Aina silloin kun ei tule uusia hyviä levyjä, voi kirjoittaa vanhoista loistavista levyistä. Minulla on ollut Suudelmitar-cd melkeinpä siitä lähtien kun se ilmestyi, mutta tarina vinyyliversion saapumisesta kotiini löytyy täältä.

Suudelmitar ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Olen kuunnellut sitä viime aikoina taas melko lailla paljon. Se kuulostaa edelleen loistavalta.

Pitkään levy oli minulle hyvin aikaan ja paikkaan sidottu - eli opiskeluaikaan Tampereella. Suudelmittaresta huokuu Annikinkadun puutalokorttelit, Telakan terassi, humanistiset tieteet ja Tampere muutenkin.

Ennen tätä levyä Leinonen oli tehnyt musiikkia Valumon kanssa, ja Suudelmitar oli ensimmäinen "sooloalbumi" sitten Raastinlauluja-debyytin. Valumo-levyillä Leinonen oli kehittänyt dramaattisen iskelmäprinssi-hahmonsa, joka on varmasti paljolti hän itse, mutta silti selkeästi hahmo.

En tiedä onko tämä Suudelmittaren maailmoja syleilevä uskis-hippi tarkoitus olla hahmo, vai onko se vain Leinosta, mutta se joka tapauksessa pukee häntä. Ei ennen tätä eikä tämä jälkeen ole Ville Leinonen tehnyt näin hienoa levyä - vaikka on hän toki hyviä levyjä tehnyt, muttei näin hyvää.

Kuten Suudelmittaren romanttisehko lisänimi kertoo, tämä levy ei edusta mitään tuhnuista realismia, jota nykyään niin paljon kuulee. Suudelmitar on runoutta, rakkautta, kieloja veden pintaan, autuaat on suven usvaiset aamut, kutsuin, niinkuin yö kutsuu mua vieläkin luokseen.

Jotenkin hienoa kuulla kauniita pilvilinnoja kaiken todellisuuden jälkeen. Se kuulostaa raikkaalta.



Löyhähköinä teemoina ovat tosilta tai kuvitelluilta matkoilta kerätyt kokemukset, vuodenajat ja Jumala. Ja tietysti se rakkaus. Toteutus on maanläheinen, mutta sovituksissa on paljon järkeä ja sisältöä. Kliseisesti voisi käyttää sanaa KUUNTELULEVY, mikä tarkoittaa sitä, että toistuvilla kuunteluilla biisien taustalla kuulee vaikka mitä.

Nimibiisi on tietysti hurja lähtö, mutta sen jälkeinen laskeutuminen kohti Kiitoslaulua on hienointa mitä levy voi ihmiselle tehdä. EN VOI olla käyttämättä kliseitä, mutta maestro Leinosen mukaan on tällä levyllä niin helppoa ja miellyttävää lähteä - vaikka olisi ateisti! Jotenkin hänen jumaluutensa on aika animistista tällä kertaa, mikä on täysin sivuasia.

Jos et ole koskaan kuunnellut tätä levyä, ja jos sydämessäsi on edes hitunen lämpöä jäljellä, ota ihmeessä "tyypit". Levyllä ei ole yhtään heikkoa biisiä. Tykkään aika harvasta KOKONAISESTA Suomi-levystä, mutta miesartistien löyhähkössä genressä tämä on kärkipaikoilla Olavi Uusivirran Minä olen hullun ja Samuli Putron Elämä on juhlan kanssa.

Kiitos Ville Leinonen,
koko pitkän levyn opetat mua
Oot luonain
B-puolen päättyessä kutsut lepohon mua.

 Grande matafakin' Finale! Yleisö puristaa kiihkoissaan penkkiensä reunuksia rystyset valkoisina, artistit liikehtivät hermostuneesti lämpiössä: JOKU VOITTAA!

No, Rubik "voitti", koska eihän tämä ole kilpailu per se, vaan kymmenen parasta suomalaista levyä tänä vuonna. Kollegoideni mielestä ulkomaisten levyjen lista oli snobbailua, mutta se johtuu siitä, että he kuuntelevat huonoa/liian vähän musiikkia. Tässä on nyt kuitenkin ihan TUTTUJA nimiä ja vain yksi taidemusiikkia sisältävä levytys.

Hieno kansikin vielä. Levyn tunnelma on tässä.

Tämä saattaa olla "vaikein" levy johon olen kuunaan rakastunut. Tai ainakin kauimpana perinteisestä populaarimusiikista.

Ei tämä nyt mitään suhinaa ja pihinää kuitenkaan ole. Mutta varsin kunnianhimoinen teos, johon Ville Leinosella oli riittävästi rohkeutta ja taitoa.

Kuulostaa kornilta & kliseiseltä, mutta tämä jos mikä on kokonaisuus. Kun kuulin tästä näytebiisinä Leinosen ja Paula Vesalan Ensimmäistä kertaa -hissuttelun, jupisin mielessäni hippikakasta ja muusta sellaisesta.

Minulla on tämän levyn suhteen se epäreilu asema, että haastattelin Ville Leinosta Rumbaan, ja näin pääsin kuulemaan artistilta itseltään mistä tässä on kyse.

Mutta Leinonen on siis tehnyt tämän täysin yksin, samalla tavalla kuin aikanaan Raastinlauluja-debyyttinsä. Omassa työhuoneessa, kaikkia mahdollisia äänilähteitä käyttäen, meteliä pelkäämättä. Kuten nimestä voi päätellä, levy jakautuu kahteen osaan. Auringonsäteellä aloitetaan, jopa piinallisen kevyillä poluilla. Koko ajan on sellainen pieni pelko, että hattaratalo romahtaa.

Ja kyllähän se romahtaakin, kun Ghandalfin lento / American Pantaxion -biisissä "tankit tulevat mäen takaa" (Leinosen määritelmä).

En kuitenkaan osaa arvostella "TAIDEMUSIIKKIA" millään ärsyttävällä TAIDEMUSIIKKISKAALALLA. Kuuntelen tätä ihan samalla tavalla kuin vaikka Anna Abreun Rush-levyä (jota en ihan hirveästi jaksa kuunnella). Tämä on biisien muodostama kokonaisuus, joka haastavasta ilmiasustaan huolimatta vain toimii.

Majakanvartijan uneen en päässyt koskaan sisälle. Tavallaan ihailin sitä hiukan, mutta en pidä sitä "minään" verrattuna tähän. En ole pitänyt mistään Leinosen tuotoksesta näin sitten Suudelmittaren. Vaikka tämä tosiaan on muodoltaan melkoinen, vika biisi Aika on myös sävellyksenä kenties kaikkien aikojen paras Leinos-laulu. Huikea lopetus joka tapauksessa.

Koska tiesin kirjoittavani arvion levystä tänään, kuuntelin sen äsken läpi sateisella juoksulenkillä. Voin kertoa että kyllä tipahteli.

Olen päättänyt luopua arvosanojen antamisesta tässä blogissa, koska se on jotenkin keinotekoista. Tein sen alun perinkin puoliksi vitsillä (siksi russelitaulukko). Jos et tämän tekstin luettuasi tajua että minä palvon tätä levyä, ei sitä russelinkuvat pelasta.

Levy on jostain syystä Spotifyssä. Yleensä Fonalin levyt eivät ole, joten epäilen jakelijan mokaa. Kuuntele levy sieltä. Kuuntele se kokonaan. Ja osta se, jos sattuu Spotikasta poistumaan.

Vuoden kotimaisten levyjen joukossa.