Minä, ainutlaatuinen, fiksu ja itseriittoinen minä, olin väärässä! Tai ainakin ennustin täysin pieleen. Tämä suoranainen ihme tapahtui tiistaina 21. syyskuuta 2010. Kirjoitin nimittäin silloin Le Corps Mincé de Francoisen (tunnetaan nykyään nimellä LCMDF) hypestä piikikkään analyyttisesti.

Muutama kuukausi tekstini jälkeen julkaistiin tieto, että levy tosiaan on tulossa, ja että sen julkaisee Heavenly Recordings (uskottava levy-yhtiö), ja Suomessa Sony. Albumin nimi on Love & Nature. Selvisi, että bändi on tehnyt levyään rauhassa Berliinissä, ja matkan varrelle mahtui kaikenlaista huijarimanagereista yhden jäsenen erottamiseen.

No joo, millään tällä ei ole merkitystä. Sillä on, että vaikka muuta luulin, LCMDF:n debyytti sisältää itse asiassa hyvää pop-musiikkia. Tuo aiemmin linkkaamani Time (Have I Lost My Mind) on levyn heikoin biisi (tosin siitä on mukana päivitetty versio), mutta esimerkiksi uusi single Future Me, Beach Life ja Pumping Heart Shaped Thing ovat suorastaan mainioita.

En väitä, että levy olisi vuoden 2011 top vitosessa henkilökohtaisella tasolla, mutta toimivaa, tarttuvaa ja raikassoundista poppia se on. Piti mennä itse asiassa tänään keikallekin, mutta en viitsi kevytflunssassa lähteä itseäni telomaan. Joskus pitää kyllä päästä katsomaan millaista kehitystä on tapahtunut niiden parin keikan jälkeen jotka olen bändiltä nähnyt.

Odottelu on siis tehnyt hyvää, vaikka hype onkin ehtinyt laantua. Antaa nyt musiikin puhua.

Halusin kirjoittaa tämän siksi, että halusin myöntää olleeni ennakkoluulojen vanki. Hyvää musiikkia sieltä tuli. Toivottavasti maailma muistaa vielä. Facebook-liikenteen perusteella ainakin tämän päivän Helsingin-keikalle on tunkua.

Tältä kuulostaa muuten Future Me, olkaa kuten

ja listen without prejudice.

Future Me (Radio Edit) by LCMDF. Uploaded with BandPage by RootMusic


ps. Olen kuunnellut levyä n. puolentoista viikon ajan, mutta kirjoitin tämän blogimerkinnän vasta nyt siksi, että haastattelin bändiä tänään työasioissa - en halunnut lähteä sitä ennen kirjoittamaan mitään "seivailuyritystä", vaikka bändin jäsenet eivät varmasti blogiani luekaan.

Viikonloppuna bongasin YouTube-linkin. Le Corps Mince de Francoise (en jaksa tarkistaa kirjoitusasua, tästä lähin kutsun bändiä tässä blogimerkinnässä jollain lyhemmällä nimellä) oli julkaissut uuden biisin Time (Have I Lost My Mind?). 

Tuo kyseinen kappale on mielestäni niin pohjattoman onneton ja pari vuotta myöhässä siitä ajan hetkestä jota se yrittää tavoittaa, että ryhdyin parin kollegan nettipohdiskelun jälkeen itsekin miettimään, missä tämä bändi teki väärin.

Itse näin LCMdF:n ensimmäistä kertaa livenä lauantaina 29.9.2007., eli melko tarkalleen kolme vuotta sitten. Paikkana oli Korjaamo-klubi, ja pääesiintyjänä Jesse, jonka verraton liveshow oli vielä tuolloin niin uutuudenviehättävä, että se viihdytti lujaa. Lämppärinä oli LCMdF.

Ajattelin ensin, että kyseessä on pakko olla parodia Soundin lukijoiden painajaisesta. Androgyyniset pikkutytöt hyppivät ja kirkuvat huonoa CSS-pastissia, eikä Taideteollisen korkeakoulun opiskelijuudesta ollut epäilystä.

Parodiasta tulikin totta, ja Suomi sai ikioman hypebändinsä. Ensin LCMdF piti noteerata ulkomaisissa blogeissa ja lehdissä, sitten koto-Suomessakin hehkutettiin "tuelta". The Guardian valitsi bändin helmikuussa 2009 "Pick of the Dayksi", ja bändin tähän asti parasta tuotosta Something Goldenia hehkutettiin varovaisesti ainakin NME:ssä, Dazed & Confusedin nettiversiossa ja ties missä blogeissa. Big Stereo -hypesivusto kirjoitti vuonna 2008 toukokuussa, että:

Le Corps Mince de Françoise is my new favorite band even with only one song on their MySpace. “Cool and Bored” is just waiting to be the hipster anthem…

Corpsukat onnistuivat siinä, missä mikään suomalaisbändi ei ollut aiemmin onnistunut, ainakaan tässä mittakaavassa: Heistä tuli musablogien ja jatkuvasti uutta etsivän hipsterimedian tämän hetken juttu. Sitten saatiinkin jo kuulla, että bändi vietti aikaa enenevässä määrin vain Berliinissä ja Lontoossa.

Taisivatpa kommentoida jossain haastattelussa, että Suomi on niin boring, tai jotain sinne päin. Moiset kommentit olivat omiaan herättämään isänmaallisessa rock-kansassa soraääniä. Miten ne kehtaavat! Mutta Malinilla, Mialla ja Emmalla oli maailma kätösissään. Ainakin siihen asti kun Malin lähti, mutta hän jätti palasensa maailmasta Mialle ja Emmalle.

Myös MTV3 teki bändistä jutun 45 minuuttia -ohjelmaan. Jutun nettipuffi on otsikoitu "Netin kautta maailmalle", ja siinä Emma valottaa bändin biisintekofilosofiaa seuraavasti:

Ei biisin tekeminen ole vaikeaa: periaatteessa tarvitaan vain hyvä kertsi joka on catchy ja yksi hyvä riffi.

Samaisessa jutussa hehkutaan,  että Corpparit ovat "tähtiä Ranskassa" ja "kaikki keikat ovat loppuunmyyty".  Toimittaja hehkuttaa myös harhaanjohtavasti, että "viime vuonna yhtye singahti hetkeksi nettilatauslistojen ykköseksi megatähti Kanye Westin ja Madonnan ohi". Jos en nyt aivan väärin muista, niin kyseessä oli blogien latauksia mittaavan Hype Machinen lista, eli musiikin myynnistä ei ole kyse.

Pointti lienee tullut jo selväksi: Mediahuomio oli massiivista. Managereja ja pressiväkeä riitti.

Mutta sitten ei tapahtunutkaan mitään.

Biisejä tipahteli kuitenkin Myspaceen ja YouTubeen tasaiseen tahtiin, eli niitä oli todistettavasti tehty. Kitsunén kokoelmallakin ilmestyneen Something Goldenin maxi-sinkun lisäki muita virallisia julkaisuja ei ainakaan Levykauppa Äxän sivuilla ole.

Kävikö siis niin, että bändi ei saanutkaan sitä unelmien levytyssopimusta jota ehkä odotettiin? Kävikö niin, että tarpeellinen määrä $$$ jäi saamatta, eikä uskallettukaan tarttua mihinkään sopimukseen?

Tämä kaikki on tietenkin spekulaatiota, mutta hype on selvästi jo väljähtänyt, eikä CSS:kään ole enää niin kuuma nimi kuin kolme vuotta sitten. Jälkeenpäin ajateltuna levy olisi kannattanut julkaista viimeistään vuoden 2009 keväällä kun rauta oli kuuminta. Tuolloisella mediaimulla keikkoja olisi varmasti riittänyt, ja kenties levyltä olisi löytynyt joku pikkuhittikin, ja sitä olisi myyty mukavasti. Kanye Westkin olisi saattanut mainostaa bändiä Twitterissä jos oikein olisi vedellyt konjakkia ennen sitä.

Voihan olla, että bändi kohta julkistaa levytyssopimuksen ja tarinalla on onnellinen loppu, mutta minä pahoin pelkään, että aika ajoi tämän pick of the dayn ohitse. Taputtelen täällä itseäni omahyväisesti selkään kun en ole koskaan tuota musiikkia ymmärtänyt, mutta näin ulkokohtaisesti tarkasteltuna tarina on mielenkiintoinen malliesimerkki 2000-luvun internetsuosikeista. Yli miljoona käyntiä Myspace-profiilissa, siihenkö se jää?

Naatiskellaan vielä lopuksi Ray-Ban Glasses -biisistä.