BBC:n pahamaineisen Sound of 2011 -listan kakkonen James Blake tuntuu oman kokemukseni mukaan saaneen osansa hypen backlashista, eli siis "eihän tää niin hyvä olekaan" -tyylistä palautetta olen havainnut.

Toisaalta päinvastaisiakin reaktioita on, eli niitä perinteisiä hypereaktioita. Juu, se on just niin hyvä kun puhuttiin.

Olipa ankea alkuanalyysi, mutta palvelkoon se tämän arvion introna. Minun mielestäni James Blaken debyyttilevy nimittäin toimii - uskomattoman hyvin.

Huikeinta siinä on itsevarmuus. Nuori kundi tekee musiikkia, jossa vanhan valtiomiehen pokalla pidetään sekunnin taukoja jatkuvasti. Joo, minimalistista se on, mutta kliseisesti levyllä hiljaisuudetkin ovat hyvin täynnä. Tai välillä tuntuu, että niihin hiljaisuuksiin on piilotettu valtava pauhu, vaikka se sitten onkin vain kuulijan korvassa.

Asianharrastajat varmasti osaisivat arvostaa tätä pelkkänä instrumentaalimusiikkinakin, mutta minä tarvitsen kyllä tuon laulunkin. Blaken ääni on nimittäin käsittämättömän sielukas efektienkin läpi. Feist-cover Limit To Your Love on hyvä portti Blaken maailmaan, mutta levykokonaisuudessa se tuntuu ajoittain jopa liian "popilta", ehkä siksi, että Feistin tyyli tehdä melodia eroaa niin paljon Blaken omasta tyylistä.

Suosikkibiisini levyltä on Wilhelm Scream, mutta valitettavan kliseisesti tämä on kyllä naatiskeltava kokonaan. Kuulokkeista toimii joo (muun muassa äsken Myyrmannissa pörrätessäni eskapismivaikutus oli tasoa MAXIMO), mutta kaiuttimista se silti tulee jotenkin muhevammin läpi. Ei se nyt IHAN Portisheadin Thirdin tasoa huimapäisyydessään ole, mutta kyllä tämänkin tunnelma on aivan uskomaton.

Ja katsokaa minkänäköinen jätkä:

Näyttää jonkun turkulaisen pop-bändin basistilta!

Jackrussellinterrierin kuvia tämä levy saa kahdeksan ja puoli. Hype kestää, saatana. Kuunnellaan näytteenä Wilhelm Scream.