Olin tänään piiiitkästä aikaa levymessuilla. Kuten blogin vakilukijat tietävät (ootte ihanii, ilman teitä mä en olis mitään, te ootte tehny tän maholliseks, ootte ihanii, parhait), ostin vinyylisoittimen vasta viime kesänä. CD:itä en ole ostanut vuosiin, joten edellinen messuvierailu taisi olla 2008 ehkä.

Tänään levymessuilin Vantaan Vernissassa.

Oli mahtavaa!

Ostin kuusi levyä, mikä on hyvin, huomioonottaen että budjettini oli ennaltamäärätysti 56 euroa eli aika laiha. Tämä oli summa käteistä joka lompakossani oli, ja päätin etten nosta enempää. JOku roti. Varsinkin kun ostin juuri torstaina Smithsin Louder Than Bombs -vinyylin.

Ostin seuraavat:
Eric Clapton - 461 Ocean Boulevard
Dead Kennedys - Fresh Fruit for Rotting Vegetables
Carole King - Tapestry
Kate Bush - The Kick Inside
Otis Redding - Sitting on the Dock of the Bay (kokoelma)
Stevie Wonder - Hotter Than July

Upeaa möhistelyä!

Levymessuilla haisi oudolta. En tiedä oliko se Vernissa, myyjät, asiakkaat, käytetyt vinyylit vai mikä, mutta sellainen ummehtunut haju siellä leijui. En yritä tässä mustamaalata levymessuyleisöä, olinhan siellä itsekin. Kuulun porukkaan. Möhiksiin. Vaikka ei minulla ole isoa mahaa.

Pari kuulemaani keskustelua:

"Mä en edes tykkää tästä musasta, siinä on vaan niin hyvät soundit"
"No nyt on just oikea hetki ruveta keräilemään Curea, nää ei tästä halpene"
"Sen jälkeen ku me viimeks nähtiin mä rupesin uudestaan keräilemään. Nyt mulla on kaikki Frank Zappat. Siis studiolevyt, boksit ja 12-tuumaiset sinkut".

Tämä taas oli oudoin näkemäni levy.

Menkää tekin levymessuille! Se on hieno paikka ihmiselle.