Tarkkaavaisimmat (teitä on noin 70 päivittäistä kävijää, pakko siellä joku tarkkaavainenkin on olla) muistanevat, että lupasin viimeksi, että tämä merkintä käsittelee Ultramariinin mainiota Ydin-levyä. Näin ei ole, koska en ole vielä saanut kuunneltua sitä tarpeeksi.

Syynä on se, että olen neljän päivän ajan kokeillut Nokian N8-puhelinta, johon ei voi Applen tietokoneelta piuhan kautta siirtää levyä, joka minulla on siis kovalevyllä. Olisin toki voinut kuunnella levyä cd-soittimen tai tietokoneen kautta, mutta parhaat kuunteluminuutit itselläni ovat työmatkalla, jolloin kuuntelen musiikkia kännykän kautta.

Seliseli, tänään hylkään testipuhelimeni ja siirryn takaisin rakkaaseen N900-malliin, joten arvio tulossa huomenna. Nyt tämän blogimerkinnän asiaan:

Lepsua journalistitermiä käyttääkseni Ylen Ajankohtaisen kakkosen "Homoillan" jälkeen uskontokeskustelu on vellonut ympäri medioita ja keskustelupalstoja. Itse olen uskonnoton, en usko jumalaan, en kuulu kirkkoon (erosin kun täytin 18), kun ihminen kuolee kaikki loppuu jne.

Hämmentävän suuri määrä musiikista on kuitenkin tehty jeesuksen vaikutuksen alaisena. Osa (suuri?) tästä on toki kulttuurista vaikutusta, eli että Jeesusta kuuluu kiittää kansiteksteissä (tai "hihanuoteissa", niinkuin joku taukki suomensi sleevenoten ysärillä ilmestyneessä Kurt Cobain -kirjassa), mutta kyllä niitä tunnustuksellisia kristittyjä (ja muslimeja) on minunkin suosikkiartisteissani.

Yleismaailmallisesti se on tietenkin aivan se ja sama onko artisti uskovainen vai ei, mutta kirjoitankin tässä omasta kokemusmaailmastani. On nimittäin niin, että olen melko suvaitsevainen uskonnoille niin kauan kuin uskovaiset antavat uskonsa vaikuttaa vain omiin toimiinsa. Milloin jeesuksesta laulaminen on ok? Milloin jumalasta laulaminen on ok? Milloin saatanasta laulaminen on ok? Milloin allahista laulaminen on ok?

Jedi Mind Tricks on yksi lempi-hiphop-yhtyeistäni. Bändin räppäri Vinnie Paz on muslimi, joka räppää lähinnä tappamisesta, kadotuksesta, homoista erittäin negatiivisessa valossa, palavista asioista ja väkivallasta yleensä. Olen miettinyt, että jos Vinnie olisikin kristitty, ja räppäisi vastaavista asioista, vihaisinko vai rakastaisinko häntä?

Pidän JMT:n musiikista, koska Stoupe the Enemy of Mankindin taustat ovat niin jumalaisia (pun intended), ja Vinnien ja vierailijoiden ahdasmieliset räpit niin kiukkuisesti syljettyjä. Parhaat levynsä bändi teki uransa alussa (Violent By Design ja Visions of Gandhi), mutta se olkoon tässä sivuasia.

Vinnie on räpännyt esimerkiksi, että:

Fuck ya crucifix, your religion and its uselessness
Your propaganda is more wickeder than luciphers
Islamic scientists predicted the computer chips
I spit a rap at you to rock you like Medusa's lips

Aika viha- ja ahdasmielistä, puhumattakaan viittauksista "fucking faggotseihin" tms. Koko hommassa on kuitenkin minun korvaani aika parodinen maku, varsinkin kun näkemissäni haastatteluissa Vinnie on osoittautunut aika fiksuksi kaveriksi. Useat miehen räpit ovat niin näppärästi sanailtuja, ettei niitä idiootti saisikaan aikaan.

Vinnie ei kuitenkaan saarnaa, joten häntä kestää kuunnella. Sama pätee moniin muihin räppäreihin, jotka ovat joko muslimeja tai kristittyjä. Kanyellakin on mahtava Jesus Walks -biisi, Mos Defillä taas lempeämpää islamilaisuutta edustavia teoksia.

Monet rock-muusikot tunnustavat myös kristinuskoa. Yleensä jotkut viittaukset rukoukseen tai avunpyynnöt jeesukselta tai jumalalta eivät häiritse, enkä oikein osaa sanoa miksi, koska kyllä mun on tosi vaikea suhtautua ihmiseen, joka normaalimaailmassa pyytää apua henkiolennoilta. Biisissä se on eri asia.

Jotta saisin tästä nyt jonkinlaista yhteenvetoa aikaiseksi, on sanottava, että uskon - edes ahdasmielisen uskon - tunnustaminen ei minua musiikissa häiritse. Sananlevittämistarkoituksessa tehty musiikki on kuitenkin kauheata - siis oikeastaan kaikenlainen gospel. Niin kauan kun ei saarnata, kaikki on hyvin.

Sama pätee muuten saatanasta laulamiseen. Samasta uskomusjärjestelmästä sekin on peräisin - Valhallat sun muut black metal -miesten jutut vähän vanhemmasta. Yritän koko ajan selittää itselleni, miksi vaikka juuri JMT:n lyriikat eivät häiritse, mutta se taitaa mielessäni tuntua samalta kuin black metal. Kaikki saatanat ja muut pirut ovat vain tunteen välittämisen projisoimista.

Ja kuten olen aiemminkin pari kertaa todennut: musiikissa tärkeintä on se, että tunne välittyy.

Mua ärsyttää, että julkisuudessa ateistit leimataan rakkaudettomiksi harmaiksi kaikeinkieltäjiksi. Siksi en olekaan ateisti, en vain usko jumalaan. Suurin osa musiikista kertoo tunteista, ei tunteista selitettynä keksittyjen henkiolentojen kautta.

Jotta homma saadaan kunnialla loppuun, on aika kuunnella paras biisi, jonka nimessä mainitaan Jeesus. Ja ihan turhaan rutisette proge-Genesiksen nimeen vannovat, AOR-Genesis on paras!

Kuulin tänään amerikkalaisen metalliyhtye Disturbedin version U2:n kappaleesta I Still Haven't Found What I'm Looking For.

Jos olet joskus kuullut Disturbedia ja tuon kyseisen U2-biisin, arvaat varmaan jo tässä vaiheessa, että lopputulos riitelee kaikkea oikeutta ja kohtuutta vastaan.

Disturbed on hirvittävä bändi, mutta se heille sallittakoon. Disturbedin laulaja määkii ihmeellisellä kurkkuäänellä huonoa elämäänsä, sukii värjättyä partaansa (tämä perustuu mielikuviin) ja ottaa uusia tribaalitatuointeja kaljuunsa. Taustalla hengettömäksi tuotettu riffikone sylkee Panteran ylijäämäriffejä Linkin Parkin otteella.

Kun tällainen yhtye ottaa käsittelyyn U2:n valitusvirren, syntyy niin käsittämättömän kammottavaa kuuloelimissä havaittavaa värähtelyä, että tekee mieli heittää cd:t parvekkeelta, deletoida Spotify ja kieltää, että mitään musiikki-nimistä ilmiötä koskaan maailmanhistoriassa olikaan.

Kuunnelkaa itse.


Tuntuuko tämän jälkeen kohtuuttomalta, että esimerkiksi Disturbedilta voitaisiin vain ottaa coverointioikeudet pois? Varsinkin kun sama yhtye on jo aiemmin ryystänyt kasaan sellaisen version Genesiksen Land of Confusionista, että Phil Collins on saattanut jopa suuttua.

Kuunnellaanpa nyt sekin. No joo joo, tiedän ettei kukaan tämän blogin lukija pysty niitä molempia kuuntelemaan.


Coverit ovat kliseisesti sanottuna KAKSPIIPPUNEN JUTTU. Esimerkiksi Nirvanan coverit on tehty tyylillä, ja ne antavat usein paljonkin lisää alkuperäisversioon verrattuna. Man Who Sold the World, Meatpuppetsin biisit, Vaselinesin biisit, Shocking Bluen Love Buzz, jne.

No, tämä nyt on ilmiselvä kanta. Mutta mihin biiseihin ei kannattaisi koskea?

Ei ainakaan Leonard Cohenin Hallelujahiin, se on selvä. Anna Puulla on sympaattisia biisejä, mutta se Hallelujah meni just niin pieleen kuin kaikkien muidenkin, paitsi tietty Jeff Buckleyn. U2:n One on tietty myös paha. Sanokaa te, mitä on versioitu liikaa?

Toisaalta rakastan karaokea. Ihan totta! En juuri osaa laulaa, mutta se demokraattisuus ja vahva humalan taso tekevät siitä mahtavan ilmiön. Covereitahan nekin on, ja rakastan versioita biiseistä, mutta joku raja siihenkin on vedettävä.

Jose Gonzalezin  Heartbeats-versio on muuten paska. Tämä provona, mutta en oikein tajua Gonzalezia.

Oikeastaan, ennen kuin kirjoitatte kommentteihin mistä biiseistä ei pitäisi tehdä covereja (koska hyvän tekeminen on mahdotonta tai niitä on tehty liikaa), puhdistakaa korvanne Knifen Heartbeatsilla.