Miten suhtautua kristilliseen musiikkiin?

Tarkkaavaisimmat (teitä on noin 70 päivittäistä kävijää, pakko siellä joku tarkkaavainenkin on olla) muistanevat, että lupasin viimeksi, että tämä merkintä käsittelee Ultramariinin mainiota Ydin-levyä. Näin ei ole, koska en ole vielä saanut kuunneltua sitä tarpeeksi.

Syynä on se, että olen neljän päivän ajan kokeillut Nokian N8-puhelinta, johon ei voi Applen tietokoneelta piuhan kautta siirtää levyä, joka minulla on siis kovalevyllä. Olisin toki voinut kuunnella levyä cd-soittimen tai tietokoneen kautta, mutta parhaat kuunteluminuutit itselläni ovat työmatkalla, jolloin kuuntelen musiikkia kännykän kautta.

Seliseli, tänään hylkään testipuhelimeni ja siirryn takaisin rakkaaseen N900-malliin, joten arvio tulossa huomenna. Nyt tämän blogimerkinnän asiaan:

Lepsua journalistitermiä käyttääkseni Ylen Ajankohtaisen kakkosen "Homoillan" jälkeen uskontokeskustelu on vellonut ympäri medioita ja keskustelupalstoja. Itse olen uskonnoton, en usko jumalaan, en kuulu kirkkoon (erosin kun täytin 18), kun ihminen kuolee kaikki loppuu jne.

Hämmentävän suuri määrä musiikista on kuitenkin tehty jeesuksen vaikutuksen alaisena. Osa (suuri?) tästä on toki kulttuurista vaikutusta, eli että Jeesusta kuuluu kiittää kansiteksteissä (tai "hihanuoteissa", niinkuin joku taukki suomensi sleevenoten ysärillä ilmestyneessä Kurt Cobain -kirjassa), mutta kyllä niitä tunnustuksellisia kristittyjä (ja muslimeja) on minunkin suosikkiartisteissani.

Yleismaailmallisesti se on tietenkin aivan se ja sama onko artisti uskovainen vai ei, mutta kirjoitankin tässä omasta kokemusmaailmastani. On nimittäin niin, että olen melko suvaitsevainen uskonnoille niin kauan kuin uskovaiset antavat uskonsa vaikuttaa vain omiin toimiinsa. Milloin jeesuksesta laulaminen on ok? Milloin jumalasta laulaminen on ok? Milloin saatanasta laulaminen on ok? Milloin allahista laulaminen on ok?

Jedi Mind Tricks on yksi lempi-hiphop-yhtyeistäni. Bändin räppäri Vinnie Paz on muslimi, joka räppää lähinnä tappamisesta, kadotuksesta, homoista erittäin negatiivisessa valossa, palavista asioista ja väkivallasta yleensä. Olen miettinyt, että jos Vinnie olisikin kristitty, ja räppäisi vastaavista asioista, vihaisinko vai rakastaisinko häntä?

Pidän JMT:n musiikista, koska Stoupe the Enemy of Mankindin taustat ovat niin jumalaisia (pun intended), ja Vinnien ja vierailijoiden ahdasmieliset räpit niin kiukkuisesti syljettyjä. Parhaat levynsä bändi teki uransa alussa (Violent By Design ja Visions of Gandhi), mutta se olkoon tässä sivuasia.

Vinnie on räpännyt esimerkiksi, että:

Fuck ya crucifix, your religion and its uselessness
Your propaganda is more wickeder than luciphers
Islamic scientists predicted the computer chips
I spit a rap at you to rock you like Medusa's lips
Aika viha- ja ahdasmielistä, puhumattakaan viittauksista "fucking faggotseihin" tms. Koko hommassa on kuitenkin minun korvaani aika parodinen maku, varsinkin kun näkemissäni haastatteluissa Vinnie on osoittautunut aika fiksuksi kaveriksi. Useat miehen räpit ovat niin näppärästi sanailtuja, ettei niitä idiootti saisikaan aikaan.

Vinnie ei kuitenkaan saarnaa, joten häntä kestää kuunnella. Sama pätee moniin muihin räppäreihin, jotka ovat joko muslimeja tai kristittyjä. Kanyellakin on mahtava Jesus Walks -biisi, Mos Defillä taas lempeämpää islamilaisuutta edustavia teoksia.

Monet rock-muusikot tunnustavat myös kristinuskoa. Yleensä jotkut viittaukset rukoukseen tai avunpyynnöt jeesukselta tai jumalalta eivät häiritse, enkä oikein osaa sanoa miksi, koska kyllä mun on tosi vaikea suhtautua ihmiseen, joka normaalimaailmassa pyytää apua henkiolennoilta. Biisissä se on eri asia.

Jotta saisin tästä nyt jonkinlaista yhteenvetoa aikaiseksi, on sanottava, että uskon - edes ahdasmielisen uskon - tunnustaminen ei minua musiikissa häiritse. Sananlevittämistarkoituksessa tehty musiikki on kuitenkin kauheata - siis oikeastaan kaikenlainen gospel. Niin kauan kun ei saarnata, kaikki on hyvin.

Sama pätee muuten saatanasta laulamiseen. Samasta uskomusjärjestelmästä sekin on peräisin - Valhallat sun muut black metal -miesten jutut vähän vanhemmasta. Yritän koko ajan selittää itselleni, miksi vaikka juuri JMT:n lyriikat eivät häiritse, mutta se taitaa mielessäni tuntua samalta kuin black metal. Kaikki saatanat ja muut pirut ovat vain tunteen välittämisen projisoimista.

Ja kuten olen aiemminkin pari kertaa todennut: musiikissa tärkeintä on se, että tunne välittyy.

Mua ärsyttää, että julkisuudessa ateistit leimataan rakkaudettomiksi harmaiksi kaikeinkieltäjiksi. Siksi en olekaan ateisti, en vain usko jumalaan. Suurin osa musiikista kertoo tunteista, ei tunteista selitettynä keksittyjen henkiolentojen kautta.

Jotta homma saadaan kunnialla loppuun, on aika kuunnella paras biisi, jonka nimessä mainitaan Jeesus. Ja ihan turhaan rutisette proge-Genesiksen nimeen vannovat, AOR-Genesis on paras!

This entry was posted in ,,,,,,. Bookmark the permalink.

4 Responses to Miten suhtautua kristilliseen musiikkiin?

  1. past0r1 says:

    Mielenkiintoista pohdintaa! Uskovaisten skenessä on vielä minun nuoruudessani pohdittu lähinnä sitä, että "saako" mitään muuta kuin julistavaa musiikkia edes tehdä! :) Nyt on onneksi tilanteet toiset ja joku Juha Tapio on hyvä esimerkki tunnustavasta kristitystä, joka ei kuitenkaan julista musiikillaan.

    Henkilökohtaisesti olen toki myös julistavan musiikin puolesta, koska kyllä sekin välittää vahvoja tunteita. Kyllähän ei-kristillinenkin musiikki julistaa usein vaikkapa vapaan rakkauden tai jopa moraalittomuuden "ilosanomaa". Enkä ole samaa mieltä siitä, että kristillisessä julistavassa musiikissa projisoitaisiin kaikki tunteet henkimaailman kautta, harvoin kuulee oikeasti "satan made me do it" -tyyppistä settiä. Toisaalta suhtaudun melko kriittisesti juuri saatanasta julistamiseen, vaikka ymmärränkin sen lähinnä myynninedistämisenä oikean ideologisen suuntautumisen sijaan.

    Tuo Genesis kyllä osuu valitettavan hyvin monen julistuksen ytimeen... :)

  2. Kiitoksia kommentista Past0r1, arvostan uskovan mielipidettä tähän asiaan. Ei ollut ihan terminologia minulla hallussa, tarkoitin siis juuri tuota julistavaa musiikkia.

    Totta tuokin, että aika usein musiikki on julistavaa, siis muutenkin kuin kristillisyyttä julistavaa. Enkä tässä vedäkään rajaa vain Jumalasta julistavaan musiikkiin, en pidä siitä, että musiikki julistaa yhtään mistään - vaikkapa sitten politiikasta. Huomioita herättävä ja henkilökohtainen kulma toimii aina paremmin.

  3. Anonyymi says:

    Minua ei kyllä edes sanan levittäminen häiritse, silloin kun musiikki on hyvää ja taiteellinen taso korkea. En kaihda gospelia - jos kaihtaisin, pitäisi hylätä aika suuri osa eurooppalaista kulttuurihistoriaa ja taidetta. Bachin oratorioista Michelangelon maalausten kautta Gaudin Sagrada Familian katedraaliin. Aika iso uhri, minulle liian suuri, vaikken samaan suuntaan kunniaa haluaisi julistaakaan. Ja sama pätee nykyisempään gospeliin. Itse koen vähän surulliseksi sen, että valtaosalle se on sellainen lähtökohtaisesti dumattu genre. Genrelähtöinen arvioiminen kun mielestäni on aina vähän kyseenalaista. Negro Spirituaalit sentään musiikkipiireissä usein hyväksytään, niiden kohdalla sananjulistus unohdetaan. Voisi miettiä miksi, onko se jotenkin "aidompaa" kun afroamerikkalaiset julistavat (onko se myös vähemmän vaarallista - mitä kaikki tämä muuten kertoo suhtautumisestamme afroamerikalaisiin?). Minusta meidänkin körttivirsissämme on hienoa karua paatosta, vaikka niiden maailmankuvasta voi olla montaa mieltä. Ja Jaakko Löytty on yksi hienoimpia rokkiääniämme ever, tästä en tingi.

  4. Hyvä aihe, ja hienoa että kaksi vuotta vanha postaus on näin nostettu "pinnalle".

    Itselläni ei tosin juuri uutta sanottavaa. Julistava musiikki tuntuu edelleen pahalta, kristillinen (tai islamilainen, buddhalainen, juutalainen...) vakaumus sinänsä ei hyvyyttä häiritse.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...