Olimme aavikon reunalla, kun kirjakerhoni toinen jäsen lähetti minulle vinkin tästä kirjasta. No ei, yritin mukailla erään klassikkoromaanin alkulausetta. Olin Thaimaassa kun sain vinkin tästä kirjasta. Jenkkiläinen iso romaani jossa vinyylikauppiaita ja perhedraamaa. Sataprosenttisesti minun kuppini teetä.

Minun pitäisi varmaankin lukea jotain kirjallisuuslehtiä, kun tämäkin kirja oli näin kauan (ilmestynyt vuonna 2012) ehtinyt olla tutkani sivussa. Vannoutuneena Don DeLillon, Jonathan Franzenin, Zadie Smithin, John Irvingin ja Philip Rothin kirjojen ystävänä minun olisi pitänyt tietää tästä kirjasta. Chabon on sitäpaitsi Pulitzer-voittaja, ja ko. palkinnon voittaneita kirjoja markkinoidaan sen verran paljon, että olisi pitänyt sitäkin kautta huomata kirjailijan ja kirjan olemassaolo. Viimeksi kun luin Pulitzer-palkitun kirjan se oli tosin pettymys.  Tämän esipuheen pointti on kuitenkin se, että jälleen kerran tajuan, että minun pitäisi seurata kirjallisuusmedioita. Ainut tietämäni edes joten kuten laadukas kirjallisuuspodcast Bookrageous on lopettanut toimintansa, harmi.

No, Telegraph Avenue on siis iso amerikkalainen kirja. Se sijoittuu Oaklandiin ja Berkeleyyn (miten taipuu), nimensä mukaisesti Telegraph Avenuelle. Tapahtumien keskipisteenä on Brokeland Records -niminen jazziin ja souliin keskittyvä levykauppa, jota pyörittävät Archie Stallings ja Nat Jaffe.

Luultavasti luen suurimman osan ajasta kirjoja, joiden päähenkilöt ovat  valkoisia. Tai en välttämättä ajattele heidän olevan valkoisia, mutta niin se taitaa olla. Tässä kirjassa etnisyys nousee lopulta pointiksi, vaikka aluksi ajattelin, että Stallingsien ihonväri on vain heitä määrittävä seikka, ei kirjan pointti. Mutta juutalaisen Natin ja mustan Archien ja heidän kätilövaimojensa Avivan ja Gwenin ystävyydessä erilaiset taustat korostuvat tietyissä tilanteissa, mikä on varmasti realismia Berkeleyssä, Amerikassa, maailmassa.

The architecture of her ass was something deeper than a memory to Archy, something almost beyond remembrance, an archetype, the pattern of all asses forever after, wired into the structure of reality itself.

Etnisyys ei ole kuitenkaan pääpointti. Ei lähellekään. Sen enempää spoilaamatta vanhemmuuden ja vastuunoton voisi kai sanoa olevan jonkinlainen teema. Vähän kuin Franzenin kirjoissa, Chabonkaan ei halua (onneksi) liikaa alleviivata teemoja. Tai Franzenin (ja Chaboninkin) tyyli on kait olla edes miettimättä teemoja, kunhan asettavat perheet myllerryksiin ja katsovat mitä sieltä toisesta päästä putkahtaa ulos. Archien blacksploitaatio-leffoissa 70-luvulla menestynyt isä Luther ja toisaalta Archien yllätyksenä kuvioihin ilmaantuva Titus-poika kääntävät kuitenkin huomiota isyyteen.

Gwenin ja Avivan kätilöbisnes tietysti alleviivaa tätä. He yrittävät saada synnytystilanteen hallintaan, mutta vanhemmuus on heti aivan alusta lähtien alttiina olosuhteille ja arvaamattomille käänteille.

Not even time to stop and browse the new-arrivals bin. Leave a little more of my hard-earned pay in that cash register over there.” This got a bigger laugh than any Abreu had managed to scrape together from this crowd, admittedly, a tough Berkeley/Oakland crowd, its sense of humor reduced, like the sperm count of a man who wore his underwear too tight, by the heat of two dozen outraged brains.

Brokeland Recordsissa vietetyt kohtaukset ovat herkullisia. Nat, Archie ja vakioasiakkaat puhuvat levyistä ja jauhavat paskaa. Lähinnä Nat ja Archie briljeeraavat jazz- ja soul-tietämyksellään, muille Telegraph Avenuen kulkijoille Brokeland on kahvilamainen pysähdyspaikka, jossa pullan sijasta ostetaan harvinainen vinska.

Kirjassa on paljon hyvää, mutta perheet eivät tunnu tarpeeksi aidoilta. Ehkä kirjassa hukataan jännitettä myös siihen, että Archien isän, Lutherin, muinaisista rötöksistä käynnistyvä tapahtumaketju pitäisi olla kiinnostavampi kuin on verrattuna sen saamaan tilaan. Ei kirja olisi välttämättä tarvinnut moista juonellista härveliä kulkeakseen eteenpäin.

“What I’m going to do. Okay. Let’s. One thing? I don’t want to sell fucking used vinyl records anymore.” “Nat.” “I actually, you know, I actually hate records. No. Let me restate that: I hate music. All music. Yeah, I repudiate it. Fuck you, music! Music is Satan. We serve its hidden agenda. It’s like a virus from space, the Andromeda strain, propagating itself. We’re just vectors for the contagion. Music is the secret puppet master.”

Yritän nyt muotoilla vielä uudestaan. Kirjailija Chabon epäonnistui siinä ettei se osannut valita tarjoaako Telegraph Avenue (kirja) viipaleen Telegraph Avenuen (katu) ihmisten - ja erityisesti Stallingsin ja Jaffen perheiden - elämästä ja siirtyy sitten eteenpäin ja jättää meidät pohtimaan miten näille kävi VAI perhedraama-jännärin, jonka loppujännitteen selvittyä voimme keskittyä tarkkailemaan kuinka kaikki elivät elämänsä onnellisinä loppuun asti.

Ja tämä kaikki VAIKKA kirjassa puhutaan vinyylien keräilemisestä ja vanhasta ihanasta jazzista.

Jos tässä arviossa mainitut kirjailijat siis lämmittävät, et varmasti kärsi Telegraph Avenuta lukiessasi, mutta epäilen ettei siitä myöskään ole suosikkikirjaksesi.

Disclaimer: Tähän kirjoitukseen ei ole syytä suhtautua turhan vakavasti, eikä ainakaan kannata loukkaantua. Kuulun itsekin jossain määrin jokaiseen näistä ryhmistä. Kokemukseni rajoittuvat lähinnä Facebookin levyryhmiin.

1. Tyypit jotka eivät suoraan kerro olevansa myymässä, mutta odottavat jättitarjousta

2. Discogs-uskovaiset

3. Välimerkkeihin välinpitämättömästi suhtautuvat

4. Omasta kokoelmasta muistuttajat

5. Sinnikkäät jätelevyjen myyjät

Kuten suhteellisen usein tässä blogissa toistelen, en ole mikään kultakorva. En etsi musiikinkuuntelukokemuksestani hifiä, vaan sitä musiikkia.

No, jokin aika sitten pistin kuulokeasioita järjestykseen, ja niissä käytännöllisyys ja käyttömukavuus nousivat tärkeimmiksi seikoiksi, kaikissa testatuissa malleissa äänen ollessa vähintäänkin tyydyttävällä tasolla.

Musiikinkuuntelutilanteista on siis jäljellä se herkin, eli koti. Vaikka kuuntelen työkseni musiikkia kaiket päivät, kuuntelen musiikkia kotonakin melkein koko illan ja joskus aamuisinkin. Kuuntelu tapahtuu pääsääntöisesti vinyyliltä, setillä isän vanha Pioneer-vinyylisoitin 1970-luvulta, Denonin 400-500€:n vahvistin ja Kefin muutaman satasen kaiuttimet.

On kuulostanut oikein kivalta tämä setti minun tarpeisiini.

Siis tähän asti.

Amphion-kaiutinfirman edustaja lähestyi minua twitteritse. Kysyi haluaisinko testata heidän kaiuttimiaan. Mikäs siinä. (En siis saa tästä rahaa tai kaiuttimia omaksi).

Lähettivät minulle Argon1-parin ja piuhat. Sain valita väriyhdistelmänkin. Valkoinen kotelo ja musta kaiutinelementti. Helvetin tyylikkään näköiset (sisustusihmiset huom).

Alleviivasin Amphionille, etten ole mikään hifisti, vaan musan kuuntelija, fiilistelijä, arjen sankari ja vitsiniekka. No en oikeasti sanonut noita kahta viimeistä, vaan että heidän kaiuttimiensa hienoudet tulevat menemään minulta ohi.

Ei se mitään, vakuuttivat. Testaa maallikkofiiliksellä.

Ajattelin, että minun tarvitsee jotenkin erityisesti keskittyä ja yrittää kuulla Argon1:ssä jotain eroa verrattuna vanhoihin Keffeihin.

Onneksi vahvistimeeni voin kytkeä kahdet kaiuttimet, joten testaus onnistuu helposti napista painamalla.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 22. 06ta 2015 klo 0.41 PDT

En oikein osaa rakentaa tähän kirjoitukseen tarpeeksi suurta räjähdystä tähän kohtaan. Taisi olla John Mayallin ja Eric Claptonin Blues Breakers -vinyyli jonka ensimmäisenä pistin soimaan. Turvallista möhistelyä, äänitetty varmaan suht livenä.

Voi pojat, voi pojat. Olisittepa nähneet ilmeeni kun vaihtelin Argon1:n ja vanhojen kaiuttimien välillä. Miten kaiuttimissa VOI olla näin iso ero? Olin oikeasti ajatellut, että vahvistin ja sen säädöt vaikuttavat enemmän, kun kyseessä on kuitenkin suht samankokoiset hyllykaiuttimet.

Mutta ei. Argon1:set kuulostivat aivan siltä, kuin Claptonin Eikka ja pojat olisivat soitelleet samassa huoneessa! Jotenkin se musiikki ei kuulostanut ÄÄNITTEELTÄ, vaan omin korvin kuullulta soitannalta (no, vahvistimistahan se sähkökitara toki soi, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan).

Heti ensimmäisenä laitoin vahvistimesta kaikki basso-, diskantti-, yms. säädöt nollille, antaa Argonien päättää miltä musa kuulostaa.

Tajusin kaiuttimia edes takaisin vaihdellessani, että vanhat Kefit on rakennettu korostamaan joitain keskitaajuuksia - ja ihan kuin ne tekisivät ääneen myös vähän kaikua. Perehdyin asiaan vähän tarkemmin, ja selvisi, että Amphion nimenomaan uskoo kaiuttimissaan luonnollisuuteen. He eivät yritä saada ääntä kuulostamaan joltain, vaan luottavat siihen millainen se ääni on.

Lopputulos on se, että nyt Kefien kautta kuunneltu musiikki kuulostaa paskalta! Ohuelta ja väkinäiseltä. Argon1 taas on luonnollinen (tämä tulee oikeasti ekana mieleen, vaikka se onkin myös firman mainoslause kuten myöhemmin kävin lukemassa), muheva, runsas, nyt tämä kuulostaa ihan Viinistä viiniin -kirjalta, mutta teidän pitäisi kuulla tämä!

Ehkä voisi hakea analogiaa Instagramista. Argon1 on ehdottomasti #nofilter. Jos äänitys on paska, se kuulostaa paskalta. Jos sen kuuntelee Kefeillä, päälle lyödään keskitaajuuksien korostuksia ja sen mukana kaikua ja onttoutta - mutta musa kuulostaa edes joltain.

Jos taas sinulla on loistava kuva, mutta lyöt siihen filtterin, kuva latistuu ja näyttää halvemmalta kuin onkaan. Sama käy kaiuttimissa. Kuuntelen juuri Pink Floydin The Wall -vinyyliversion kolmospuolta. Comfortably Numb. Tämän on Roger-setä tehnyt aikoinaan viimeisen päälle (ja Gilmour tietty luikautti soolon), ei tätä tarvitse filttereillä pilata. Kuulostaa näistä kaiuttimista uskomattoman kauniilta.

Ongelma tässä tietenkin on se, että nyt minun kai pitäisi panostaa myös vahvistimeen ja levysoittimeen - ainakin vahvistimeen. Se on auttamattomasti HEIKOIN LENKKI tässä sarjassa. Sillä minun on aivan pakko ostaa nämä kaiuttimet omaksi. En voi enää palata Kefeihin. Alennusta onneksi sain. Mutta silti, ovh:na pelkät piuhat ovat kalliimmat kuin vanhat kaiuttimeni. Ja silti nämä ovat tämän tason kaiuttimiksi halpoja, minulle kerrottiin. Kiva myös tukea suomalaista duunia.

Tällainen oli siis tarina kaiuttimista ja KAIUTTIMISTA. Tämä on uskomattoman kaunis kokemus. Musiikin voitto.

Mistä johtuen: Myydään Kefin kaiuttimet. Eivät ole Amphionit, lähellekään, mutta toisaalta saa hakea 70 eurolla pois.

Sunnuntaina lähdimme perheeni (#nainen ja #lapsi + minä) kanssa viattomasti eräälle Kehä III:n suurelle kirppikselle (no hyvä on, sen nimi on Lanttila, valtavan iso paikka, aivan tupaten täynnä) katsomaan, löytyisikö pien-ihmiselle jotain hyväkuntoisia vaatteita halvalla, hän kun kasvaa niin tavatonta vauhtia.

MYÖNNETÄÄN, että olin lukenut Facebookin Vinyylikirppis-ryhmästä, että Lanttilaan viedään jonkin verran myös vinyyliä, mutta mieleni ja motivaationi oli silti melko puhtaasti lastenvaatteellinen.

Piiiiitkän kirppiskierroksen kuluessa olinkin törmännyt iloisiin yllätyksiin: Metsästämäni Phil Collinsin No Jacket Required 3€. Niin ikään metsästämäni Huey Lewis & The Newsin Sports 1€. Päälle vielä Leonard Cohenin Various Positions 8€. Olin tyytyväinen.

LITTLE DID I KNOW, että melkein kierroksen lopussa odotti jättipotti.

Toiseksi viimeisen rivin päässä huomasin, kun keski-ikäinen mies nosteli kiihkeästi vinyyliä kolmesta maitolaatikosta. Katsekentässä vilahti ainakin Nirvanaa ja Guns N' Rosesia. Mies poistui vähintään 10 levyn pinon kanssa.

Pääsin itse tutkimaan. Näin heti yhden laatikon päällimmäisenä Rancidin ...And Out Come the Wolvesin, joka on teini-iän lempilevyjäni, ja ehdottomasti vinyylihankintalistalla. Ysärivinyylit ovat kuitenkin kalliita, koska silloin vinyylejä tehtiin jo vähemmän. Rancid olkoon siis hyvä pistokoe näiden laatikoiden hintatasoon.

5€. Rancidin hyväkuntoisen näköinen vinyyli 5€.

NO NYT!

Tunsin oikeasti sellaista lievää kiihtymystä kun rupesin pläräämään. Kummallekin puolelle viereen pörähti ehtoja vinyylimöhiksiä, jotka rupesivat nostelemaan levyä laatikosta. Iski täyttymys, mutta myös paniikki.

Sitten niitä levyjä rupesi löytymään. Jane's Addictionin Ritual de Lo Habitual YHDEN EURON! YHDEN VITUN EURON!

Okei, kansi on vähän rispaantunut, mutta en ole mikään ringwear-nörtti. Ihan sama, kunhan levy soi. Ja sehän soi.

Pläräysvauhti kiihtyy, ja pakasta nousee lisää Phil Collinsia, lisää Leonard Cohenia, pari FRANK ZAPPAA, LOU REEDIN TRANSFORMER (3€), LED ZEPPELININ KAKKONEN (3€), BLACK SABBATHIN NELONEN (7€, Vertigo-painos, kulunut tosin)! Siis tällaista ihan aitoa klassikkokamaa, jota yleensä kirppispöydän levykasassa on korkeintaan yksi tai kaksi, ja nekin vain siihen asti kun ensimmäinen ostaja ehtii paikalle.

Mutta tuolta sitä nousi. Facebookissa joku (olisko ollut NRGM:stakin tuttu Santtu) kommentoikin, että tämä on juuri se hetki, jota kaikki vinyylejä kirppikseltä metskaavat nörtit odottavat: Että joku päättää myydä HYVÄÄ kokoelmaansa halvalla pois. Tai sitten ne ovat huonokuntoisempia tuplia.

Ihan sama, tärkeintä että satuin juuri nyt osumaan apajille.

Mitäs seuraavaksi? Tämän jälkeen on taas edessä lukemattomia itsepalvelukirppispöytiä, joissa on yksi Thin Lizzy ja 12 Finnhitsiä tai venäläistä humppalevyä. Kaikki vähintään 12€ kappale. Mutta tämä on laki.

Ja kaikki ajattelevat ihmiset jo tajusivatkin, että niinhän sen kuuluukin mennä! Koska jokainen noista ostamistani levyistä löytyy Spotifystä, ja voisin kuunnella niitä etsimiänikin vaikka heti. Mutta niin on tuo vinyyliharrastus onnistunut herättämään ikiaikaisen suiston viidakkorummun paukkeen, että minunkin liskoaivoni haluavat metsästää ja keräillä. Saada yksinkertaista tyydytystä yksinkertaisista asioista.

Asia on tietysti myös niin, että jos jokainen kirppispöytä sisältäisi pop-musiikin klassikoita kahdella eurolla, ei keräilijätyydytystä syntyisi.

Samalla ymmärrän täydellisen hyvin, miten hölmöltä tämä kaikki näyttää ulkoavaruuden perspektiivistä:

Ihmislajin mies ajaa 20 minuuttia autolla kuunnellen musiikkia töihin kuuntelemaan musiikkia ja pistämään sitä järjestykeen. Tästä hän saa palkaksi bittejä pankin nettipalveluun. Viikonloppuna – täytettyään kaikki Maslow'n hierarkiassa alempana olevat fyysiset tarpeet – hän käy vaihtamassa näitä bittejä musiikkiin, joka on kuitenkin pakattu isoon ja epäkäytännöllisen helposti hajoavaan muotoon, jotta hän voisi autoa ajaessaan kuunnella ensin radiosta jotain musiikkia, jota ei sillä hetkellä haluaisi, koska hän haluaisi kuunnella levyä jollaisen kuuntelu ei kuitenkaan auton laitteistolla ole mahdollista, VAIKKA se sama levy löytyisikin kädessä pidettävän laitteen kautta samalla sekunnilla. Mutta ei, se ostettu muovikiekko asetetaan kotona levysoittimelle, toivotaan että perhe on hiljaa, käydään villalankamatolle makamaan ja katsellaan kansia samalla kun ajan kulutuksesta johtuen rahiseva vanha rock-musiikki täyttää asunnon. 

MUTTA on niitä myös ihana kuunnella. Sanoisin, että juuri minun kohdallani vanhan Black Sabbath -vinyylin kuunteluun liittyy myös välttämätön irtiotto työn parissa kuunnelluista formaattiradioista ja uusimmista hiteistä. Vaikka - ja korostan tätä jälleen - minä rakastan myös formaattiradioita ja uusimpia hittibiisejä, kömpelö ja vähän kulunut vinyyli ja sen sisältämä ajaton möhismusiikki tarjoavat juuri sopivaa vastapainoa työkuuntelulle.

En siis vain seuraa keräilijäviettiäni ja sen suomaa hyvänolon tunnetta, vaan nautin myös levyjen sisältämästä musiikista.

Tuo jutun alussa nähty kuva on hyvä testi siitä, mihin joukkoon itse kuulut. Aiheuttiko levykasa hengityksen kiihtymistä? Rupesitko voitonriemuisesti tunnistamaan kansia? Ilahduit kun tunnistit kaikki? Olit kateellinen? Kärsit jo etukäteen morkkista kulutetuista rahoista?

Vinyylit ovat ainoa asia, jossa nautin takaperoisesta teknologiasta.

Olen pitänyt Bob Dylanista jollain tasolla aina. Tai siis "aina". Mutta esimerkiksi Times They Are A-Changing tuntui jo lukioaikana tärkeältä biisiltä sanoituksensa myötä. Ja ukon käninässä on myös ollut aina jotain minua viehättävää.

Neljän-viiden viime vuoden aikana - ja konkreettisemmin tänä vuonna - Bob Dylanista on tullut entistä tärkeämpi minulle. Tämän vuoden aikana olen kuunnellut hänen musiikkiaan ajoittain jopa pakkomielteisen paljon.

Spotifystä tulee kuunneltua enemmän best of -tyyppisiä biisilistoja, mutta vinyylit ovat palauttaneet minut ruotuun myös kokonaisten levyjen suhteen. Blood on the Tracks on sen verran helposti ymmärrettävä kokonaisuus, että olen kuunnellut sitä paljon PALJON kokonaan myös Spotikasta, mutta viime viikon Lontoon-reissulta hankin itselleni vihdoin myös fyysisen kopion tästä levystä.

Tällä hetkellä tuntuu, että tämä on minun suosikkini kaikista Dylanin levyistä. Se ei sisällä niin vaikuttavaa musisointia tai sukella niin syviin sfääreihin kuin Blonde on Blonde, eikä se ole niin pelkistetyn nerokasta lauluntekijyyttä kuin Freewheelin', mutta Blood on the Tracks on kokonainen ja sen tuska tarttuu.

Levyä pidetään yleisesti erolevynä - tai oikeastaan erolevyjen kuninkaana - joka käsittelee vereslihaisesti Dylanin tuolloin karilla ollutta avioliittoa Sara Dylanin kanssa. Maestro itse on tietysti kieltänyt moisen mahdollisuuden. Wikipedian mukaan Dylan väittää, että levy perustuu Tsehovin novelleihin - että hän ei missään nimessä tekisi omakohtaista levyä. Just joo. Erolevy tämä on, ja täydellinen sellainen.

Bob Dylan on maaginen sanoittaja, ja tällä levyllä suora kerronta kohtaa tajunnanvirran hienolla tavalla. Shelter from the Storm on jo pitkään ollut lempibiisini Dylanin tuotannosta, ja tuon laulun sanoja tekisi mieli lainata loputtomiin ja tatuoida korneiksi värssyiksi lapaluihin.

Well, the deputy walks on hard nails and the preacher rides a mount
But nothing really matters much, it’s doom alone that counts
And the one-eyed undertaker, he blows a futile horn
“Come in,” she said, “I’ll give you shelter from the storm”

I’ve heard newborn babies wailin’ like a mournin’ dove
And old men with broken teeth stranded without love
Do I understand your question, man, is it hopeless and forlorn?
“Come in,” she said, “I’ll give you shelter from the storm”

Ehkä tuo kaikki tarkoittaa jotain, mutta luultavasti ei. Tuntuu, että varsinkin tällä levyllä Dylanilla on ollut sanottavaa, mutta hän on myös uskaltanut antaa intuitiolle ja tajunnanvirralle valtaa tekstejä tehdessään.

Toisaalta levyllä on myös klassisempia tarinabiisejä, kuten Idiot Wind tai Lily, Rosemary and the Jack of Hearts, mutta kyllä nuo henkilökohtaisemmat (tai henkilökohtaisemman tuntuiset) tunnelmapalat tekevät tämän levyn. You're Gonna Make Me Lonesome When You Go! Tai mikä parasta: Buckets of Rain! Täydellinen päätös levylle. Sattuu, sattuu, sattuu! Bobdylan.comin mukaan tuo biisi on muuten soitettu livenä vain kerran. What a waste!

Life is sad
Life is a bust
All ya can do is do what you must
You do what you must do and ya do it well
I’ll do it for you, honey baby
Can’t you tell?

Äh, nyt olen ehkä yrittänyt tehdä tästä jotain Suomen Mojon syväluotausta. Minulla ei ole siihen tarpeeksi taustatyötä tehtynä, ja muutenkin halusin vain sanoa, että Dylanissa kokonaisuutena on jotain samaa kuin vaikka oluessa jos ei ole koskaan maistanut sitä: Ensisuullinen on varmasti karvas, outo ja ehkä jopa vastenmielinen, mutta se vie helposti mennessään.

Blood on the Tracks. Dylanin on selvästi pakko tehdä lauluja, sillä tämä oli ilmestyessään 1975 hänen 15. levynsä. Hän ei ole lahjakkain muusikko, mutta hän on usein saanut haalittua sopivan ryhmän kuvittamaan laulujaan. Slow Train Comingissa on esimerkiksi kyse musiikista (ja Jeesuksesta), mutta tässä on vain tunnelmaa ja noita sanoja.

Ja sanokaa nyt, että mistä Tsehovin novellista vaikkapa tämän Meet Me in the Morningin sanat voivat olla peräisin? Vai oliko se Tsehov-höpötys Dylanin omituista huumoria? Että TIETYSTI tämä on erolevy, ettekö nyt sitä tajua?

Well, I struggled through barbed wire, felt the hail fall from above
Well, I struggled through barbed wire, felt the hail fall from above
Well, you know I even outran the hound dogs
Honey, you know I’ve earned your love
Look at the sun sinkin’ like a ship
Look at the sun sinkin’ like a ship
Ain’t that just like my heart, babe
When you kissed my lips?

Matkaraporttia, matkaraporttia.

Brittimimmi Charli XCX esiintyi taannoin fiaskoksi muodostuneessa MTV Push Helsinki -tapahtumassa. En käynyt katsomassa XCX:ää siellä, koska on paljon mukavampi nähdä artisti kotikentällään Lontoossa. Levy-yhtiön kautta tarjoutui mahdollisuus päästä katsomaan keikkaa, joten mikäpä siinä.

Lähinnä kuitenkin haluaisin fiilistellä jälleen hieman Lontoota. Viimeksi olin kaupungissa huhtikuussa. Silloin Suomessa oli helvetin kylmä, ja Lontoossa T-paitakeli. Nyt olin paikalla viimeinen päivä lokakuuta. Jälleen Suomessa oli helvetin kylmä, ja Lontoossa T-paitakeli.

En ole edelleenkään käynyt kaupungissa kuin työmatkoilla. Vaikka tälläkään reissulla ei ollut kovin tiukkaa agendaa, mikään turistimatka ei silti ollut kyseessä. Olen ollut Lontoossa ehkä 10-15 kertaa, mutta turistinähtävyyksiä en ole ehtinyt kunnolla kiertää - nytkään. Ehdin kuitenkin vierailla muutamassa pubissa ja levykaupassa - Sohon suunnalla tällä kertaa.

Tuntuu, että olen pikku hiljaa ruvennut lämpeämään Lontoolle. Siinä on jotain charmikasta. Samaan aikaan vanhanaikaista British Empiren jäännettä ja modernia "kansojen sulatusuunia" ja yllättävänkin rentoa asennetta.

A photo posted by The Voice (@thevoicesuomi) on Oct 10, 2014 at 2:39am PDT

Charli XCX esiintyi homoklubi Heavenin livepuolella, joka ei sitten ollutkaan mikään homoklubi, vaan ihan tavallinen keikkapaikka - jos ikivanhan kivirakennuksen kellarikerrokseen louhittu tila nyt on "ihan tavallinen".

Charlilla oli tukenaan pelkistä mimmeistä koostuva cool taustabändi, joka kuulosti listapop-versiolta Sonic Youthista silloin kun sai soittaa. Iso osa biiseistä kuultiin nimittäin taustanauhalta, vain osasta oli tehty livesovitus. Kieltämättä esimerkiksi uuden mahtavan Break the Rules -singlen taustat eivät olisi luultavasti kuulostaneet kovin tehokkailta kitaralla, bassolla ja rummuilla soitettuna, joten sikäli ratkaisu lienee perusteltu. Bändin soittaessa Charlikin kuulosti enemmän punkkarilta kuin listapopparilta. Hyvin laulavalta punkkarilta, tosin.

Tuo olikin toinen juttu mitä jälleen mietin. Englannissa ja USA:ssa hyvä laulutaito on ensimmäinen vaatimus, sen jälkeen ruvetaan katsomaan olisiko artistilla muita avuja jotka edesauttaisivat menestynyttä uraa. Mutta laulutaidosta ei tingitä. Ehkä kilpailun kovuus varmistaa tämän myös (varsinkin kun yökerhon portsarikin rupesi esittämään kökköä r&b:tä kuullessaa että musa-alan ihmisiä on liikkeellä, eikä päästänyt sisään koska lenkkarit). Charli oli siis myös loistava laulaja.

A photo posted by Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) on Oct 10, 2014 at 6:51am PDT

Oli myös pakko ottaa kuva (What's The Story) Morning Gloryn kansikuvapaikalta Berwick Streetiltä Sohosta. Kuvauspaikalla on melkein vastakkain kaksi levykauppaa: Sister Ray ja Reckless Records. Ostin jälkimmäisestä Bob Dylanin Blood on the Tracksin, joka on itkettävän hieno levy.

Matkaraporttini päättyy täältä tähän. Seuraava duunimatka suuntautuu Berliiniin kuukauden päästä.

AH.

Tänään alkoi viimeinen kesälomaviikkoni. Siis tänä vuonna. Oli sattumoisin myös palkkapäivä, ja olin jo aiemmin päättänyt, että tänään suuntaan Hakaniemen levymekkaan eli Black & Whiteen. Lähdin hakemaan sitä lomafiilistä, materian ja musiikin tuottamaa hyvää mieltä.

Sitä myös löysin.

Ystäväni Olli tuli mukaan, mutta käytännössä olimme molemmat yksin kaupassa. Emme vaihtaneet sanoja, korkeintaan vilauttelimme joitain kansia toisillemme.

Black & Whiteen on tärkeintä mennä ajan kanssa. Taas jäi muutama osasto pläräämättä, mutta hyvän määrän vinyyliä sormeni käänsivät. Pikku hiljaa mieleen syntyi korvamerkintöjä. "Bob Dylanin Slow Traing Running on pakko ottaa". "David Bowien Ziggy Stardust -levy jos löytyy niin se on pakko ottaa".

Mieleen valuu rauha. Ulkona Hakaniemessä tihuttaa vettä, ja sää on kaikin puolin kurja. Sisällä käytettyjen levyjen aavistuksen tunkkainen haju voitelee aivojen mielihyväkeskusta. Siinä vaiheessa en vielä edes ajattele levyjen kuuntelua, vaan levypinon kantamista käsissäni.

Jossain kohtaa taloudelliset reaaliteetit astuvat kuvaan. On pakko tehdä sääntöjä. "YKSI levy vielä, paitsi jos löytää jotain tosi halpaa".

Oli pakko antaa itsekurin pettää, ja ottaa vielä sen YHDEN levyn jälkeen Ziggy Stardust kun se löytyi kassan vierestä juuri saapuneista. Ja sitten vielä kolme kahden (!) euron levyä sen päälle. OLI pakko! Ihmisellä ei koskaan ole liikaa Abbaa!

Iltapäivän olenkin istunut kotona ja kuunnellut näitä levyjä. Voiko olla PUHTAAMPAA tekemistä kuin levyjen kuunteleminen? Korviin valuu musiikkia, lueskelen biisien sanoja, yritän löytää energiaa lisätä levyt Discogs-kokoelmaani.

Kun vielä #nainen kehrää vieressä sohvalla (eikä valita musiikkivalinnoista), voi hetkeä pitää täydellisenä.

Menkää levykauppaan tai nauttikaa elämästänne muuten vain. Mental mind / good life / openness / emancipation / fulfillment-life /  empowerment / voimaantuminen -tuntini päättyy tältä erää tähän.

Onneksi on olemassa Vermon raviradan kirppis. Joka kesäsunnuntai raviradan parkkipaikka täyttyy lähinnä lastenvaatteita kauppaavista perheistä, mutta mukaan mahtuu myös friikimpää sakkia. Kuten vaikkapa n. 60-vuotias turkkilainen mies, jolta ostin tämän Isaac Hayesin toisen levyn kolmella eurolla.

Olin vähän epävarma koko Hayesista. Minulla on hänen Tough Guys -leffan soundtrackista, joka on sellaista geneeristä funkin läpsyttelyä. Sitten on tietysti Shaft-teema, joka sekin on enemmän showmiestä kuin sielua. Puhumattakaan South Parkin hassutteluista.

Sitten tuli tämä. Aiemmin olin tainnut kuulla vain Walk On By:n, ja senkin hip hop -sämplejen alkuperää etsiskellessäni. Walk on By:tä on nimittäin sämplätty mm. Wu-Tang Clanin ja Notorious B.I.G.:n levyille.

Asiaan:

Hot Buttered Soul on ihan HELVETIN kova levy!

Kuten mainitsin, se on Hayesin levytysuran toinen, ja ilmestyi vuonna 1969. Taustabändinä on armoitettu The Bar-Kays, joka aloitti Otis Reddingin taustalla, ja teki myöhemmin pitkän uran ihan omalla nimellään. Bändi soundaa aivan helvetin hyvältä.

Olen lukenut, että tämä on mm. Henry Rollinsin lempilevy. Ei ole vaikea kuvitella miksi punkkarikin innostuu tästä, Bar-Kays nimittäin soittaa varsinkin Walk On By:n lopussa aivan hemmetin raa'asti. Tämä on Janne Flinkkilää lainatakseni "kovaa ajoa".

Walk On By on alun perin Burt Bacharachin ja Dionne Warwickin esittämä sinkkuhitti, josta Hayes ja Bar-Kaysit paiskovat 12 minuutin version. Voi PERKELE tätä soittamisen riemua! Viimeiset minuutit mennään biisin soundiin nähden varsin osuvaa kielikuvaa käyttääkseni URKU AUKI.

Sen jälkeen biisi, jolta Outkast sai nimellisen innoituksen Southernplayalisticcadillacmuzik-levylleen. Hyperbolicsyllabicsesquedalmistic. Yhdeksän minuuttia niin maan perusteellisen kiimaista groovea, ettei mitään järkeä. Kyseessä on muuten ainut Hayesin oma sävellys levyllä, vaikka hän oli nimenomaan ennen omaa uraansa toiminut Stax-levymerkillä säveltäjänä.

Ja tietysti tätäkin biisiä on sämplätty lukemattomilla hip hop -biiseillä. Eikä ihme, sillä varsinkin alun komppi kulkee kuin ihme. Kuuluisin lainaaja on Public Enemyn klassikko Black Steel In the Hour of Chaos. Tätä komppia ja soitantaa voi jälleen vain ihmetellä. Tekee mieli MOSHATA kun biisi lähenee loppuaan. Vittu tätä bändiä. Itkettää. Toisaalta uskon ihmiseen, toisaalta epäilen voiko tällaista soundia enää koskaan tulla mistään.

Siinä eka puoli.



B-puolella ensin tulee vastaan One Woman. Kaunis, sielukas, puhtaasti soulaava pettämislaulu. Pikkaisen yli viisi minuuttia. Levyn lyhin biisi. Tarpeellinen hengähdystauko ennen loppuhuipennosta. Tavallaan millä tahansa muulla levyllä tämä olisi huippukohta, mutta tällä levyllä vain loistava biisi.

Viimeinen biisi on kantristara Glen Campbellin tunnetuksi tekemä ja Jimmy Webbin säveltämä By the Time I Get To Phoenix. Wikipedia kertoo, että tämä on USA:n kaikkien aikojen kolmanneksi versioiduin biisi. Tämä Hayesin versio on varmasti pisin, 18 minuuttia. Public Enemy muuten teki biisin nimeltään By the Time I Get To Arizona, joka oli poliittinen biisi, toisin kuin tämä. Tuskin olisivat tätä biisiä edes kuulleet ilman Hayesia.

Glen Campbellilta muuten tuli pari vuotta sitten hyvä levy. Tai ainakin hyvä biisi, joka kertoo hänen nykyisin varsin surullisesta terveydentilastaan. Ghost on the Canvas.

No, se on sivuasia.

Hayesin versiosta pitkän tekee puhuttu piiiitkä intro, missä hän kertoo mitä ennen laulun sanoituksia on tapahtunut. Biisin tarinassa mies lähtee naisensa luota pois. Sitten kun hän on ehtinyt Phoenixiin, nainen herää Los Angelesissa. Hayes kertoo rakkauden vaikeudesta, mustasukkaisuudesta, rakkauden hulluudesta.

Kun Bar-Kays viimein soittaa, on murhe raskas. Rakkaus on murhaa. "There's a deep meaning to this tune, 'cause it shows you what the power of love can do. I'm going to do my own interpretation of this."

Täydellinen levy.

Olin tänään piiiitkästä aikaa levymessuilla. Kuten blogin vakilukijat tietävät (ootte ihanii, ilman teitä mä en olis mitään, te ootte tehny tän maholliseks, ootte ihanii, parhait), ostin vinyylisoittimen vasta viime kesänä. CD:itä en ole ostanut vuosiin, joten edellinen messuvierailu taisi olla 2008 ehkä.

Tänään levymessuilin Vantaan Vernissassa.

Oli mahtavaa!

Ostin kuusi levyä, mikä on hyvin, huomioonottaen että budjettini oli ennaltamäärätysti 56 euroa eli aika laiha. Tämä oli summa käteistä joka lompakossani oli, ja päätin etten nosta enempää. JOku roti. Varsinkin kun ostin juuri torstaina Smithsin Louder Than Bombs -vinyylin.

Ostin seuraavat:
Eric Clapton - 461 Ocean Boulevard
Dead Kennedys - Fresh Fruit for Rotting Vegetables
Carole King - Tapestry
Kate Bush - The Kick Inside
Otis Redding - Sitting on the Dock of the Bay (kokoelma)
Stevie Wonder - Hotter Than July

Upeaa möhistelyä!

Levymessuilla haisi oudolta. En tiedä oliko se Vernissa, myyjät, asiakkaat, käytetyt vinyylit vai mikä, mutta sellainen ummehtunut haju siellä leijui. En yritä tässä mustamaalata levymessuyleisöä, olinhan siellä itsekin. Kuulun porukkaan. Möhiksiin. Vaikka ei minulla ole isoa mahaa.

Pari kuulemaani keskustelua:

"Mä en edes tykkää tästä musasta, siinä on vaan niin hyvät soundit"
"No nyt on just oikea hetki ruveta keräilemään Curea, nää ei tästä halpene"
"Sen jälkeen ku me viimeks nähtiin mä rupesin uudestaan keräilemään. Nyt mulla on kaikki Frank Zappat. Siis studiolevyt, boksit ja 12-tuumaiset sinkut".

Tämä taas oli oudoin näkemäni levy.

Menkää tekin levymessuille! Se on hieno paikka ihmiselle.

Olet ystävien seurassa, kuten NRJ:n kanavalupaus kuuluu. Sitä olin tänään, kun matkustin heti aamusta Itä-Helsingin helmeen, Kontulaan, ostamaan vinyylilevyjä.

Kontu Krouvin terassilla paikalliset alkoholistit olivat jo saapuneet särpimään hanatuotteita. Minä en kuitenkaan halunnut alkoholia, vaan päästä sisälle läheiseen yksityisasuntoon, jossa paikallinen mies myy 2000 vinyylin kokoelmaansa.

Siinä oli jotain hyvin yhdistävää, vaikka en mikään himokeräilijä olekaan. Ensinnäkin 2000 metallivinyylin näkeminen samassa paikassa oli vaikuttavaa. Kokoelman arvoa en osaa mitenkään arvioida, mutta esimerkiksi Metallicalta oli monia harvinaisuuksia (ainakin Garage Days -ep:n ja Metal Up Your Assin taisin nähdä, ja joitain joita en edes tunnistanut), ja varmasti paljon muitakin kalleuksia.

Paikalla oli tietysti miehiä. Miehiä, jotka hamuavat jo cd:nä omistamiaan äänitteitä.

Vittu, Paradise Lostin Draconian Times oli nimmareilla vinyyliversiona! Maksoi liikaa liian, äärimmäisen ja naurettavan pieneen budjettiini nähden. Panteran Projects in the Jungle! Eli siis Pantera pre-hyvät levyt. Fear Factoryn Demanufacture... teini-ikäni soundtrack.


No joo, tässä kirjoituksessa on kuitenkin se pointti, että levyjä ostavien, myyvien ja keräävien ihmisten kohtaamisessa on jotain hienoa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Olisin voinut jahkailla siellä tunteja, mutta käytin pikku-buduni lopulta kolmeen klassikkoon, jotka ovat Toolin Undertow, Deep Purplen Machine Head ja Led Zeppelinin III.

Tiedoksenne muuten, että myyjän yhteystiedot saa minulta, jos levyjen ostaminen myöhemminkin kiinnostaa. Sinne jäi kyllä vielä ihan reilusti levyjä...

Okei, otetaan skaba: Kenen vanhemmilla oli absoluuttisesti PARAS vinyylikokoelma? Oli tai on, toki liian halvalla myydyt kokoelmat kiinnostavat myös.

Voin tässä heti kärkeen kertoa, että minä en voita tätä kisaa. Kyllä, minun äidilläni ja isälläni oli vinyylilevyjä, ja kyllä, parhaat niistä ovat nyt minun hyllyssäni. Mutta ei tällä valikoimalla voiteta kisoja.

Otsikko on tietysti sukupuolittava, mutta olkoon, kun se on niin raflaava. Minun vanhempieni vinyylikokoelmasta voin tähän kisaan ilmoittaa levyt: Abba - The Album ja Arrival, Johnny Cash - Live at San Quentin, Vesa-Matti Loiri - Vesku Suomesta ja paljon klassista musiikkia. Muu olikin aikamoista tohkaa. Oli siellä yksi ihan ok Emmylou Harrisin levy myös. Äitivainaa tykkäsi kuunnella Frank Sinatraa ja jotain Demis Roussosta ja Petula Clarkia.

Otan tähän esimerkiksi ystäväni Kimmon porukoiden levyt. Siellä oli vinyylinä useampi Led Zeppelin, Pink Floyd, Emerson, Lake & Palmer ja en edes muista mitä kaikkea. SAATANA SENTÄÄN! Olen vieläkin kateellinen. Onneksi sentään saatiin kuunnella lukioiässä niitä levyjä. Se oli mahtavaa.

Minulla ei ole biologisia lapsia, mutta yksi erityisen rakas 5v-tytärpuoli kylläkin. Olen pitänyt huolen siitä, että meillä KUUNNELLAAN paljon musiikkia, ja hän kyllä diggaileekin paljon esimerkiksi Creedence Clearwater Revivalia, Ghostia, Beatlesia tai Fleetwood Macia. Toivottavasti siis sitten kun hän jonkun vuoden päästä kirjoittaa blogia hän antaa minulle ainakin sellaisen myönnytyksen, että meillä KUUNNELTIIN musiikkia. Ei hän siitä varmaankaan pidä, koska lasten on tärkeää pitää eri musiikista kuin aikuisten, mutta ainakin altistuminen laadukkaille soundeille on tapahtunut jo pienessä iässä.

KERRO! Millaisia levyjä vanhemmillasi oli? Kuuntelitteko niitä? Kommenttikenttä alla odottaa osallistumistasi. Palkintona on glooriaa.

En halua, että tästä kirjoituksesta saa LIIAN vinyylisnobistisen kuvan, mutta jostain syystä vasta vinyylikiekolta kuunneltuna tajusin tämän levyn. Jopa rakastuin siihen, rajusti. Se "teki järkeä". Viisivuotias tytärpuoleni ihastui levyyn myös, ja tykkää tanssia villisti sen tahdissa, joten tässä on jotain paljon muutakin kuin "älyllinen" ulottuvuus, koska lapset eivät kuuntele musiikkia älyllisestä kulmasta.

Aiemmin olen kuunnellut levyä satunnaisesti, ja Once In a Lifetime on tietysti kuulunut lempibiiseihini ihan teinistä asti, mutta omistukseeni koko levyn hankin vasta vajaa kuukausi sitten, kun siirryin vinyyliaikaan.

Lievää innoitusta levyn pohjaksi hankin aina niin tärkeästä Marc Maronin WTF-podcastista, jossa herra Maron haastatteli taannoin John Calea. He pohtivat yhdessä Brian Enon asemaa tuottajana. Brian Eno tuotti Talking Headsille kolme albumia, joista tämä Remain In Light on viimeinen.

Ilmeisesti Talking Headsin pääjehu David Byrne oli melko tavalla innostunut Fela Kutin afrobeat-meiningeistä ennen tämän levyn tekoa. Jo tätä edeltäneellä Fear of Musicilla (sekin vinyyli on pakkohankinta...) Talking Headsin rytmiikka oli napakkaa, mutta varsinkin Remain In Lightin TÄYDELLINEN a-puoli Born Under Punches - Crosseyed and Painless - The Great Curve on sekä rytmiikaltaan että tuotannoltaan EDELLEEN niin brutaalisti aikaansa edellä että heikkoa tekee.

Biiseistä kuulee, että monet post-mitäliebändit ovat vielä 2000-luvullakin tavoitelleet tätä soundia, mutta vähän kuin Gang of Fourinkin tapauksessa, lähestymiset ovat jääneet yrityksiksi. Esimerkiksi The Great Curven tunnistamattomana alkava kitarasoolo on jotain niin upeaa, että vaikka en normaalisti innostu soundeista, en sitä kuunnellessa VOI kuin pätkähtää olohuoneen villakangasmatolle ja hymyillä.

Myös Byrnen sanoitukset ovat todella hienoja. Once In a Lifetimen yhteiskuntakriittinen "moment of clarity" on tietysti klassikko, mutta tuon mainitsemani a-puolen täydellisyys heijastuu myös sanoituksiin. Minulle tulee mieleen Don DeLillo runomuodossa, tai J.M.G. Le Clezion The Giants (tähän kirjaan kannattaa muuten tutustua, voisinkin kirjoittaa siitä joskus). Tajunnanvirtaa, jossa on järkeä - kai. Tai ainakin musiikin kanssa yhdessä niissä on järkeä. Seen And Not Seen -biisissä mainitaan muuten "beady eye". Ehkä Liam otti nimen bändilleen tuosta biisistä?

She is only party human being
Divine, to define, she is moving to define, so say so, so say so
She defines the possibilities
Divine, to define, she is moving to define, so say so, so say so
Holding on for an eternity
Divine, to define, she is moving to define, so say so, so say so
Gone...ending without finishing
Divine, to define, she is moving to define, so say so, so say so

Tämä levy löytyy esimerkiksi Spotifystä. Mutta noh, vinyylinä se on paras. Jos kuuntelet Spotikasta, muista keskittyä siihen.

Loppuun vielä Once In a Lifetimen legendaarisehko video.

Monen vuoden hangoittelun jälkeen podcast-kumppanini Jani Nivala potkaisi vihdoin vinyylihankettani eteenpäin. Nyt kun "ne" ovat "muotia", on minunkin turvallista lähteä mukaan vinyyliharrastukseen. Myös uuden hienon ja ison kämpän hommaaminen edesauttoi tätä projektia.

Nivala siis auttoi ostamaan kaiuttimet. Lopulta päädyimme hankkimaan KEF Cresta 2 -kaiuttimet, jotka kuulostavat oikein hyviltä. Vinyylisoitin ja vahvistin oli tarkoitus hankkia niinikään käytettynä, mutta sitten yleensä niin vastahankainen isäni tuli apuun. Hän oli aiemmin kieltäytynty luopumasta vanhasta Pioneer-satsistaan, koska kuunteli levyjä itsekin. Sinänsä ihan looginen ja hyväksyttävä syy.

Kuitenkin, kun pari vuotta sitten asensin hänelle Spotifyn ilmaisversion, jäi vanhan miehen vinyylinkuuntelu kokonaan pois. Pelkkää Spotikkaa ja satunnaista cd:tä. Siksi minä sain vinyylisoittimen ja vahvistimen. Ovat mallia Pioneer, hankittu vuonna 1978. Pientä rohinaa ja krahinaa, mutta pääosin hyvin soivat pelit. Kyllä pitää taas toistaa se vanha mantra entisajan teknologian kestävyydestä. 35-vuotiaat vehkeet! "Vehkeet". Uskomatonta jotenkin. Ja hienoa.

Olen aiemmin nihkeillyt vinyyleihin ryhtymistä, koska olen teini-iästä lähtien kerännyt cd:itä, ja on tuntunut hölmöltä ottaa siihen kylkeen vinyylien hamstraamista. MInulla ei myöskään ole koskaan ollut kunnon stereoita. Aina tietokone kiinni johonkin pönttöön - viime vuodet Audio Pro Radio Oneen bluetoothin kautta.

Tässä puolentoista viikon vinyylöinnin myötä olen todennut, että suurin osa vinyyleihin liitetyistä kliseistä pitävät paikkansa. Ensinnäkin albumimuoto on tehnyt paluun elämääni. A-puolet, B-puolet, artistin määrittämä biisijärjestys.

Lisäksi SOUNDIT ovat tehneet paluun. Absoluuttisen parhailta uudesta stereosysteemistäni soundaavat Abban The Album -vinyyli ja Fleetwood Macin Rumoursit. Taiten soitetut kanonisoidut teokset siis. No okei, ehkä The Albumia ei kovin usein kuule rock-piireissä ylistettävän. Myös Anatheman merkkiteos Silent Enigma kuulostaa vinyylinä loistavalta, vaikka se on tehtykin cd-aikana ja painettu vasta myöhemmin vinyyliksi.

Kuten yleensäkään, en tässäkään asiassa suosi liiallista romantisointia. Sitä "SUL PITÄÄ OLLA SE ESINE" -sössötystä. Olen tuoreena vinylistinä sitä mieltä, että tietynlainen musiikki sopii parhaiten kuunneltavaksi vinyylillä. Joku toinen musiikki kuulostaa yhtä hyvältä tai jopa paremmalta streamina tai cd:nä.



 Minulle on siunaantunut myös muutamia suomirap-vinyyleitä, mutta vaikka ne kuulostavat musiikkina hyvältä, eivät ne minulle vinyylimuodossa suo mitään erityistä - VAIKKA hiphop ja vinyylit kuuluvatkin yhteen. Toki Jodarokin, Aksimin ja J-Lainin naamat on mukava nähdä isompina kuin cd:n kannesta.

Siinä tuoreimmat tuntemukset asiasta. Ostin muuten myös CMX:n Kolmikärjen Veljeskunta -boksin Svartin verkkokaupasta. 40 euroa tarjouksesta. TODELLAKIN hintansa väärti. Veljeskunta-levy varsinkin kuulostaa aivan täydelliseltä. Myös Swallow the Sunin Emerald Forest and the Blackbird tarttui vihreänä vinyylinä virtuaaliseen ostoskoriin.

Emerald Forest...:in gatefold-kansissa on UPEAA taidetta, joka yhdessä musiikin kanssa nautittuna ajoi 5-vuotiaan tytärpuoleni kysymään minulta, että "kertooko tämä levy painajaisista".

Lasten suusta kuulet totuuden. Hän koki musiikin.