Onneksi on olemassa Vermon raviradan kirppis. Joka kesäsunnuntai raviradan parkkipaikka täyttyy lähinnä lastenvaatteita kauppaavista perheistä, mutta mukaan mahtuu myös friikimpää sakkia. Kuten vaikkapa n. 60-vuotias turkkilainen mies, jolta ostin tämän Isaac Hayesin toisen levyn kolmella eurolla.

Olin vähän epävarma koko Hayesista. Minulla on hänen Tough Guys -leffan soundtrackista, joka on sellaista geneeristä funkin läpsyttelyä. Sitten on tietysti Shaft-teema, joka sekin on enemmän showmiestä kuin sielua. Puhumattakaan South Parkin hassutteluista.

Sitten tuli tämä. Aiemmin olin tainnut kuulla vain Walk On By:n, ja senkin hip hop -sämplejen alkuperää etsiskellessäni. Walk on By:tä on nimittäin sämplätty mm. Wu-Tang Clanin ja Notorious B.I.G.:n levyille.

Asiaan:

Hot Buttered Soul on ihan HELVETIN kova levy!

Kuten mainitsin, se on Hayesin levytysuran toinen, ja ilmestyi vuonna 1969. Taustabändinä on armoitettu The Bar-Kays, joka aloitti Otis Reddingin taustalla, ja teki myöhemmin pitkän uran ihan omalla nimellään. Bändi soundaa aivan helvetin hyvältä.

Olen lukenut, että tämä on mm. Henry Rollinsin lempilevy. Ei ole vaikea kuvitella miksi punkkarikin innostuu tästä, Bar-Kays nimittäin soittaa varsinkin Walk On By:n lopussa aivan hemmetin raa'asti. Tämä on Janne Flinkkilää lainatakseni "kovaa ajoa".

Walk On By on alun perin Burt Bacharachin ja Dionne Warwickin esittämä sinkkuhitti, josta Hayes ja Bar-Kaysit paiskovat 12 minuutin version. Voi PERKELE tätä soittamisen riemua! Viimeiset minuutit mennään biisin soundiin nähden varsin osuvaa kielikuvaa käyttääkseni URKU AUKI.

Sen jälkeen biisi, jolta Outkast sai nimellisen innoituksen Southernplayalisticcadillacmuzik-levylleen. Hyperbolicsyllabicsesquedalmistic. Yhdeksän minuuttia niin maan perusteellisen kiimaista groovea, ettei mitään järkeä. Kyseessä on muuten ainut Hayesin oma sävellys levyllä, vaikka hän oli nimenomaan ennen omaa uraansa toiminut Stax-levymerkillä säveltäjänä.

Ja tietysti tätäkin biisiä on sämplätty lukemattomilla hip hop -biiseillä. Eikä ihme, sillä varsinkin alun komppi kulkee kuin ihme. Kuuluisin lainaaja on Public Enemyn klassikko Black Steel In the Hour of Chaos. Tätä komppia ja soitantaa voi jälleen vain ihmetellä. Tekee mieli MOSHATA kun biisi lähenee loppuaan. Vittu tätä bändiä. Itkettää. Toisaalta uskon ihmiseen, toisaalta epäilen voiko tällaista soundia enää koskaan tulla mistään.

Siinä eka puoli.



B-puolella ensin tulee vastaan One Woman. Kaunis, sielukas, puhtaasti soulaava pettämislaulu. Pikkaisen yli viisi minuuttia. Levyn lyhin biisi. Tarpeellinen hengähdystauko ennen loppuhuipennosta. Tavallaan millä tahansa muulla levyllä tämä olisi huippukohta, mutta tällä levyllä vain loistava biisi.

Viimeinen biisi on kantristara Glen Campbellin tunnetuksi tekemä ja Jimmy Webbin säveltämä By the Time I Get To Phoenix. Wikipedia kertoo, että tämä on USA:n kaikkien aikojen kolmanneksi versioiduin biisi. Tämä Hayesin versio on varmasti pisin, 18 minuuttia. Public Enemy muuten teki biisin nimeltään By the Time I Get To Arizona, joka oli poliittinen biisi, toisin kuin tämä. Tuskin olisivat tätä biisiä edes kuulleet ilman Hayesia.

Glen Campbellilta muuten tuli pari vuotta sitten hyvä levy. Tai ainakin hyvä biisi, joka kertoo hänen nykyisin varsin surullisesta terveydentilastaan. Ghost on the Canvas.

No, se on sivuasia.

Hayesin versiosta pitkän tekee puhuttu piiiitkä intro, missä hän kertoo mitä ennen laulun sanoituksia on tapahtunut. Biisin tarinassa mies lähtee naisensa luota pois. Sitten kun hän on ehtinyt Phoenixiin, nainen herää Los Angelesissa. Hayes kertoo rakkauden vaikeudesta, mustasukkaisuudesta, rakkauden hulluudesta.

Kun Bar-Kays viimein soittaa, on murhe raskas. Rakkaus on murhaa. "There's a deep meaning to this tune, 'cause it shows you what the power of love can do. I'm going to do my own interpretation of this."

Täydellinen levy.