Aika pitkään piti tätä kuunnella ennen kuin uskalsin kirjoittaa arvostelun.
Kävi nimittäin niin, että alkuun tämä tuntui pettymykseltä mainion Seitsentahokkaan jälkeen. Pehmeämpi tuotanto ja laveampi biisipaletti tekivät Mesmeriasta alkuunsa vaikean hahmottaa, mutta onneksi olen kuunnellut levyä sitkeän aktiivisesti kohta puolitoista viikkoa. Se, mikä aluksi tuntui tylsältä suomirockilta, kuulostaa nyt jenkkialtsu-vaikutteiselta CMX-musalta.
Levyn on tuottanut Pariisin Keväästä ja Major Labelista tuttu Arto Tuunela, jolla ei ole tuottajana mitään tavaramerkkisoundia, mutta jonka vaikutusta epäilen olevan sen, että CMX:n kitaraosasto kuulostaa tällä levyllä monessa kohdin 1990-luvun amerikkalaiselta alternative rockilta - jopa Sonic Youthilta.
Ehkä eniten bändi kuitenkin kuulostaa itseltään yli 20 vuotta sitten. Aurinko- ja Aura-levyjen kaikuja on niin melodioissa kuin soundeissa, tosin sillä erotuksella, että vanhojen CMX-levyjen suomirock-soundin sijaan kuulostetaan Amerikalta, mikä on tosin minusta hyvä juttu. Mutta esimerkiksi Mystiikan ontologinen sydän ja Ojai-biisit voisivat olla Aurinko-levyn sinkkuja. Hyvässä mielessä siis.
Muuten CMX jaksaa edelleen haastaa itseään. Luin tuon Seitsentahokas-arvioni, jossa siinäkin kirjoitin jo kypsään ikään ehtineen bändin kyvystä pysyä kuranttina ja heidän uskalluksestaan tehdä uutta.
Mesmeria kuulostaa CMX:ltä, mutta ei liikaa. Rakkaudessa ja sodassa -biisi alkaa jonain 1970-luvun lopun kevyempänä avaruuslaivaprogena, mutta seuraava biisi Hyperborea onkin jo altsu-kitarointia, joka jatkuu pehmeämpänä Laavaa-biisillä (joka on levyn sävellyksistä tarttuvin). Soundeista tulee mieleen, että onko Billy Gould tuottanut tämänkin levyn?
En nyt jaksaisi hokea taas tätä, mutta A.W. Yrjänä (vai ovatko nämä Halmkronan säveltämiä biisejä? Spotifystä kuuntelen niin ei voi sanoa) elää jotain kohta 30-vuotisen uran kukoistuskautta säveltäjänä. Tällä levyllä biisinkirjoitus on nimittäin alusta loppuun vahvaa.
Ja ajatella, että se on vielä niin vaivihkaista, että tämä levy tuntui aluksi liian pop-musiikilta. Odotin enemmän jotain hevikitaran puraisuja ja isoja valleja ja progressiivia rakenteita, mutta lopulta tämän levyn progressiivisuus tulee materiaalin laajuudesta ja monipuolisuudesta. Teräs on pianoballadi periaatteessa, sitten lopussa Eksopaleoklimatologi edustaa ehkä sitä mitä levyltä jostain syystä odotin.
Antakaa siis tälle aikaa. Minusta alkaa tässä vaiheessa tuntua, että tämä on vielä parempi kuin Seitsentahokas josta pidin paljon. Valles marineris soi. "Minun sielussani aina sataa, kun kuljen tätä pitkää maisemaa".
On hienoa, että Yrjänä näkee sanoituksiin vaivaa. Erotuksena kaikista suomalaisen musiikin pakkoriimeistä ja kökköilyistä. En minä tajua mitä näissä biiseissä tapahtuu (vaikka tuntuvat itse asiassa aika suoraviivaisilta aiempaan verrattuna), mutta lause kulkee.
Haluaisin nyt vielä alleviivata sitä, miten suuren käännöksen tämä levy mielessäni teki. Tylsä olikin vain hienovarainen, ylipitkä oli monipuolinen ja liian pop oli taitava.
Ja että sen pitää olla CMX, joka tekee kunnianhimoisia ja hienoja rock-levyä. Ei löydy nuoremmista bensaa tähän? Hyvä CMX. Kovin CMX.
.JPG)
