Tiesiköhän Lady Gaga että Pet Shop Boysin kokoelman nimi on Pop Art? Kaipa hän tiesi. Tämän kolmannen Gaga-levyn kannessa on Jeff Koonsin tekemä Gaga-veistos. Pelottava muovinen Gaga-veistos kuvaa varsin hyvin tämän levyn sisältöä. Kyseessä on nimittäin aidosti pelottava ja tarkoituksella muovinen albumi.

Radion musiikkipäällikön näkökulmasta varsinkin uusin single Do What U Want on suuri ilonaihe. Gaga ja R. Kelly vastaavat vuoden parhaisiin kuuluvasta pop-biisistä. Myös Applause oli kelpo hitti, ja tarttuvia ralleja tältä levyltä tullaan varmaankin julkaisemaan vielä monta.

Mutta tässä blogissa levyjä kuunnellaan kokonaan ja niitä arvioidaan kokonaisuuksina.

En ole lukenut Gagan haastatteluja tästä levystä, mutta veikkaisin, että tässä on kyse hänen sairaslomastaan jonka aiheuttivat muistaakseni lonkkavammat. Gagasta oli kamalaa olla erossa faneistaan, ja yleensäkin vain olla. Hänessä palaa sisällä liekki, jonka väristä ja alkuperästä ei uskalla olla varma. Helvetin tuli vai luomisen liekki, tiedä häntä.

ArtPopilla saikulta takaisin duuniin marssii artisti, joka toisintaa melko tarkasti Born This Way -albuminsa teemoja: Parodiaksi viety hyperpinnallisuus, ihmisten ja median katseet, muodin turhuus joka muuttuukin tärkeydeksi, seksi ja seksin tekeminen jotenkin vastenmieliseksi lyömällä se liian kovaa vasten kuulijan kasvoja (tai siis varmaankin vasten korvaa se lyödään kun on kuulokuvasta kyse).

En tiedä onko tämä nyt se hetki, kun minusta tulee lopullisesti Möhis eli Möhömaha joka vähän kammoksuu uusia asioita, mutta Lady Gagan maailma tällä levyllä ahdistaa minua. Jokainen levyn sekunti on aivan helvetin turboahdettu. Yksittäisinä biiseinä radiossa nämä ovat hittejä, mutta kokonaisena levynä tuntuu kuin joku tunkisi Jeff Koonsin muovista taidetta suuhun ja sitä tulisi samaa tahtia ulos sitä reittiä mistä kakka yleensäkin tulee. Liikaa, koko ajan liikaa, mikään ei hengitä ennen kuin painaa itse stop tai odottaa että levy loppuu. Hiljaisuuskin huutaa hetken tämän kuuntelemisen jälkeen.

Älkää ymmärtäkö väärin, en vihaa tätä levyä. Minusta Lady on edelleen aivan loistava säveltäjä. Hän myös pitää konseptinsa hengissä koko levyn mitalta - ja biisejä on sentään 15. Taso ei notkahda missään välissä. Mutta kun ensimmäisellä levyllä riemastutti se vaatimattomista olosuhteista lähtenyt orastava diiva joka rimpuili esiin ja oli rajustelunsa ohessa herkkä, ollaan nyt jotenkin epäinhimillisellä tasolla.

Biitti hakkaa välillä dubstepisti ja välillä Madonnasti. Madonnan viimeiset 15 vuotta eivät ole olleet mitenkään juhlavia, ja Lady kyllä pesee hänet biisitasolla kevyesti, mutta jonkinlaista kosketus- ja tarttumapintaa tähän musiikkiin kaipaisin. En minä TUNNE mitään kun newyorkilainen friikki huutaa teknobiitin päälle Donatella Versacen nimeä. Tai kun hän kertoo olevansa blondi tai kun hän huutaa että joku halveksittava ihminen on sika sisältä ja biitti hakkaa PAM PAM PAM ja Gaga huutaa SWIIIINEEEEEEEEE.

Ihan vertailun vuoksi: Joitain ihmisiä ahdistaa vaikkapa jokin aika sitten käsittelemäni Emperor-levy Anthems To the Welkin at Dusk. Vaikka albumi on yhtä blastbeatia melkein alusta melkein loppuun, on siellä nihilistisen raivon välissä silti enemmän ihmisyyttä kuin tässä. Gaga on omituisissa sfääreissä. En tarkoita että kaikkien pitäisi tehdä jotain Wiskari-henkistä hyperrealismia automarketeista, mutta tämä musiikki on ahdistavuudessaan omaa luokkaansa. Bläkkis on lämmintä. Gaga ei anna armoa. Hän on Koonsin muoviveistoksen alla vielä kovempaa muovia.

Ja taas on muistutettava, että ymmärrän Gagan nimenomaan YRITTÄNEEN tehdä tällaista levyä. Sikäli levyn nimi on oikeutettu. Tämä on taidetta tekijältä joka tietää mitä tekee ja osaa myös tehdä sen. Mutta minun kokemusmaailmaani tämä on liikaa. PAM PAM PAM PAM.

Levyn ainut suvantokohta Dope on sekin jotenkin pelottava. Gagan liioittelevan paksulla tyylillä laulama biisi kai yrittää olla kaunis laulu kaipuusta, mutta kun Gaga vertaa tarvitsevansa "häntä" enemmän kuin huumetta, se tuntuu enemmänkin pelottavalta kuin hellyyttävältä. Biisi on aavistuksen pinkmäinen, ja Pinkin tulkitsemana tähän varmaankin olisi saatu se tarvittava herkkyys.

Gypsy on piristävä. Kiertäminen ja fanit ovat selvästi sydämen asia Ladylle. Ja kun sydän tulee mukaan, biisikin on aavistuksen lämpimämpi. Ja mainitaan se Suomikin siellä. Olin muuten Gagan keikalla Kulttuuritalolla. Huikea keikka!

Annoin pölyn hiukan laskeutua näiden kahden jättimäisen popparin uusien singlejulkaisujen päälle ennen kuin tartuin aiheeseen. Siinähän kävi siis niin, että viime viikolla Lady Gaga vuosi Applause-biisinsä nettiin ilmeisesti itse niin, että se ilmestyi samaan aikaan kuin Katy Perryn Roar.

Lady Gaga ja Katy Perry operoivat samalla kentällä, ja jonkun musasnobin mielestä edustavat varmasti samaa musiikkiteollisuuden pahuutta. Todellisuudessa näin ei tietenkään ole, vaan Katy ja Lady ovat melkeinpä päinvastaisia hahmoja. Siitäkin syystä vastakkainasettelunsa on herkullinen.

Lady Gaga on kaikkien hyljeksittyjen misfitsien ja outcastien sankari - tai sellaiseksi hän on ainakin itsensä brändännyt. "Onko sillä kikkeli? Miten se on niin erikoisen näköinen? MONSTER! Mutta kyllähän minuakin kiusattiin. Ja tuossa tuo erikoisen näköinen hyypiö menestyy! Ehkä minäkin voin menestyä?" Ja tästä ikuisesta tarinasta Gaga ammentaa voimansa ja biisinsä.

Applause jatkaa samaa tuttua kaavaa. Mielestäni Gaga on kirjoittanut jo liian monta biisiä itsestään parrasvaloissa. Kuulemma Applausen kansikuvan suttuinen maski kertoo Gagan surusta, kun hän ei lonkkaleikkauksesta johtuen päässyt pitkään aikaan paistattelemaan rakkaiden monstereidensa aplodimyrskyssä.

Minä haastattelin Gagaa hänen ensimmäisen Suomen-keikkansa aikoihin. Siis ennen sitä legendaarista Kulttuuritalon vetoa, jota Pasi Kostiainen tai joku toinen taisi verrata Jimi Hendrixin "vetoon" samassa paikassa. Silloin Gagan tarina ja preesens tuntui freeshiltä, mutta Applausen myötä minua pelottaa, että hänen narratiivinsa on kulahtanut.

Ihan hyvä pop-biisihän se on, ja YouTubessa sitä on ehditty katsoa 32 miljoonaa kertaa, joten kansa tykkää. Mutta jotenkin kylmäksi se jättää. Tulevan levyn nimi on ARTPOP.

Katy Perry taas on vähemmän älyllinen artisti. En väitä että hän ihmisenä olisi tyhmempi tai vähemmän intellektuelli kuin Lady Gaga, mutta hänen uransa ei ammenna elämän nurjien puolien hellimisestä, vaan pikkutuhmasta hyväntuulisuudesta. Hän on kuin se lukion kaunein tyttö, joka onnistuu olemaan niin saatanan hyvä kaikessa, mutta on silti niin hauska ettei häntä voi vihata. Minun lukiossani ei tainnut olla sellaista tyttöä, mutta Perryn lukiossa oli Perry.



Katyn ensinäyte tulevalta Prism-albumilta on nimeltään Roar. Se ei käsittele Katyn suhdetta julkisuuteen, faneihin tai muutenkaan piehtaroi itsetunnon tai -tunnottomuuden liejussa. Se on aito VOIMAANTUMISLAULU. Helvetti sentään, en varmasti koskaan osaa käyttää "voimaantumis"-sanaa muussa kuin sarkastisessa mielessä, mutta tämä on juuri sitä. Katy Perryn biisi Rocky-elokuvan treenimontaasiin.

Biisiä ovat olleet kirjoittamassa Perryn lisäksi muun muassa Max Martin ja Dr. Luke, joten ei yllätyksiä written by -rivillä. Gagalla on myös viisimiehinen kirjoittajatiimi, eli ei hänkään enää mikään auteur ole. YouTube-katseluja Roarin virallisella lyric videolla on 23 miljoonaa, virallista videota en löytänyt. Gaga on siis johdossa, vaikka hänen musiikkivideonsa ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin itse biisit.

Minä pidän Katy Perryn biisistä enemmän, ja hänen imagostaan muutenkin. Pidän hänen vilpittömästä innostuneisuudestaan, ja jenkkityylisestä överiksivedetystä positiivisuudestaan. Hänellä on taiteilijahahmonsa, mutta se ei ole niin traaginen kuin Lady Gagan. Onkohan Katy Perry jotenkin miehille turvallisempi tykättävä? Ainakin hän on kauniimpi. Mutta mielestäni Katy Perryssä on nukkemaisuudestaan huolimatta jotain mahtavan röyhkeätä. Hän ei kerjää tulla rakastetuksi niin kuin Gaga tai Britney ennen sekoamistaan.

Syvällinen analyysi. Mutta kerro nyt kummasta tykkäät.