdF:n ensimmäistä kertaa livenä lauantaina 29.9.2007., eli melko tarkalleen kolme vuotta sitten. Paikkana oli Korjaamo-klubi, ja pääesiintyjänä Jesse, jonka verraton liveshow oli vielä tuolloin niin uutuudenviehättävä, että se viihdytti lujaa. Lämppärinä oli LCMdF.

Ajattelin ensin, että kyseessä on pakko olla parodia Soundin lukijoiden painajaisesta. Androgyyniset pikkutytöt hyppivät ja kirkuvat huonoa CSS-pastissia, eikä Taideteollisen korkeakoulun opiskelijuudesta ollut epäilystä.

Parodiasta tulikin totta, ja Suomi sai ikioman hypebändinsä. Ensin LCMdF piti noteerata ulkomaisissa blogeissa ja lehdissä, sitten koto-Suomessakin hehkutettiin "tuelta". The Guardian valitsi bändin helmikuussa 2009 "Pick of the Dayksi", ja bändin tähän asti parasta tuotosta Something Goldenia hehkutettiin varovaisesti ainakin NME:ssä, Dazed & Confusedin nettiversiossa ja ties missä blogeissa. Big Stereo -hypesivusto kirjoitti vuonna 2008 toukokuussa, että:

Le Corps Mince de Françoise is my new favorite band even with only one song on their MySpace. “Cool and Bored” is just waiting to be the hipster anthem…

Corpsukat onnistuivat siinä, missä mikään suomalaisbändi ei ollut aiemmin onnistunut, ainakaan tässä mittakaavassa: Heistä tuli musablogien ja jatkuvasti uutta etsivän hipsterimedian tämän hetken juttu. Sitten saatiinkin jo kuulla, että bändi vietti aikaa enenevässä määrin vain Berliinissä ja Lontoossa.

Taisivatpa kommentoida jossain haastattelussa, että Suomi on niin boring, tai jotain sinne päin. Moiset kommentit olivat omiaan herättämään isänmaallisessa rock-kansassa soraääniä. Miten ne kehtaavat! Mutta Malinilla, Mialla ja Emmalla oli maailma kätösissään. Ainakin siihen asti kun Malin lähti, mutta hän jätti palasensa maailmasta Mialle ja Emmalle.

Myös MTV3 teki bändistä jutun 45 minuuttia -ohjelmaan. Jutun nettipuffi on otsikoitu "Netin kautta maailmalle", ja siinä Emma valottaa bändin biisintekofilosofiaa seuraavasti:

Ei biisin tekeminen ole vaikeaa: periaatteessa tarvitaan vain hyvä kertsi joka on catchy ja yksi hyvä riffi.

Samaisessa jutussa hehkutaan,  että Corpparit ovat "tähtiä Ranskassa" ja "kaikki keikat ovat loppuunmyyty".  Toimittaja hehkuttaa myös harhaanjohtavasti, että "viime vuonna yhtye singahti hetkeksi nettilatauslistojen ykköseksi megatähti Kanye Westin ja Madonnan ohi". Jos en nyt aivan väärin muista, niin kyseessä oli blogien latauksia mittaavan Hype Machinen lista, eli musiikin myynnistä ei ole kyse.

Pointti lienee tullut jo selväksi: Mediahuomio oli massiivista. Managereja ja pressiväkeä riitti.

Mutta sitten ei tapahtunutkaan mitään.

Biisejä tipahteli kuitenkin Myspaceen ja YouTubeen tasaiseen tahtiin, eli niitä oli todistettavasti tehty. Kitsunén kokoelmallakin ilmestyneen Something Goldenin maxi-sinkun lisäki muita virallisia julkaisuja ei ainakaan Levykauppa Äxän sivuilla ole.

Kävikö siis niin, että bändi ei saanutkaan sitä unelmien levytyssopimusta jota ehkä odotettiin? Kävikö niin, että tarpeellinen määrä $$$ jäi saamatta, eikä uskallettukaan tarttua mihinkään sopimukseen?

Tämä kaikki on tietenkin spekulaatiota, mutta hype on selvästi jo väljähtänyt, eikä CSS:kään ole enää niin kuuma nimi kuin kolme vuotta sitten. Jälkeenpäin ajateltuna levy olisi kannattanut julkaista viimeistään vuoden 2009 keväällä kun rauta oli kuuminta. Tuolloisella mediaimulla keikkoja olisi varmasti riittänyt, ja kenties levyltä olisi löytynyt joku pikkuhittikin, ja sitä olisi myyty mukavasti. Kanye Westkin olisi saattanut mainostaa bändiä Twitterissä jos oikein olisi vedellyt konjakkia ennen sitä.

Voihan olla, että bändi kohta julkistaa levytyssopimuksen ja tarinalla on onnellinen loppu, mutta minä pahoin pelkään, että aika ajoi tämän pick of the dayn ohitse. Taputtelen täällä itseäni omahyväisesti selkään kun en ole koskaan tuota musiikkia ymmärtänyt, mutta näin ulkokohtaisesti tarkasteltuna tarina on mielenkiintoinen malliesimerkki 2000-luvun internetsuosikeista. Yli miljoona käyntiä Myspace-profiilissa, siihenkö se jää?

Naatiskellaan vielä lopuksi Ray-Ban Glasses -biisistä.