Olen pitänyt Bob Dylanista jollain tasolla aina. Tai siis "aina". Mutta esimerkiksi Times They Are A-Changing tuntui jo lukioaikana tärkeältä biisiltä sanoituksensa myötä. Ja ukon käninässä on myös ollut aina jotain minua viehättävää.

Neljän-viiden viime vuoden aikana - ja konkreettisemmin tänä vuonna - Bob Dylanista on tullut entistä tärkeämpi minulle. Tämän vuoden aikana olen kuunnellut hänen musiikkiaan ajoittain jopa pakkomielteisen paljon.

Spotifystä tulee kuunneltua enemmän best of -tyyppisiä biisilistoja, mutta vinyylit ovat palauttaneet minut ruotuun myös kokonaisten levyjen suhteen. Blood on the Tracks on sen verran helposti ymmärrettävä kokonaisuus, että olen kuunnellut sitä paljon PALJON kokonaan myös Spotikasta, mutta viime viikon Lontoon-reissulta hankin itselleni vihdoin myös fyysisen kopion tästä levystä.

Tällä hetkellä tuntuu, että tämä on minun suosikkini kaikista Dylanin levyistä. Se ei sisällä niin vaikuttavaa musisointia tai sukella niin syviin sfääreihin kuin Blonde on Blonde, eikä se ole niin pelkistetyn nerokasta lauluntekijyyttä kuin Freewheelin', mutta Blood on the Tracks on kokonainen ja sen tuska tarttuu.

Levyä pidetään yleisesti erolevynä - tai oikeastaan erolevyjen kuninkaana - joka käsittelee vereslihaisesti Dylanin tuolloin karilla ollutta avioliittoa Sara Dylanin kanssa. Maestro itse on tietysti kieltänyt moisen mahdollisuuden. Wikipedian mukaan Dylan väittää, että levy perustuu Tsehovin novelleihin - että hän ei missään nimessä tekisi omakohtaista levyä. Just joo. Erolevy tämä on, ja täydellinen sellainen.

Bob Dylan on maaginen sanoittaja, ja tällä levyllä suora kerronta kohtaa tajunnanvirran hienolla tavalla. Shelter from the Storm on jo pitkään ollut lempibiisini Dylanin tuotannosta, ja tuon laulun sanoja tekisi mieli lainata loputtomiin ja tatuoida korneiksi värssyiksi lapaluihin.

Well, the deputy walks on hard nails and the preacher rides a mount
But nothing really matters much, it’s doom alone that counts
And the one-eyed undertaker, he blows a futile horn
“Come in,” she said, “I’ll give you shelter from the storm”

I’ve heard newborn babies wailin’ like a mournin’ dove
And old men with broken teeth stranded without love
Do I understand your question, man, is it hopeless and forlorn?
“Come in,” she said, “I’ll give you shelter from the storm”

Ehkä tuo kaikki tarkoittaa jotain, mutta luultavasti ei. Tuntuu, että varsinkin tällä levyllä Dylanilla on ollut sanottavaa, mutta hän on myös uskaltanut antaa intuitiolle ja tajunnanvirralle valtaa tekstejä tehdessään.

Toisaalta levyllä on myös klassisempia tarinabiisejä, kuten Idiot Wind tai Lily, Rosemary and the Jack of Hearts, mutta kyllä nuo henkilökohtaisemmat (tai henkilökohtaisemman tuntuiset) tunnelmapalat tekevät tämän levyn. You're Gonna Make Me Lonesome When You Go! Tai mikä parasta: Buckets of Rain! Täydellinen päätös levylle. Sattuu, sattuu, sattuu! Bobdylan.comin mukaan tuo biisi on muuten soitettu livenä vain kerran. What a waste!

Life is sad
Life is a bust
All ya can do is do what you must
You do what you must do and ya do it well
I’ll do it for you, honey baby
Can’t you tell?

Äh, nyt olen ehkä yrittänyt tehdä tästä jotain Suomen Mojon syväluotausta. Minulla ei ole siihen tarpeeksi taustatyötä tehtynä, ja muutenkin halusin vain sanoa, että Dylanissa kokonaisuutena on jotain samaa kuin vaikka oluessa jos ei ole koskaan maistanut sitä: Ensisuullinen on varmasti karvas, outo ja ehkä jopa vastenmielinen, mutta se vie helposti mennessään.

Blood on the Tracks. Dylanin on selvästi pakko tehdä lauluja, sillä tämä oli ilmestyessään 1975 hänen 15. levynsä. Hän ei ole lahjakkain muusikko, mutta hän on usein saanut haalittua sopivan ryhmän kuvittamaan laulujaan. Slow Train Comingissa on esimerkiksi kyse musiikista (ja Jeesuksesta), mutta tässä on vain tunnelmaa ja noita sanoja.

Ja sanokaa nyt, että mistä Tsehovin novellista vaikkapa tämän Meet Me in the Morningin sanat voivat olla peräisin? Vai oliko se Tsehov-höpötys Dylanin omituista huumoria? Että TIETYSTI tämä on erolevy, ettekö nyt sitä tajua?

Well, I struggled through barbed wire, felt the hail fall from above
Well, I struggled through barbed wire, felt the hail fall from above
Well, you know I even outran the hound dogs
Honey, you know I’ve earned your love
Look at the sun sinkin’ like a ship
Look at the sun sinkin’ like a ship
Ain’t that just like my heart, babe
When you kissed my lips?

Onneksi on olemassa Vermon raviradan kirppis. Joka kesäsunnuntai raviradan parkkipaikka täyttyy lähinnä lastenvaatteita kauppaavista perheistä, mutta mukaan mahtuu myös friikimpää sakkia. Kuten vaikkapa n. 60-vuotias turkkilainen mies, jolta ostin tämän Isaac Hayesin toisen levyn kolmella eurolla.

Olin vähän epävarma koko Hayesista. Minulla on hänen Tough Guys -leffan soundtrackista, joka on sellaista geneeristä funkin läpsyttelyä. Sitten on tietysti Shaft-teema, joka sekin on enemmän showmiestä kuin sielua. Puhumattakaan South Parkin hassutteluista.

Sitten tuli tämä. Aiemmin olin tainnut kuulla vain Walk On By:n, ja senkin hip hop -sämplejen alkuperää etsiskellessäni. Walk on By:tä on nimittäin sämplätty mm. Wu-Tang Clanin ja Notorious B.I.G.:n levyille.

Asiaan:

Hot Buttered Soul on ihan HELVETIN kova levy!

Kuten mainitsin, se on Hayesin levytysuran toinen, ja ilmestyi vuonna 1969. Taustabändinä on armoitettu The Bar-Kays, joka aloitti Otis Reddingin taustalla, ja teki myöhemmin pitkän uran ihan omalla nimellään. Bändi soundaa aivan helvetin hyvältä.

Olen lukenut, että tämä on mm. Henry Rollinsin lempilevy. Ei ole vaikea kuvitella miksi punkkarikin innostuu tästä, Bar-Kays nimittäin soittaa varsinkin Walk On By:n lopussa aivan hemmetin raa'asti. Tämä on Janne Flinkkilää lainatakseni "kovaa ajoa".

Walk On By on alun perin Burt Bacharachin ja Dionne Warwickin esittämä sinkkuhitti, josta Hayes ja Bar-Kaysit paiskovat 12 minuutin version. Voi PERKELE tätä soittamisen riemua! Viimeiset minuutit mennään biisin soundiin nähden varsin osuvaa kielikuvaa käyttääkseni URKU AUKI.

Sen jälkeen biisi, jolta Outkast sai nimellisen innoituksen Southernplayalisticcadillacmuzik-levylleen. Hyperbolicsyllabicsesquedalmistic. Yhdeksän minuuttia niin maan perusteellisen kiimaista groovea, ettei mitään järkeä. Kyseessä on muuten ainut Hayesin oma sävellys levyllä, vaikka hän oli nimenomaan ennen omaa uraansa toiminut Stax-levymerkillä säveltäjänä.

Ja tietysti tätäkin biisiä on sämplätty lukemattomilla hip hop -biiseillä. Eikä ihme, sillä varsinkin alun komppi kulkee kuin ihme. Kuuluisin lainaaja on Public Enemyn klassikko Black Steel In the Hour of Chaos. Tätä komppia ja soitantaa voi jälleen vain ihmetellä. Tekee mieli MOSHATA kun biisi lähenee loppuaan. Vittu tätä bändiä. Itkettää. Toisaalta uskon ihmiseen, toisaalta epäilen voiko tällaista soundia enää koskaan tulla mistään.

Siinä eka puoli.



B-puolella ensin tulee vastaan One Woman. Kaunis, sielukas, puhtaasti soulaava pettämislaulu. Pikkaisen yli viisi minuuttia. Levyn lyhin biisi. Tarpeellinen hengähdystauko ennen loppuhuipennosta. Tavallaan millä tahansa muulla levyllä tämä olisi huippukohta, mutta tällä levyllä vain loistava biisi.

Viimeinen biisi on kantristara Glen Campbellin tunnetuksi tekemä ja Jimmy Webbin säveltämä By the Time I Get To Phoenix. Wikipedia kertoo, että tämä on USA:n kaikkien aikojen kolmanneksi versioiduin biisi. Tämä Hayesin versio on varmasti pisin, 18 minuuttia. Public Enemy muuten teki biisin nimeltään By the Time I Get To Arizona, joka oli poliittinen biisi, toisin kuin tämä. Tuskin olisivat tätä biisiä edes kuulleet ilman Hayesia.

Glen Campbellilta muuten tuli pari vuotta sitten hyvä levy. Tai ainakin hyvä biisi, joka kertoo hänen nykyisin varsin surullisesta terveydentilastaan. Ghost on the Canvas.

No, se on sivuasia.

Hayesin versiosta pitkän tekee puhuttu piiiitkä intro, missä hän kertoo mitä ennen laulun sanoituksia on tapahtunut. Biisin tarinassa mies lähtee naisensa luota pois. Sitten kun hän on ehtinyt Phoenixiin, nainen herää Los Angelesissa. Hayes kertoo rakkauden vaikeudesta, mustasukkaisuudesta, rakkauden hulluudesta.

Kun Bar-Kays viimein soittaa, on murhe raskas. Rakkaus on murhaa. "There's a deep meaning to this tune, 'cause it shows you what the power of love can do. I'm going to do my own interpretation of this."

Täydellinen levy.

Aina silloin kun ei tule uusia hyviä levyjä, voi kirjoittaa vanhoista loistavista levyistä. Minulla on ollut Suudelmitar-cd melkeinpä siitä lähtien kun se ilmestyi, mutta tarina vinyyliversion saapumisesta kotiini löytyy täältä.

Suudelmitar ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Olen kuunnellut sitä viime aikoina taas melko lailla paljon. Se kuulostaa edelleen loistavalta.

Pitkään levy oli minulle hyvin aikaan ja paikkaan sidottu - eli opiskeluaikaan Tampereella. Suudelmittaresta huokuu Annikinkadun puutalokorttelit, Telakan terassi, humanistiset tieteet ja Tampere muutenkin.

Ennen tätä levyä Leinonen oli tehnyt musiikkia Valumon kanssa, ja Suudelmitar oli ensimmäinen "sooloalbumi" sitten Raastinlauluja-debyytin. Valumo-levyillä Leinonen oli kehittänyt dramaattisen iskelmäprinssi-hahmonsa, joka on varmasti paljolti hän itse, mutta silti selkeästi hahmo.

En tiedä onko tämä Suudelmittaren maailmoja syleilevä uskis-hippi tarkoitus olla hahmo, vai onko se vain Leinosta, mutta se joka tapauksessa pukee häntä. Ei ennen tätä eikä tämä jälkeen ole Ville Leinonen tehnyt näin hienoa levyä - vaikka on hän toki hyviä levyjä tehnyt, muttei näin hyvää.

Kuten Suudelmittaren romanttisehko lisänimi kertoo, tämä levy ei edusta mitään tuhnuista realismia, jota nykyään niin paljon kuulee. Suudelmitar on runoutta, rakkautta, kieloja veden pintaan, autuaat on suven usvaiset aamut, kutsuin, niinkuin yö kutsuu mua vieläkin luokseen.

Jotenkin hienoa kuulla kauniita pilvilinnoja kaiken todellisuuden jälkeen. Se kuulostaa raikkaalta.



Löyhähköinä teemoina ovat tosilta tai kuvitelluilta matkoilta kerätyt kokemukset, vuodenajat ja Jumala. Ja tietysti se rakkaus. Toteutus on maanläheinen, mutta sovituksissa on paljon järkeä ja sisältöä. Kliseisesti voisi käyttää sanaa KUUNTELULEVY, mikä tarkoittaa sitä, että toistuvilla kuunteluilla biisien taustalla kuulee vaikka mitä.

Nimibiisi on tietysti hurja lähtö, mutta sen jälkeinen laskeutuminen kohti Kiitoslaulua on hienointa mitä levy voi ihmiselle tehdä. EN VOI olla käyttämättä kliseitä, mutta maestro Leinosen mukaan on tällä levyllä niin helppoa ja miellyttävää lähteä - vaikka olisi ateisti! Jotenkin hänen jumaluutensa on aika animistista tällä kertaa, mikä on täysin sivuasia.

Jos et ole koskaan kuunnellut tätä levyä, ja jos sydämessäsi on edes hitunen lämpöä jäljellä, ota ihmeessä "tyypit". Levyllä ei ole yhtään heikkoa biisiä. Tykkään aika harvasta KOKONAISESTA Suomi-levystä, mutta miesartistien löyhähkössä genressä tämä on kärkipaikoilla Olavi Uusivirran Minä olen hullun ja Samuli Putron Elämä on juhlan kanssa.

Kiitos Ville Leinonen,
koko pitkän levyn opetat mua
Oot luonain
B-puolen päättyessä kutsut lepohon mua.

Tämä on outoa johdatusta. Eilen arvuuttelin Twitter-seuraajilta hashtagilla #biisivisa, että missä biisissä lauletaan "there's nothing, no education, no family life to open my arms to". No, tuottaja Eppu Kosonen tiesi, että kyseessä on Pantera, ja Fucking Hostile -arvauksen jälkeen löytyi se oikea biisikin, eli Strength Beyond Strength, joka on Far Beyond Drivenin avausraita.

Tänään aamulla luin Rumban nettisivuilta, että FBD täyttää tänään lauantaina 20 vuotta! PAKKO siis kirjoittaa jotain tuon levyn merkityksestä itselleni.

Olen tainnut joskus aiemminkin kertoa tässä blogissa siitä, kun ostin kyseisen kasetin aikoinaan Huittisten S-marketista, melko pian sen ilmestymisen jälkeen, vuonna 1994, 14-vuotiaana.

Minulla oli sitä ennen ollut tunne, että tarvitsisin jotain raaempaa musiikkia. Metallican kasetit eivät enää tarjonneet tarpeeksi rajua materiaalia. Metal Hammer -lehti oli täynnä rajun näköisiä bändejä ja hehkutusta niiden levyistä. Oli PAKKO olla olemassa jotain rajumpaa kuin Kill 'Em All!

Bläkkis ei ollut vielä tässä vaiheessa saapunut tietoisuuteeni, mutta eräänä päivänä huomasin Far Beoynd Drivenin kasettihyllyssä. Parental Advisory -tarra oli hyvä alku, mutta kansikuva varmisti nerouden. Pääkallo johon porataan reikää! JU MA LAU TA!

Vähät rahat tiskille ja pika pikaa polkupyörällä kotiin. Sitten otan isän hyvät kuulokkeet ja pistän FBD:n kasettipesään. Kasetin alussa on yllättävän paljon tyhjää. Olen jo kumartumassa takaisin stereoihin kun se yhtäkkiä jysähtää:

 "THERE'S NOTHING, NO EDUCATION, NO FAMILY LIFE TO OPEN MY ARMS TO. YOU'D SAY, MY JOB'S TODAY, YET GONE TOMORROW. I'LL BE BROKE IN A GUTTER. I KNOW THE OPINION, A BROKEN RECORD. FUCK YOU AND YOUR COLLEGE DREAM, FACT IS WE'RE STRONGER THAN ALL"

Aluksi tietysti pelästyin kun musiikki jysähti ja hyökkäsi päälle. Mutta sitten: Millainen voima! Millainen röyhkeys! Millainen groove! Olin myyty.

Koko levy hujahti läpi nopeasti. Ja sen jälkeen toistuvia kertoja. Vasta muutaman vuoden jälkeen - ja monien lisälevyhankintojen jälkeen - tajusin miten voittamaton tuo levy on. Soundi on kireydeltään ehkä aavistuksen 1990-lukua, mutta muuten tuo on helposti kaikkien aikojen metallilevyjen top kolmessa.

Vulgar Display of Poweria pidetään kait yleisesti kaanonmiesten keskuudessa tärkeimpänä Pantera-levynä, koska se loi niin paljon uutta, mutta FBD:hen verrattuna se on kyllä kesy.

Phil Anselmo on samaan aikaan älykäs, hullu, vittumainen, pelottava ja herkkä laulaja/sanoittaja. Samanlaista monitahoisuutta ei metallimaailmasta kerta kaikkiaan löydy. Oikeasti taitava laulaja myös, muttei pelkää laulaa väärin.

Lempibiisini taitaa olla Use My Third Arm, jonka sanoituksesta ei vieläkään oikein tiedä, että pitäisikö kirjoittaa närkästynyt kolumni, vai syleillä sisäistä petoaan.

Building a blood in water scent
It's like a raping
Without judgement
Boy in a pocket
Balls in a bag
Perverted handle
His dick his gun, his brain his badge

Kill that fuck to show him up
Equal your displeasure now
Stab his ass a reminded past of what the fuck we're living for

Ourselves! 

Ja tietysti bändin soitto: Rex Brown ja Vinnie Paul ovat aivan helvetin tiukassa vedossa, ja Dimebag Darrell on tietysti kaikkien aikojen metallikitaristi, hands down. Helvetin tiukkaa vääntöä, toimii koska tahansa lenkkimusiikkina - ja varsinkin suuren hädän hetkellä.

Nytkin kun kuuntelen tätä levyä en voi olla heiluttamatta päätäni, puristamatta silmiä tiukasti kiinni ja irvistämättä. Hankala kirjoittaa kun pitää moshata istualtaan.

Jos et ole koskaan kuunnellut tätä levyä, ride the snake, ota ilmestyskirjan petoa sarvista kiinni ja katso mitä pimeyden sydämestä löytyy. Ei hätää, loppu on kaunis. Black Sabbathin Planet Caravan soi Panteran käsittelyssä niin kauniisti.

Tulen kuuntelemaan tätä levyä vielä vanhana pappana, toivottavasti minulla on silloin lapsenlapsia jotka närkästyvät siitä kamalasta huutamisesta.

Eilen parin viikon mittainen piinaava odotukseni päättyi, ja tämän levyn vihreä vinyyliversio saapui Virosta. Kyseessä oli ensimmäinen Discogs-tilaukseni, joka sujui muuten hyvin, mutta Viron posti on ilmeisesti todella hidas. Air Mail, vieläpä...

No, levy on tuttu lukioajoilta lähtien ja se löytyy myös Spotifystä, joten päätin kastaa sen nyt heti tuoreeltaan uuden version hankkimisen kunniaksi Levyhyllyn aarteet -sarjaan.

Anthems To the Welkin at Dusk kuuluu tähän arvostettuun kirjoitussarjaan siksi, että se on maailman paras black metal -albumi. Tämä ei ole mikään oma hienostunut erikoismielipiteeni, kyllä tämä taitaa olla ihan yleisestikin arvossa pidetyin BM-julkaisu. Joskin BM-yhteisö on vähän sellainen, että he puhuvat mielummin asioista joista eivät pidä kuin asioista joista pitävät.

Mutta Emperor.

Bändin moottoreina tässä uran vaiheessa olivat Ihsahn ja Samoth. Jälkimmäinen oli juuri nauttinut puolentoista vuoden vankeustuomion koska oli eräänkin Varg Vikernesin kanssa käynyt polttamassa kirkon.

Emperor ei kuitenkaan tyytynyt olemaan vain "aidoista" jätkistä koostuva vitun kovaa soittava ja vaarallinen bändi, vaan heillä oli tuohon aikaan valtavasti kunnianhimoa. Anthems... edustaa sinfonisen bläkkiksen koulukuntaa. Se alkaa Alsvartr (The Oath) -introlla, joka torvisynien johdattamana kuljettaa kuulijan kohti Ye Entrancemperium -biisin helvetillistä tulitusta.

Ihsahn ja Samoth ovat onnistuneet sävellyspuolella yhdistämään epätoivoisimman ja vimmaisimman tykityksen pinnan alla kulkeviin helvetin hienoihin melodioihin. Ihsahnin "laulusuoritukset" eivät ole mitään opaskirjasta harjoiteltua kirkunaa, vaan ihan oikeasti vitun pahassa paikassa viruvan miehen tilitystä. Vaikka temmollisesti käydään suvannoissa, paahde ei päästä otteestaan hetkeksikään. SAATANA! No pun intended.

Sanoitukset ovat toki sitä ihtiään - eivät geneerisintä "satan is here" -hölkkää, vaan satanismi-henkistä yli-ihmisyyttä ja mielen sairautta.

Ihsahn taisi myös tietää, että liian harva tulisi koskaan ymmärtämään tämän levyn hienouden: "Wasting visions on a world of blinded fools".

Levyn kuunteleminen alusta loppuun on suositeltavaa, sillä se etenee jollain tavalla loogisesti, varsinkin nyt kun pääsin kuuntelemaan sitä kahteen puoleen jaettuna. Mutta jos nyt lähdette Spotifystä jotain koplaamaan, niin Thus Spake the Nightspirit, The Acclamation of Bonds ja With Strength I Burn ovat parhaat biisit.

Aina kun tämän levyn kuuntelee läpi tulee hämmästeltyä tuota intensiteettiä ja tunnetta joka tähän on saatu tallennettua. Ja SILTI se on monitahoinen ja melodinen kuin parhainkin moderni orkesteriteos. Ihmeellisiä aikoja elettiin Norjassa 1990-luvun alusta lähelle loppua.

Minulle selvisi vasta näistä kansiteksteistä, että Ye Entrancemperiumin introssa on käytetty Euronymousilta jäänyttä riffiä. Hienoa.

Kuunnelkaa jos uskallatte. Varautukaa siihen, että se kuluttaa henkisesti.

Jo seitsemänteen osaan on ehtinyt tämä hieno juttusarja, jossa alun perin piti esitellä harvinaisia ja/tai vähän tunnettuja levyjä. NOH, nyttemmin olen päättänyt, että musiikin back-katalogi tarvitsee myös kirjoituksia, joten tässä esiteltyjen levyjen ei tarvitse olla harvinaisia.

Vaan hyviä tai muuten tärkeitä.

Tänään on vuorossa Chris Rean On the Beach, joka oikeastaan kuuluisi tulla esitellyksi kesällä. Sen voi päätellä nimestä - totta kai - mutta harvassa levyssä nimi ja sisältö tukevat näin hienosti toisiaan. (No ehkä Roxetten Don't Bore Us, Get To the Chorus pääsee samaan).

Eli Chris Rea on siis tehnyt levyn, joka ilmentää täydellisesti sitä tunnetta, kun on ollut koko päivän rannalla, ja iho on kuivunut aavistuksen kutiavaksi auringosta ja meriveden suolasta. Chris Rean tapauksessa ollaan valkoisissa puuvillavaatteissa, ja lukuisten eilisiltojen kokaiinit tuntuvat limakalvoilla.

Auringon laskiessa maisema värjäytyy siedettävämmän väriseksi. Kun päästään eroon suoran auringonvalon värilämpötiloista, 80-luvulta tutuissa syvään uurretuissa stringiuikkareissa Miami Beach -pyyhkeen päällä pötköttävä kikkarapäinen kaunotar tilaa Chrisiltä Pina Coladan (en varmasti laita sitä kiehkuraa n:n päälle) ja maestro Rea tekee työtä käskettyä ja lompsii nautiskelevin liikkein rantabaariin, kokkelipussi taskussa kuumottaen.

Minä olen kuullut tästä levystä lähinnä AOR-fanaatikoilta (namely Rumban päätoimittaja Teemu "B-Ling" Fiilin). Ostin sen pari kuukautta sitten viidellä eurolla Black  & Whitestä. Olin kuullut aiemin vain nimibiisin. Sitten annoin levyn soljua sisääni.

A-puoli on aivan JÄRKYTTÄVÄN tanakkaa kamaa. En ole koskaan kokeillut kokaiinia, enkä ollut Miami Beachilla, mutta en ole varma onko Reakaan (joka on britti). No joo, KYLLÄ HÄN ON. En tiedä mikä on "Little Blonde Plaits", mutta biisissä on jotain, mistä M83 (ja lukuisat muut) ovat myöhemmin ottaneet mallia. Lucky Day on A-puolen pirtein tapaus, mutta kokonaisuutena se on raukeinta ja pinnaltaan virheettömintä musiikkia kenties koskaan.

B-puolen avaa 7:28 kellottava It's All Gone, joka on ehkä levyn hienoin sävellys, ja sisältää myös härskeimmät synasoundit. B-puolen toiseksi viimeinen biisi Light of Hope tuntuu samaan aikaan lohdulliselta ja lohduttomalta.

Ja sitten se aurinko laskee. Chris lähtee kohti tylsempiä maisemia, eikä koskaan enää tee yhtä tyylikästä kokonaisuutta.

Tämä oli ylidramatisoitu lopetus, sillä en ole juuri kuunnellut muita Rean kokonaisia albumeita. Mutta se Road To Hell -matsku on ainakin aika ankeata, kuten ylipäätään muukin hänen "rokimpi" materiaalinsa.

Mutta jos tähän törmäätte, poistakaa.

PS. Tuo kuva on ruma. Mutta otin sen Lumialla hämärässä.

Tämä on aina vaihtelevin väliajoin mielestäni maailman paras levy. Minulla on ollut tämä omistuksessani cd-versiosta aina siitä lähtien kun levy ilmestyi vuonna 2006. Valitettavasti viimeiset pari vuotta levy on ollut hukassa, ja olen kärvistellyt Ysittömänä - tätä kun ei ole myöskään Spotifyssä.

Sitten edellisessä Mäntysaari ja Nivala -podcastissa paljastui, että suurvisiiri Nivala, Bildeberg-seuran ylimmän looshin johtaja ja Mäntsälän kovin teknomies, on PITÄNYT LEVYÄ IKUISUUSLAINASSA VIIMEISET PARI VUOTTA. Huh huh.

No, asia tuli oikeastaan ilmi sitä kautta, että kehuskelin ostaneeni tämän helmen vinyyliversiona. Joka on tietysti ylivertainen, eikä vähiten upean sanoitusvihkonsa ansiosta.

Jos et ole koskaan kuunnellut tätä levyä, sinun täytyy tehdä se jossain elämäsi vaiheessa.

Kerronpa miksi.

Joanna Newsom on suhteellisen nuori, jättimaista harppua soittava keijukaismainen kaunotar, joka laulaa kuin Pikku Myyn ja keskiaikaisen trubaduurin sekoitus. Ys-levyllä on viisi kappaletta, joista pisin, Only Skin, kestää rapiat 16 minuuttia. Albumi etenee kuin unessa läpi keskiaikaisen ja tinkimättömän moraalisen faabelin.

Ihan vaan teille pinnallisille ihmisille tiedoksi, että tämä tinkimätön ihmisnero näyttää tältä:

Musiikki on saanut vaikutteita vanhasta kansanmusiikista. Van Dyke Parks ja Newsom ovat sovittaneet isolle jousiorkesterille musiikkia joka ei ole klassista eikä folkia, eikä varsinkaan mitään "indie"-otsakkeen alle tyrkättävää, mutta silti poppia.

Ilmeisesti levyn avaava - HENGÄSTYTTÄVÄN UPEA - Emily-biisi kertoo Newsomin siskosta. En osaa sanoa onko laulussa kertojaminä vai laulaako Newsom itsestään, mutta ilmeisesti hän on ollut heitteillä ja sisko on tullut pelastamaan hänet.

Kuvittelit varmaan, että hän kertoisi tämän tarinan jotenkin selkein kielikuvin, mutta kuvittelit ihan täysin väärin. Ys-levyn maailmaan sopii, että tämä tarina on säävertauksin ja arkaaisilla ilmauksilla koristelluin kielikuvin kerrottu.

Emily on tähtitieteilijä, ja levyn muistettavimmassa kohdassa Newsom on luvannut, että hän laittaa siskon opetukset meteoreista, meteoriiteistä ja meteoroideista runoksi jotta muistaa mistä on kyse: "I promised I'd set them to verse so I'd always remember".

Ja sitten tulee se luettelo, jonka voit lukea sanoitusvihosta nappaamastani kuvasta, kuvan alareunasta.


Jos kuva on liian pieni, sanoitus menee näin:

That the meteorite is the source of the light
And the meteor's just what we see
And the meteoroid is a stone that's devoid of the fire that propelled it to thee

And the meteorite's just what causes the light
And the meteor's how it's perceived
And the meteoroid's a bone thrown from the void that lies quiet in offering to thee

 Huomaan, että tämän(kin) levyn kohdalla on ihan turhaa yrittää kuvailla analyyttisesti ja soittimia läpikäyden miksi tämä on niin mahtavaa musiikkia. Tämä on minun kirjoissani kaikkien aikojen parhaiden levyjen top 3 -listalla siksi, että tämä vie NIIN nopeasti ja tehokkaasti ihmisen toiseen maailmaan, ettei sellaista koe musiikin kanssa kuin harvoin. Ja se tapahtuu melkein joka kerta levyä kuunnellessani.

Se omituinen runollisuus, sanoitusten kirjallinen taituruus ja Newsomin ääni yhdistettynä upeaan musisointiin vain toimii. Usein tuntuu, että sävy on pelkästään lempeä, mutta hetkessä ollaankin jo palavan kaupungin yllä, tai koskettamassa kuollutta kättä. Niinkuin vaikka Sawdust & Diamondsissa (3. biisi):

then the slow lip of fire moves across the prairie with precision
while, somewhere, with your pliers and glue you make your first incision
and in a moment of almost-unbearable vision
doubled over with the hunger of lions
"hold me close," cooed the dove
who was stuffed now with sawdust and diamonds

 Minulla menee kylmiä väreitä pelkästä kirjoittamisesta. Kun Joanna kävi Tavastialla Ys-levyn aikaan, olin tietysti katsomassa keikkaa. Bändi soitti hyvin hiljaa, koko Tavastia pidätti henkeään taukojen aikana. Tämä nyt on klise, mutta itkin monta ilon kyyneltä kun keijukainen pisti menemään harpullansa.

Parasta musiikkia, nyt ja aina.

En halua, että tästä kirjoituksesta saa LIIAN vinyylisnobistisen kuvan, mutta jostain syystä vasta vinyylikiekolta kuunneltuna tajusin tämän levyn. Jopa rakastuin siihen, rajusti. Se "teki järkeä". Viisivuotias tytärpuoleni ihastui levyyn myös, ja tykkää tanssia villisti sen tahdissa, joten tässä on jotain paljon muutakin kuin "älyllinen" ulottuvuus, koska lapset eivät kuuntele musiikkia älyllisestä kulmasta.

Aiemmin olen kuunnellut levyä satunnaisesti, ja Once In a Lifetime on tietysti kuulunut lempibiiseihini ihan teinistä asti, mutta omistukseeni koko levyn hankin vasta vajaa kuukausi sitten, kun siirryin vinyyliaikaan.

Lievää innoitusta levyn pohjaksi hankin aina niin tärkeästä Marc Maronin WTF-podcastista, jossa herra Maron haastatteli taannoin John Calea. He pohtivat yhdessä Brian Enon asemaa tuottajana. Brian Eno tuotti Talking Headsille kolme albumia, joista tämä Remain In Light on viimeinen.

Ilmeisesti Talking Headsin pääjehu David Byrne oli melko tavalla innostunut Fela Kutin afrobeat-meiningeistä ennen tämän levyn tekoa. Jo tätä edeltäneellä Fear of Musicilla (sekin vinyyli on pakkohankinta...) Talking Headsin rytmiikka oli napakkaa, mutta varsinkin Remain In Lightin TÄYDELLINEN a-puoli Born Under Punches - Crosseyed and Painless - The Great Curve on sekä rytmiikaltaan että tuotannoltaan EDELLEEN niin brutaalisti aikaansa edellä että heikkoa tekee.

Biiseistä kuulee, että monet post-mitäliebändit ovat vielä 2000-luvullakin tavoitelleet tätä soundia, mutta vähän kuin Gang of Fourinkin tapauksessa, lähestymiset ovat jääneet yrityksiksi. Esimerkiksi The Great Curven tunnistamattomana alkava kitarasoolo on jotain niin upeaa, että vaikka en normaalisti innostu soundeista, en sitä kuunnellessa VOI kuin pätkähtää olohuoneen villakangasmatolle ja hymyillä.

Myös Byrnen sanoitukset ovat todella hienoja. Once In a Lifetimen yhteiskuntakriittinen "moment of clarity" on tietysti klassikko, mutta tuon mainitsemani a-puolen täydellisyys heijastuu myös sanoituksiin. Minulle tulee mieleen Don DeLillo runomuodossa, tai J.M.G. Le Clezion The Giants (tähän kirjaan kannattaa muuten tutustua, voisinkin kirjoittaa siitä joskus). Tajunnanvirtaa, jossa on järkeä - kai. Tai ainakin musiikin kanssa yhdessä niissä on järkeä. Seen And Not Seen -biisissä mainitaan muuten "beady eye". Ehkä Liam otti nimen bändilleen tuosta biisistä?

She is only party human being
Divine, to define, she is moving to define, so say so, so say so
She defines the possibilities
Divine, to define, she is moving to define, so say so, so say so
Holding on for an eternity
Divine, to define, she is moving to define, so say so, so say so
Gone...ending without finishing
Divine, to define, she is moving to define, so say so, so say so

Tämä levy löytyy esimerkiksi Spotifystä. Mutta noh, vinyylinä se on paras. Jos kuuntelet Spotikasta, muista keskittyä siihen.

Loppuun vielä Once In a Lifetimen legendaarisehko video.

Pakko taas jatkaa tätä "aarre"-sarjaa, joka jossain hienostuneessa blogissa voisi tarkoittaa oikeasti harvinaisten tai unohtuneiden levytysten esittelyä, mutta minun tapauksessani rakkaiden cd-muotoisten äänitteiden vapaamuotoista perkaamista. Vaikka on tämänkertainen levy hiukan jäänyt Strapping Young Ladin primus motor Devin Townshendin myöhempien sekoilujen tuotosten varjoon.

Minä olen omistanut tämän levyn siitä saakka kun se ilmestyi vuonna 1997, enkä ole sen jälkeen rakastunut mihinkään muuhun Devin Townshendin levyyn. Muut SYL-levyt eivät ole näin hyviä, ja Townshendin sittemmin omaksuma greisi progemetallijumala -tyyli ei oikein kolahda meikäläiselle.

Mutta City on eri puusta. Se on käsittämättömän turboahdettu paketti äärimmäistä kertosäemetallia. Se nostaa tunnelmaa, se välittää riemun ja alhaisimman alhon tunteita. Devin Townshend on tietysti musiikillinen nero ja mielipuoli, mutta tuntuu että tälle levylle hän on nimenomaan ahtanut henkilökohtaiset demoninsa. Projektimuotoisessa bändissä soittaa rumpuja nykyään Fear Factoryssä soittava legenda Gene Hoglan, jonka rytmityöskentely kuulostaa siltä, että hän kirjaimellisesti pahoinpitelisi patteristoaan hengiltä.

Sanoitukset ovat joko Townshendin freudilaisia unia epävarmuuksien leimaamasta lapsuudesta tai näppärästi riimiteltyjä purkauksia äärimmäisestä ihmisvihasta. Oikeassa olijan taakka on raskas.



Muita ilonaiheita viime aikoina on tarjonnut muun muassa Disco Ensemblen uusi kappale Your Shadow, josta on julkaistu vasta studiolive-versio, mutta joka lupaa paljon tulevasta. Mielestäni heidän edellinen LÄTTYNSÄ The Island Of... on rikollisen aliarvostettu, sillä se paljastaa kunnolla miten hienoja melodioita bändi osaa kirjoittaa. Tämä tuntuu jatkavan enemmän tai vähemmän samaan suuntaan, paitsi sopivan kokeilevana. HYVÄ!



Sitten on tietysti Lapkon uuden levyn kansi. Hyvin pornograafinen. Olen saanut kunnian kuulla Love-albumin etukäteen, ja voin kertoa että loputtoman laadukas albumi sieltä on tulossa, toukokuun viidentenä päivänä. KUten Disco E:llä, olisi Lab Companylläkin potentiaalia nousta suurempaankin suosioon. Rakastan.

Ei muuta tällä kertaa.

Hyvin löyhähkösti teemoitettu Levyhyllyn aarteita -sarja on saapunut kolmanteen osaansa. Alun perin piti esitellä harvinaisia julkaisuja, mutta päätinkin että aarteet olkoot levyhyllystäni löytyviä cd:itä, joilla on jotain merkitystä.

Tänään on vuorossa Jeff Buckleyn Sketches for My Sweetheart the Drunk, joka on siis postuumi kooste My Sweetheart the Drunk -levyä varten tehdyistä äänityksistä - luonnoksia toisin sanoen. Ensimmäinen levy koostuu valmiista biiseistä ja toinen lähinnä neliraiturilla Memphisissä äänitetyistä demoista.

Tunnettekin ehkä tarinan. Buckley oli vetäytynyt New Yorkista Memphisiin landelle säveltämään ja äänittämään. Äänitysten ollessa vielä kesken Buckley lähti New Yorkista  saapuvia bändikavereitaan vastaan lentokentälle, mutta pysähtyi matkalla Wolf Riverille ja päätti mennä uimaan. Vaatteet päällä. Laivan peräaalto vei miehen. Mutta oliko se onnettomuus vai itsemurha? Villit romantikot uskovat jälkimmäiseen, itse en ota kantaa. Virallinen historiankirjoitus (tai no, Wikipedia) puhuu onnettomuudesta.

Buckleyn laulu ja kitarointi on hyvin tunnevetoista ja -pohjaista, joten tällaisen levyn sisäistämiseen ja tajuamiseen auttaa alkoholi ja oikeat olosuhteet. Oikeastaan tämä on äärimmäistä fiilismusiikkia, sillä Sketches yhdistää soulia ja bluesia ja ehkä vähän grungeakin. Tulkinta on keskiössä.

Minä ja Sketches for... kohtasimme Malmössä. Olin mukana ammattikorkeakoulujen välisessä projektissa, jonka puitteissa kävin muutaman kerran tuossa mukavassa kaupungissa. Viimeisellä visiitillä asuin paikallisessa amk:ssa opiskelevan Rikardin luona. Hän asui virallisesti tyttöystävänsä kanssa sillan toisella puolella Kööpenhaminassa, mutta hänellä oli myös pieni kaksio Malmössä.

Eräänä iltana Rikardin kämpillä joimme melkoisen määrän mellanöliä ja akvaviittiä, ja koko illan soundtrackina toimi tämän kirjoituksen aihealbumi. Rikard oli jostain syystä hurahtanut levyyn täysin, ja tilitti jyrkässä humalassa eri biisien merkityksiä. Musiikin volyymi oli kova, ja humalatila huikaiseva, joten Buckleyn tulkinta teki selvää jälkeä.

Kun palasin Suomeen, kävin ostamassa levyn saman tien. Vastaavaan fiilikseen en tuon illan jälkeen ole Sketchesin kanssa päässyt, mutta on se minusta edelleen parasta mitä Jeff Buckley on julkaissut. Demoista koostuvan kakkoslevyn keskivaiheilla mennään aika rosoisilla vesillä, mutta oikeassa mielentilassa niidenkin äänitysten takaa kuulee mitä Buckley on suunnitellut.

Ja koska tämä ei ole mikään harvinaisuus vaan aarre, voi levyä kuunnella ihan Spotikastakin.

Ajattelin kyhätä blogiin tällaisen sarjan levyistä, jotka mulla on, mutta joita ei ainakaan kovin helposti interwebin syövereistä löydy.

Sen aloittaa suomalaisen The Grumpsin debyytti-ep nimeltään Prelude. Se on ilmestynyt vuonna 1996 ja sen on julkaissut Stupido Twins (Stupido 037), josta myöhemmin tuli vain Stupido.

The Grumps julkaisi tämän jälkeen Outside-albumin joka oli valitettavasti Prelude-ep:hen ihastuneelle kaveripiirilleni pettymys. Se kuulosti jotenkin tuhnulta, eivätkä loput biisit olleet niin hyviä kuin kolme Preludelta löytyvää biisiä jotka debyytille päätyivät (ne oli äänitetty uudestaan - ainakin näin muistelen, annoin Outside-levyn pois tai sitten olen hukannut sen).

Tutustuin bändiin kun näin heidät keikalla Turussa jossain nuorisotapahtumassa, jonne matkustimme itselleni tuntemattomasta syystä kavereiden kanssa. EP:n ilmestymisvuodesta päätellen tämä oli vuonna 1996. Ihme ja kumma minulla oli sen verran rahaakin että sain ostettua Preluden, johon olen pyytänyt vieläpä nimmarit kanteen (no, bändi koostui naisista, ehkä se selittää, koska yleensä en koskaan pyydä nimmaria levyyn tai minnekään muuallekaan - keneltäkään).

En tiedä miksi muistin levyn kun tulin tänään kotiin. Levyhylly osoitti huonon käyttöjärjestelmänsä (se ei todellakaan ole aakkosjärjestyksessä), mutta ilokseni löysin Preluden. Ja kyllähän tämä kuulostaa edelleen mahtavalta! Kolme mimmiä soittaa powerpopin ja grungen sekoitusta. Ep:n soundi on rosoinen, mutta ei tuhnuinen ja soitossa on juuri sellaista iloa, jota nuorelta (ja erityisesti vanhoilta...) bändeiltä aina toivoo kuulevansa.

Suosikkibiisini tästä taitaa olla neljäs biisi Grapes, jota ei laitettu ollenkaan täyspitkälle, josta olimme tietenkin kavereiden keskuudessa hirveän pettyneitä. On tuo ensimmäinen biisi Dirt myös äärikova! Tai no, nyt kun kuuntelen uudestaan, niin Spiderworld on myös huikea. Tätä levyä tuli kuunneltua ihan HELVETISTI!

Bändin basisti Minttu Muranen on edelleen aktiivinen - vieläpä kahdessa mahtavassa bändissä, eli Superchristissa ja Bubble Scumissa. Laulaja/kitaristi Anna Zonzi ja rumpali Veera Penttilä eivät Googlen perusteella ole ainakaan bändillisesti aktiivisia. Tuorein juttu löytyy paluukeikalta vuodelta 2004, Ylioppilaslehti on tehnyt haastattelun.

CDON.com väittää, että heillä olisi Preludea varastossa. Biisilistassa on kuitenkin 15 biisiä, joista yksikään ei taida olla The Grumpsin, joten en usko että tieto pitää paikkaansa. Siksi otan vapauden ladata yhden biisin testattavaksi. Jos joku biisien oikeuden omistaja lukee tätä ja kokee vääryyttä, ota yhteyttä jussi.mantysaari (at) gmail.com, niin poistan biisin.

Lataa siis Dropboxistani viikon ajan Dirt ja kerro onko tässä nostalgisoinnissani mitään perää. Tai oletko ehkä kuullut Preludea aiemmin? Piditkö? Palvoitko? Entä Outside-debyytti?