Voi paska, tänään olis ollut Jätkäjätkät Tavastialla, mutta pitkään varjoissa väijynyt flunssa iski sopivasti viikonlopuksi päälle. Kuunnellaan sit musiikkia ja möllötetään kotipesässä.

Onneksi flunssa antaa aikaa blogata. Pari viikkoa sitten törmäsin rap-artistiin, jolla on selvää valkoisen indie-harrastajan tulokulmaa, hiukan kuin Clipsellä kovimman Pitchfork-hehkutuksen aikaan.

Tyler, the Creator on jannun nimi, ja hän on julkaissut yhden albumin. Tämä huhtikuussa ilmestyvä kakkosalbumi Goblin on viemässä kaverin varsin koville hypelukemille. Los Angelesin miehiä, 20-vuotias. Omaperäisessä tyylissä, minimalistisissa biiteissä ja neuroottisen älykkäässä otteessa on jotain samaa kuin Clipsessä, mistä syystä Tyler, The Creator on ilmeisesti saanut valkoiset indiemediatkin heräämään.

Clipse on mahtava bändi jolla hienoja levyjä, joten en minä tässä valkoista indiemediaa kritisoi, hyviä löytöjähän nuo ovat. Halusin oikeastaan itsekin liittyä hype-kuoroon, Goblin-albumin Yonkers on ollut kovassa kuuntelussa viime aikoina. MAHTAVA video sitäpaitsi.



Tyler, The Creator kuuluu Odd Future Wolf Gang Kill Them All -nimiseen posseen, jonka tekemisiä ihan ryhmänäkin seurataan varsin tarkasti. Puskevat sooloalbumeja ja mixtapeja pihalle rivakkaan tahtiin. Tekemisen meininki, itse synnytetty suosio. Mahtava fiilis varmasti.

OFWGKTA-possen jäsen Hodgy Beats muuten julkaisi Dena Tape -nimisen levyn. Sopis esimerkiksi Tokoinrannan kesään varmasti hyvin.

Tyler ja Hodgy kävivät Jimmy Fallonin show'ssa vetämässä uuden Goblin-levyn raidan, Sandwiches. Ei yhtään haittaa et The Roots vetää taustalla...



Ollaan hienouden äärellä ystävät.

Radioheadin fanit nimittäin puolustavat ja kääntävät suosikkinsa vajavaisuuksia positiivisiksi samalla jedi mind trick -metodilla kuin kiihkeimmät Apple-fanitkin.

Puhun tietysti suurella kohulla julkaistusta King of Limbs -albumista, josta bändi ilmoitti neljää päivää ennen julkaisua nettisivuillaan, mitä kautta sen sai tilata viikko sitten perjantaina. Fyysinen "newspaper album" saapuu maaliskuussa ja sisältää kaikenlaista tilpehööriä tuplavinyylistä ja cd:stä lähtien.

Digitaalinen albumi sisältää kahdeksan biisiä elektronista Radioheadia. Luulen, että fanit ovat hieman hätääntyneet musiikin tasosta, sillä vaikka sitä fanifoorumeilla suitsutetaan melko pidäkkeettömästi, sen lyhyydelle ja musiikin heikolle tasolle on keksitty selittäviä SALALIITTOTEORIOITA.



 Ei siis missään nimessä voi olla niin, että Radiohead on julkaissut yksinkertaisesti tylsän ja tekotaiteellisen levyn. EI. King of Limbsin mahdollinen huonous johtuu siitä, että tämä onkin vain ensimmäinen osa jotain suurta ja mahtavaa, kenties NELIOSAISTA ALBUMIA. Tai kenties nämä ovatkin vain jotain vitsiraitoja jotka Thom Yorke pieraisi kokoon Lotusflower-videon kuvauksissa? 


Tässä se Apple-fanboy-analogia. Itse suhtaudun Appleen ja Radioheadiin samalla tavalla. Parhaimmillaan heidän tuotteensa ovat täysin ylivertaisia, esimerkiksi tämä läppäri jolla tätä juttua kirjoitan tai OK Computer -levy. Mutta kyllä hekin voivat tehdä tuotteita, jotka ovat epäkiinnostavia. Kuten King of Limbs, Amnesiac, Hail the Thief tai Apple TV.


Tämä ei siis ole levyarvio. En ole jaksanut kuunnella King of Limbsiä läpi joten en sitä halua arvostella. Sen mitä olen levyä kuunnellut ei kyllä vakuuta alkuunkaan. Biisejä jotka eivät uskalla olla biisejä. Muusikoita jotka ovat sulkeutuneet omaan erinomaisuutensa. 

Voihan olla, että bändi julkaisee lisää materialiaa. Ilmeisesti Amnesiac koostui Kid A -sessioissa tehdyistä jutuista. Mutta ei keskiverron musiikin julkaiseminen ole mitään mielenkiintoista mystisyyttä, vaikka kuinka olisi tulossa lisää materiaalia myöhemmin. 


Se on näköjään YouTubessakin. Kuunnelkaa ja ostakaa jos tykkäätte.

Viikonloppuna bongasin YouTube-linkin. Le Corps Mince de Francoise (en jaksa tarkistaa kirjoitusasua, tästä lähin kutsun bändiä tässä blogimerkinnässä jollain lyhemmällä nimellä) oli julkaissut uuden biisin Time (Have I Lost My Mind?). 

Tuo kyseinen kappale on mielestäni niin pohjattoman onneton ja pari vuotta myöhässä siitä ajan hetkestä jota se yrittää tavoittaa, että ryhdyin parin kollegan nettipohdiskelun jälkeen itsekin miettimään, missä tämä bändi teki väärin.

Itse näin LCMdF:n ensimmäistä kertaa livenä lauantaina 29.9.2007., eli melko tarkalleen kolme vuotta sitten. Paikkana oli Korjaamo-klubi, ja pääesiintyjänä Jesse, jonka verraton liveshow oli vielä tuolloin niin uutuudenviehättävä, että se viihdytti lujaa. Lämppärinä oli LCMdF.

Ajattelin ensin, että kyseessä on pakko olla parodia Soundin lukijoiden painajaisesta. Androgyyniset pikkutytöt hyppivät ja kirkuvat huonoa CSS-pastissia, eikä Taideteollisen korkeakoulun opiskelijuudesta ollut epäilystä.

Parodiasta tulikin totta, ja Suomi sai ikioman hypebändinsä. Ensin LCMdF piti noteerata ulkomaisissa blogeissa ja lehdissä, sitten koto-Suomessakin hehkutettiin "tuelta". The Guardian valitsi bändin helmikuussa 2009 "Pick of the Dayksi", ja bändin tähän asti parasta tuotosta Something Goldenia hehkutettiin varovaisesti ainakin NME:ssä, Dazed & Confusedin nettiversiossa ja ties missä blogeissa. Big Stereo -hypesivusto kirjoitti vuonna 2008 toukokuussa, että:

Le Corps Mince de Françoise is my new favorite band even with only one song on their MySpace. “Cool and Bored” is just waiting to be the hipster anthem…

Corpsukat onnistuivat siinä, missä mikään suomalaisbändi ei ollut aiemmin onnistunut, ainakaan tässä mittakaavassa: Heistä tuli musablogien ja jatkuvasti uutta etsivän hipsterimedian tämän hetken juttu. Sitten saatiinkin jo kuulla, että bändi vietti aikaa enenevässä määrin vain Berliinissä ja Lontoossa.

Taisivatpa kommentoida jossain haastattelussa, että Suomi on niin boring, tai jotain sinne päin. Moiset kommentit olivat omiaan herättämään isänmaallisessa rock-kansassa soraääniä. Miten ne kehtaavat! Mutta Malinilla, Mialla ja Emmalla oli maailma kätösissään. Ainakin siihen asti kun Malin lähti, mutta hän jätti palasensa maailmasta Mialle ja Emmalle.

Myös MTV3 teki bändistä jutun 45 minuuttia -ohjelmaan. Jutun nettipuffi on otsikoitu "Netin kautta maailmalle", ja siinä Emma valottaa bändin biisintekofilosofiaa seuraavasti:

Ei biisin tekeminen ole vaikeaa: periaatteessa tarvitaan vain hyvä kertsi joka on catchy ja yksi hyvä riffi.

Samaisessa jutussa hehkutaan,  että Corpparit ovat "tähtiä Ranskassa" ja "kaikki keikat ovat loppuunmyyty".  Toimittaja hehkuttaa myös harhaanjohtavasti, että "viime vuonna yhtye singahti hetkeksi nettilatauslistojen ykköseksi megatähti Kanye Westin ja Madonnan ohi". Jos en nyt aivan väärin muista, niin kyseessä oli blogien latauksia mittaavan Hype Machinen lista, eli musiikin myynnistä ei ole kyse.

Pointti lienee tullut jo selväksi: Mediahuomio oli massiivista. Managereja ja pressiväkeä riitti.

Mutta sitten ei tapahtunutkaan mitään.

Biisejä tipahteli kuitenkin Myspaceen ja YouTubeen tasaiseen tahtiin, eli niitä oli todistettavasti tehty. Kitsunén kokoelmallakin ilmestyneen Something Goldenin maxi-sinkun lisäki muita virallisia julkaisuja ei ainakaan Levykauppa Äxän sivuilla ole.

Kävikö siis niin, että bändi ei saanutkaan sitä unelmien levytyssopimusta jota ehkä odotettiin? Kävikö niin, että tarpeellinen määrä $$$ jäi saamatta, eikä uskallettukaan tarttua mihinkään sopimukseen?

Tämä kaikki on tietenkin spekulaatiota, mutta hype on selvästi jo väljähtänyt, eikä CSS:kään ole enää niin kuuma nimi kuin kolme vuotta sitten. Jälkeenpäin ajateltuna levy olisi kannattanut julkaista viimeistään vuoden 2009 keväällä kun rauta oli kuuminta. Tuolloisella mediaimulla keikkoja olisi varmasti riittänyt, ja kenties levyltä olisi löytynyt joku pikkuhittikin, ja sitä olisi myyty mukavasti. Kanye Westkin olisi saattanut mainostaa bändiä Twitterissä jos oikein olisi vedellyt konjakkia ennen sitä.

Voihan olla, että bändi kohta julkistaa levytyssopimuksen ja tarinalla on onnellinen loppu, mutta minä pahoin pelkään, että aika ajoi tämän pick of the dayn ohitse. Taputtelen täällä itseäni omahyväisesti selkään kun en ole koskaan tuota musiikkia ymmärtänyt, mutta näin ulkokohtaisesti tarkasteltuna tarina on mielenkiintoinen malliesimerkki 2000-luvun internetsuosikeista. Yli miljoona käyntiä Myspace-profiilissa, siihenkö se jää?

Naatiskellaan vielä lopuksi Ray-Ban Glasses -biisistä.