Radioheadin fanit nimittäin puolustavat ja kääntävät suosikkinsa vajavaisuuksia positiivisiksi samalla jedi mind trick -metodilla kuin kiihkeimmät Apple-fanitkin.

Puhun tietysti suurella kohulla julkaistusta King of Limbs -albumista, josta bändi ilmoitti neljää päivää ennen julkaisua nettisivuillaan, mitä kautta sen sai tilata viikko sitten perjantaina. Fyysinen "newspaper album" saapuu maaliskuussa ja sisältää kaikenlaista tilpehööriä tuplavinyylistä ja cd:stä lähtien.

Digitaalinen albumi sisältää kahdeksan biisiä elektronista Radioheadia. Luulen, että fanit ovat hieman hätääntyneet musiikin tasosta, sillä vaikka sitä fanifoorumeilla suitsutetaan melko pidäkkeettömästi, sen lyhyydelle ja musiikin heikolle tasolle on keksitty selittäviä SALALIITTOTEORIOITA.



 Ei siis missään nimessä voi olla niin, että Radiohead on julkaissut yksinkertaisesti tylsän ja tekotaiteellisen levyn. EI. King of Limbsin mahdollinen huonous johtuu siitä, että tämä onkin vain ensimmäinen osa jotain suurta ja mahtavaa, kenties NELIOSAISTA ALBUMIA. Tai kenties nämä ovatkin vain jotain vitsiraitoja jotka Thom Yorke pieraisi kokoon Lotusflower-videon kuvauksissa? 


Tässä se Apple-fanboy-analogia. Itse suhtaudun Appleen ja Radioheadiin samalla tavalla. Parhaimmillaan heidän tuotteensa ovat täysin ylivertaisia, esimerkiksi tämä läppäri jolla tätä juttua kirjoitan tai OK Computer -levy. Mutta kyllä hekin voivat tehdä tuotteita, jotka ovat epäkiinnostavia. Kuten King of Limbs, Amnesiac, Hail the Thief tai Apple TV.


Tämä ei siis ole levyarvio. En ole jaksanut kuunnella King of Limbsiä läpi joten en sitä halua arvostella. Sen mitä olen levyä kuunnellut ei kyllä vakuuta alkuunkaan. Biisejä jotka eivät uskalla olla biisejä. Muusikoita jotka ovat sulkeutuneet omaan erinomaisuutensa. 

Voihan olla, että bändi julkaisee lisää materialiaa. Ilmeisesti Amnesiac koostui Kid A -sessioissa tehdyistä jutuista. Mutta ei keskiverron musiikin julkaiseminen ole mitään mielenkiintoista mystisyyttä, vaikka kuinka olisi tulossa lisää materiaalia myöhemmin. 


Se on näköjään YouTubessakin. Kuunnelkaa ja ostakaa jos tykkäätte.

Tämä liittyy aiemmin postaamaani "uskottavien bändien" ongelmaan. Kirjoitin siis, että kyllä aikuisena pitää jo pystyä kertomaan rehellisesti jos tykkää Happoradion Puolimieli-biisistä (hyvä biisi!).

Asialla on myös toinen puoli. Musadiggariuteen ja musiikkikriitikkouteen kuuluu tiettyjä pakollisia bändejä. Niitä on arvostettava, muuta vaihtoehtoa ei ole. Musafoorumien vakioaihe, mutta kirjoitanpa silti.

Siksi käymmekin klassikoiden väheksyntään.

Esimerkiksi Rolling Stones. Ihan paska bändi. Meinasin tukehtua aamukahviini kun Exile on Main Streetin uusintaversio ilmestyi pari kuukautta sitten. Kaikki Pitchforkia myöten kusivat hunajaa. Mikä mestariteos! Mikä raaka energia! Mikä pitelemätön yhtye!

No, uusintajulkaisusta johtuen levy ilmestyi myös Spotifyyn. Kuuntelin sen duunissa pariin kertaan läpi. Kysynkin nyt, että mitä vittua? Tästäkö blueskaavan ränttän tänttän tänttäämisestä piti olla innoissaan? Joo, kyllä siitä kuulee että pojat ovat herskoissaan olleet, mutta en minä ymmärrä missä se hienous on?

Oma Rollari-tietous on sellasella best of -tasolla. Se riittää hyvin. Onhan heillä 4-5 mahtavaa biisiä ja jonkin verran kivoja biisejä. Jos joku firma maksais vip-tilaan juomineen katsomaan, niin olishan se varmasti ihan kiva nähdä stadionilla. Intoilla siitä, pysyykö Keith Richards pystyssä. Huutaa "sädisfäksö" muiden firmarokkareiden mukana.

Sitten Television. Tavallaan ymmärrän, miksi tästä pitäisi olla innoissaan, mutta onhan ne biisit aika runkkailua.  Ihan näppärää sinänsä tehdä yksinkertaisista aineksista näinkin monitahoista musaa, mutta tässä on se jammailuelementti, joka saa vitutuskäyrän nousemaan. Bluesjamit, kuten olen ennenkin kirjoittanut, ovat hirvein musiikin muoto.

Kun nyt kerran päästiin tähän bluesiin, myönnetään samalla, että 22-Pistepirkkoa en ole koskaan ymmärtänyt. Siinäkin on taustalla se sama garagepaska mitä Exile on Main Street edelsi. Muutamia hyviä biisejä, mut ei tässä mistään suuresta suomalaisesta voi puhua.

Entäs sitten varsinkin muusikoiden suosiossa oleva Velvet Underground? Estetiikka on kunnossa ja heroiini on helluva drug. Nää on just sellaisia levyjä, joista lukee koko nuoruutensa musalehdistä, ja sit kun kuulee sitä levyä, niin olo on vähän kuin astuis Mallorcan lentokentälle vaikka luuli olevansa menossa Los Angelesiin.

Telkusta alkaa Mentalist joten on pakko mennä. Sen verran täytyy vielä sanoa, että 2000-luvun Radiohead-levyt ovat paskoja. Sisäänpäinkääntynyt vaikeilija ruikuttaa ja yrittää kaikin voimin pitää bändinsä mahdollisimman harmistuneen kuuloisena. Latasin punnalla sen uusimman levyn, joka on näistä paras, mutta sekin niin tärkeyteensä kietoutunut, ettei siitä voi nauttia.

Kommenttiloota on avoinna. Näitä riittäisi vielä mutta Mentalist on tärkeämpi.