Missä vaiheessa musadiggailusta tulee nostalgiahuumaa?

Yksi kolumni ja yksi keikkakokemus vaikuttivat tämän kirjoituksen syntyyn.

Tommi Forsström kirjoitti uusimman Rumban kolumnissaan osuvasti 30+ ikäisten, "ylempään keskiluokkaan" kuuluvien ihmisten festareista. Hooky vetämässä Unknown Pleasuresia, 100 euron illalliskortilla pötyä pöytään ja hyvät viinit kylkeen.

Siihenhän ne levyboksitkin perustuvat. Kyllä Pink Floyd- tai AC/DC-faneilla on sen verran rahaa, että ne hillittömät laatikot kannetaan mielellään kotiin. Teini-ikäisenä bändille sydämensä menettäneet ovat aikuistuneet ja rikastuneet.

Eikä siinä ole mitään väärää, itsekin himoitsen syksyllä julkaistavaa Pink Floyd -megaboksia.

Mutta missä kohtaa bändien diggailu muuttuu nostalgiahakuiseksi toiminnaksi? Tällä viikolla Helsingissä kuullaan/kuultiin Santanaa, Linkin Parkia, Bon Jovia ja James Bluntia. Linkin Park ja Blunt lienevät vielä nostalgian etupuolella, mutta Santanan ja Bonkan keikoille mennään hakemaan sitä nuoruutta takaisin, ja vaikkei sitä löydettäisikään niin saadaanpahan ainakin kallis t-paita muistoksi.

Olen aiemminkin tästä aiheesta turissut, luultavasit siitä syystä, että mietin koska tämä on itsellä edessä. System of a Downin paluukeikka Provinssissa menee jo hiukan siihen lokeroon, silloin bändin ekan levyn aikaan olin nimittäin iso fani.

Mutta oli myös se toisenlainen keikka. Viime lauantaina olin Länsi-Vantaan bilehelmessä Red Onionissa katsomassa Jaren ja Villegallen keikkaa. Yleisön keski-ikä huiteli jossain 20 tienoilla, mutta kyllä 31-vuotias minäkin siitä pystyi nauttimaan ihan aidosti. Tai aidosti ja aidosti, arviolta 6 oluttuopin avustuksella, mutta silti.

Jare ja Villegalle Red Onionissa 11.6.2011

En siis ole vielä nostalgia-kulmalla musiikkia kuluttava ihminen, mikä onkin hyvä, sillä työni on etsiä ja esitellä uutta musiikkia radiossa. Mutta joskus se vielä tulee eteen.

Mitä ennusmerkkejä nostalgiaan hurahtamisessa on? Onko se paha asia? Vaatiiko nostalgian hakeminen sitä, että on fanittanut bändiä/artistia teininä? (vrt. oma Wall-hurahtamiseni, en juurikaan kuunnellut PF:ia teininä, mikä on sinänsä harmi). 

This entry was posted in ,,,. Bookmark the permalink.

4 Responses to Missä vaiheessa musadiggailusta tulee nostalgiahuumaa?

  1. Antti says:

    Vanhasta musiikista pitäminen ei suoraan tarkoita pelkkää nostalgiaa, ei ainakaan silloin, jos nostalgia ymmärretään haluna palata muistoissa johonkin menneeseen aikaan, yleensä nuoruuteen. Minä pidän monista sellaisistä bändeistä, joita kuuntelin 80-luvulla (Kiss, Twisted Sister, Duran Duran tms.), mutta en siksi että haluaisin niiden kautta muistella mennyttä.

    Yleensä nostalgia ei ole musadiggarin työkalu, koska ns. tärkeät bändit, levyt ja biisit ovat kulkeneet mukana niin monena aikana, ettei niitä varsinaisesti yhdistä enää oikein mihinkään. Ne ovat vain hyviä.

    Sinänsä en näe mitään vikaa nuoruuden muistelussakaan, koko kysymys ei vain taida koskettaa minua.

  2. Jussi says:

    Juu, ei nostalgiassa nimenomaan olekaan mitään pahaa, pohdiskelin vain, että missä kohtaa musadiggari alkaa katsella enemmän taakse- kuin eteenpäin.

  3. iddqd says:

    Rapukävely on lopulta ainoa tapa, jolla musadiggarit liikkuvat. Noh, se ei vielä suoranaisesti liity nostalgiaan.

  4. henna vantaalta says:

    DONDO SPOTTED ! :D

    ei mulla sen kummempaa.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...