Erään hypebändin tarina

Viikonloppuna bongasin YouTube-linkin. Le Corps Mince de Francoise (en jaksa tarkistaa kirjoitusasua, tästä lähin kutsun bändiä tässä blogimerkinnässä jollain lyhemmällä nimellä) oli julkaissut uuden biisin Time (Have I Lost My Mind?). 

Tuo kyseinen kappale on mielestäni niin pohjattoman onneton ja pari vuotta myöhässä siitä ajan hetkestä jota se yrittää tavoittaa, että ryhdyin parin kollegan nettipohdiskelun jälkeen itsekin miettimään, missä tämä bändi teki väärin.

Itse näin LCMdF:n ensimmäistä kertaa livenä lauantaina 29.9.2007., eli melko tarkalleen kolme vuotta sitten. Paikkana oli Korjaamo-klubi, ja pääesiintyjänä Jesse, jonka verraton liveshow oli vielä tuolloin niin uutuudenviehättävä, että se viihdytti lujaa. Lämppärinä oli LCMdF.

Ajattelin ensin, että kyseessä on pakko olla parodia Soundin lukijoiden painajaisesta. Androgyyniset pikkutytöt hyppivät ja kirkuvat huonoa CSS-pastissia, eikä Taideteollisen korkeakoulun opiskelijuudesta ollut epäilystä.

Parodiasta tulikin totta, ja Suomi sai ikioman hypebändinsä. Ensin LCMdF piti noteerata ulkomaisissa blogeissa ja lehdissä, sitten koto-Suomessakin hehkutettiin "tuelta". The Guardian valitsi bändin helmikuussa 2009 "Pick of the Dayksi", ja bändin tähän asti parasta tuotosta Something Goldenia hehkutettiin varovaisesti ainakin NME:ssä, Dazed & Confusedin nettiversiossa ja ties missä blogeissa. Big Stereo -hypesivusto kirjoitti vuonna 2008 toukokuussa, että:

Le Corps Mince de Françoise is my new favorite band even with only one song on their MySpace. “Cool and Bored” is just waiting to be the hipster anthem…

Corpsukat onnistuivat siinä, missä mikään suomalaisbändi ei ollut aiemmin onnistunut, ainakaan tässä mittakaavassa: Heistä tuli musablogien ja jatkuvasti uutta etsivän hipsterimedian tämän hetken juttu. Sitten saatiinkin jo kuulla, että bändi vietti aikaa enenevässä määrin vain Berliinissä ja Lontoossa.

Taisivatpa kommentoida jossain haastattelussa, että Suomi on niin boring, tai jotain sinne päin. Moiset kommentit olivat omiaan herättämään isänmaallisessa rock-kansassa soraääniä. Miten ne kehtaavat! Mutta Malinilla, Mialla ja Emmalla oli maailma kätösissään. Ainakin siihen asti kun Malin lähti, mutta hän jätti palasensa maailmasta Mialle ja Emmalle.

Myös MTV3 teki bändistä jutun 45 minuuttia -ohjelmaan. Jutun nettipuffi on otsikoitu "Netin kautta maailmalle", ja siinä Emma valottaa bändin biisintekofilosofiaa seuraavasti:

Ei biisin tekeminen ole vaikeaa: periaatteessa tarvitaan vain hyvä kertsi joka on catchy ja yksi hyvä riffi.

Samaisessa jutussa hehkutaan,  että Corpparit ovat "tähtiä Ranskassa" ja "kaikki keikat ovat loppuunmyyty".  Toimittaja hehkuttaa myös harhaanjohtavasti, että "viime vuonna yhtye singahti hetkeksi nettilatauslistojen ykköseksi megatähti Kanye Westin ja Madonnan ohi". Jos en nyt aivan väärin muista, niin kyseessä oli blogien latauksia mittaavan Hype Machinen lista, eli musiikin myynnistä ei ole kyse.

Pointti lienee tullut jo selväksi: Mediahuomio oli massiivista. Managereja ja pressiväkeä riitti.

Mutta sitten ei tapahtunutkaan mitään.

Biisejä tipahteli kuitenkin Myspaceen ja YouTubeen tasaiseen tahtiin, eli niitä oli todistettavasti tehty. Kitsunén kokoelmallakin ilmestyneen Something Goldenin maxi-sinkun lisäki muita virallisia julkaisuja ei ainakaan Levykauppa Äxän sivuilla ole.

Kävikö siis niin, että bändi ei saanutkaan sitä unelmien levytyssopimusta jota ehkä odotettiin? Kävikö niin, että tarpeellinen määrä $$$ jäi saamatta, eikä uskallettukaan tarttua mihinkään sopimukseen?

Tämä kaikki on tietenkin spekulaatiota, mutta hype on selvästi jo väljähtänyt, eikä CSS:kään ole enää niin kuuma nimi kuin kolme vuotta sitten. Jälkeenpäin ajateltuna levy olisi kannattanut julkaista viimeistään vuoden 2009 keväällä kun rauta oli kuuminta. Tuolloisella mediaimulla keikkoja olisi varmasti riittänyt, ja kenties levyltä olisi löytynyt joku pikkuhittikin, ja sitä olisi myyty mukavasti. Kanye Westkin olisi saattanut mainostaa bändiä Twitterissä jos oikein olisi vedellyt konjakkia ennen sitä.

Voihan olla, että bändi kohta julkistaa levytyssopimuksen ja tarinalla on onnellinen loppu, mutta minä pahoin pelkään, että aika ajoi tämän pick of the dayn ohitse. Taputtelen täällä itseäni omahyväisesti selkään kun en ole koskaan tuota musiikkia ymmärtänyt, mutta näin ulkokohtaisesti tarkasteltuna tarina on mielenkiintoinen malliesimerkki 2000-luvun internetsuosikeista. Yli miljoona käyntiä Myspace-profiilissa, siihenkö se jää?

Naatiskellaan vielä lopuksi Ray-Ban Glasses -biisistä.

This entry was posted in ,,,,. Bookmark the permalink.

9 Responses to Erään hypebändin tarina

  1. niitty says:

    Tiäx, mä olen niin samaa mieltä su kanssa. Ehkä se johtuu siitä, että ollaan maalta?

  2. Jussi says:

    Luultavasti, ei tää oo ojassa kasvaneelle tehtyä kamaa selvästikään.

  3. kmodig says:

    pahoittelen, sekoilin blogspotin ominaisuuksien kanssa. uusiksi:

    Corps ei kuulosta aggressiiviselta ja värikylläiseltä kuten CSS. Aivan yhteen se ei mene myöskään 80-luvun housen tai 90-luvun alun räppi/disko-sekoitusten kanssa. Kuitenkin molempien tyylilajien sointia (vähän kerroksia, siloittelematon tuotanto) ja keinoja (sinne päin puhutut verset, laulajan äänenkorkeuden yliampuva säätely) voi havaita Corpsen musiikissa. Corps kuulostaa yhtä kiltiltä kuin muutkin tanssimusiikin jälkeisen tanssimusiikin valkoiset eurooppalaiset ratsut: Makuuhuoneessa todellakin tehdään musiikkia eikä mitään muuta.

    Minua ihmetyttää nämä Corpseen liittyvät vertaukset. Epäilen niiden heikosta osumatarkkuudesta sukupuolta ja tietämättömyyttä. Tyttöbändit ovat helpposti niputettavissa. Suomalaisten pop-journalistien tanssimusiikin tietous ole aivan terässä (en tarkoita Jussia).
    Jos vertaisin Afghan Whigsiä ja Interpolia toisiinsa, koska "molemmat tekevät synkeää rockia", jokainen tuon tyylisen musan diggari pitäisi vertaustani ontuvana.

    On aina ilo kuulla miten samoista palikoista tehdään uusia rakennelmia, sillä ei kukaan niitä palasia omista. CSS antoi pop-teollisuudellekin kelpaavat kasvot yli 10 vuotta vanhalle Funk Cariocalle. Eikä rupista kone-funkkia kyllä Riossakaan keksitty. Toisaalta, miksi kukaan ei revi Palefacea jalustaltaan sillä perusteella että "balkan- ja iskelmäbuumit olivat kova juttu jo 2007"?

    Lainailua on monenlaista. Härskiydessään ihastuttavaa (Kanye West ja Daft Punk, ja toisaalta Daft Punk itsessään) ja yllättävyydessään kiehtovaa (Ricardo Villaloboksen balkan-laina http://www.youtube.com/watch?v=CitwdkKB-oY&p=74FC71D85347C256&index=27). Jälkimmäisessä esimerkissä hyperaktiivinen balkan-musa joutuu Villaloboksen minimalistiseen satimeen, mutta molemmissa esimerkeissä kiehtovaa on juuri uusi asiayhteys ja asioiden törmäyttäminen.

    Tämä ei ole Corpsen vahvuus. En tiedä mikä se on. Arvataan: todella uuttera ja nuorten ihmisten maanisuudella suoritettu promoaminen, rohkea heittäytyminen ja toki myös musiikin räiskyvä estetiikka ja piristävä leikkisyys. Eli suurelta osin samat asiat mitkä viehättävät aikanaan Top Billinissä (jonka eräs jäsen sanoi haastattelussa aika samanlaisen kommentin edittien teosta kuin mitä Jussi tuossa yllä lainaa Corpseilta).

    Kenties Corpsen tekijät ovat siirtyneet muille vesille saatuaan mitä halusivat: kontakteja ja kokemusta & hauskanpitoa. Menestystä ei mitata vain diskografian pituudella tai levytyssopimuksella. Ja harvapa jaksaisi samassa työpaikassakaan ikuisesti?
    Lyhytkestoisuus ei tee asioista arvottomia. "Pidätkö tästä musiikista X vielä 30 vuoden päästä", on minultakin kysytty. En ehkä, mutta pidän siitä nyt. Hetkessä eläminen vaati taitoa, mutta vanheneminen on pakollista.

    Kuolevat ruumiit kunniaan!

  4. Jussi says:

    Asiantuntevaa tekstiä Kmodigilta ja hyviä pointteja. Kiitos kommentista.

    Siinä olet aivan oikeassa, että naisiin suhtaudutaan suomalaisessa musiikkikirjoittamisessa vieläkin joskus alentuvasti. Myös kulttuurien sekoittaminen ja etelä-amerikkalaisen rytmimusiikin muuttaminen slacker-iskulauseiden taustalle sopivaksi kitschiksi olisi oma mielenkiintoinen blogiaiheensa.

    Lähdin tässä kirjoituksessa siitä, että bändi pyrkii tekemään levyn. Lyhytkestoisuus ei tosiaan tee mistään arvotonta, halusin vain avata miten lyhytkestoista meininki joskus on.

  5. Jussi says:

    Vielä pieni lisäys: Luin Ylexin ja Rumban Tulevaisuuden tusina -äänestystuloksista (http://ylex.yle.fi/musiikki/tulevaisuuden-tusina-2010/tulevaisuuden-tusinan-1-sija-le-corps-mince-de-francoise), että vuosi sitten debyyttilevy on "matkustanut Los Angelesiin miksattavaksi".

  6. Jussi says:

    Ja vielä Kmodigille: Palefacesta on havaintoja tehnyt myös Jyrki Lehtola: http://blogit.iltalehti.fi/jyrki-lehtola/2010/09/22/hectorface/

  7. kmodig says:

    Lehtolahan se taisi aikoinaan jo Imagessa ihmetellä Palefacen ensimmäisen levyn yksioikoisia ja paljolti Yhdysvaltain politiikkaan puuttuvia lyriikoita.
    Tosin nämä voinee siirtää tuonne Palefacen-arviosi puolelle :D

    Ihan osuvia huomautuksia Lehtolalta, muuten.

  8. Eero says:

    Mites tää joulukuun alussa Youtubeen ilmestynyt Gandhi -video josta on myös Heavenly -lafkalta ilmestynyt 12" jossa on Andy Weatherallin remixit? http://www.youtube.com/watch?v=IVyr8WpdENk - Sony / Columbia näyttäis olevan tossa lafkana joten jotain on varmaan tapahtumassa.

  9. Jussi says:

    Joo, onkin ollut tarkoitus palata tähän asiaan jahka saan levyn kuultavaksi - sain kyllä Sonylta tiedotteen silloin kun tuo asia julkistettiin.

    Kuten tekstistä ehkä selviää, niin en todella pidä tuosta musiikista, mutta tehtäköön selväksi, että tekstin tarkoituksena oli tosiaan pohtia miksi asia eteni niin (liian) hitaasti, ei naureskella, että "hähhää, ette onnistuneetkaan".

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...