Näytetään tekstit, joissa on tunniste STELLA. Näytä kaikki tekstit

Vuoden parhaat 2011: Kotimaiset levyt

 Grande matafakin' Finale! Yleisö puristaa kiihkoissaan penkkiensä reunuksia rystyset valkoisina, artistit liikehtivät hermostuneesti lämpiössä: JOKU VOITTAA!

No, Rubik "voitti", koska eihän tämä ole kilpailu per se, vaan kymmenen parasta suomalaista levyä tänä vuonna. Kollegoideni mielestä ulkomaisten levyjen lista oli snobbailua, mutta se johtuu siitä, että he kuuntelevat huonoa/liian vähän musiikkia. Tässä on nyt kuitenkin ihan TUTTUJA nimiä ja vain yksi taidemusiikkia sisältävä levytys.

Hieno kansikin vielä. Levyn tunnelma on tässä.



Olen kyllä pitänyt aiemmistakin Rubikin levyistä, mutta vasta nyt he onnistuivat yhdistämään hullut visionsa vaivattomuuteen ja hienoihin biiseihin. Tämä on tavallaan "sleeper-hitti" sinänsä, että aluksi kuuntelin levyä kyllä paljon, ja pidin siitä, mutta varsinainen rakastuminen tapahtui vasta myöhemmin. Varsinkin Rubikin uralla tämä on hieno piste. Vihdoin he saivat puristettua kaiken lahjakkuutensa yhden levyn mitalle, ja nostivat samalla rimaa entisestään reilusti. Pakko palvoa. Ei kulu sitten millään.

Olen aavistuksen jäävi, kun tunnen Reginan hetsut pitkältä ajalta (/päteminen), mistä syystä heidän tekemisiään on vaikea arvottaa muiden rinnalle. Mutta onhan tämä JÄRJETTÖMÄN hieno albumi. Regina osaa ja pystyy uudistumaan tavalla, jota ei Suomessa ole aiemmin nähty. Ihan oikeasti. Tajusin toki heti, mitä soundeilla ja biiseillä oli haettu, mutta vasta hetken päästä iski se, että nämä kappaleet ovat hengästyttävän upeita ja tunnelma täydellisen hallittu. Hatunnosto ja syvä kumarrus.
Stellan radioihin sopiva suomirock on tätä ennen kiinnostanut loivasti melodioiden tasolta, levymitassa ei juurikaan. Tai aina heidän musiikistaan on kuullut tietyn kunnianhimon ja kappaleisiin upotetun ajatuksen. Tänä vuonna tärähti. Itsevarmasti soitettua ja kunnianhimoista suomalaista rockia. Kauniita kappaleita ja Reginan levyin tavoin alusta loppuun hallittu tunnelma.

Täysin erilainen kuin muut tämän top kympin levyt. Majakanvartijan uni meni minulta jotenkin ohi, tämä ei. Heittäytymistä vaativa kuuntelukokemus, mutta hienolla tavalla se aukeaa jos ja kun on kullekin kuulijalle auetakseen. Satunnaisuutta, ylilyöntejä ja näiden muodostamaa yhtenäisyyttä. Vahva kokemus.

Vaikka tämä on Chisulle kaupallisesti lopullinen läpilyönti megaluokkaan, ei tämä minun kirjoissani ole yhtä vahva levy kuin Vapaa ja yksin. Toisaalta, se on mielestäni parhaita suomalaisia levyjä koskaan, joten odotukset olivat kohtuuttoman suuret. Kaikki kappaleet eivät aivan kanna, ja se on kymmenen biisin levyllä liikaa. Paljon, paljon hienoa tässä kuitenkin on, ja osoitus siitä, että Chisulta voi odottaa vielä monta hienoa levyä.

Viehättävän vilpitön ja nöyrä levy, jonka uskon kuvastavan artistin persoonaa totuudenmukaisesti. Hienoja lauluja, hienoja sanoituksia. Soitto- ja sovitusmaailma ei varsinaisesti erotu, mutta palvelee tarkoitustaan laulujen läpiviejänä. Virallinen hyvän tuulen levy tänä vuonna. 

Ei Chisun tavoin aivan täyttä levyllistä loistavia biisejä, mutta paljon kuuntelua kestävä ja Samaen tavoin artistin persoonaa vahvasti henkivä levy. Ei iskelmää, mutta iskelmällisyyttä, mutta myös pienellä paletilla tehtyjä suuria ja monipuolisia sovituksia. Sanoitusten tunnustuksellisuus ehkä joissain kohtaa lipsuu nuortenkirjallisuuden puolelle, mutta suurin osa sanoista koskettaa aidosti.

8. Asa – Jou jou
Ei Asan paras levy, mutta miehen konseptin hallinta on vankkaa. Tehdään se mitä suunnitellaan, ja tehdään se hyvin. Asan diskografia alkaa olla jo niin vahva, että mahtaako epätasaisuudesta kärsivässä suomirap-genressä koskaan saavuttaa vastaavaa. Vaikka Asa on suorasukaistanut ilmaisuaan - hieman samaan tapaan kuin hyvät kirjailijat muutaman kirjan kirjoitettuaan, turhat sivulauseet poistuvat - riittää näissäkin sanoissa kuunneltavaa ja tajuttavaa.

Ainoastaan pohjaton Asa-fanitukseni ratkaisi näiden kahden paremmuuden. JVG:n konseptissa on toki paljon huumoria, mutta mistään huumorimusiikista ei ole kuitenkaan kyse. Vuoden parhaat kertsit, vuoden piristävin uusi massasuosikiksi nousu, Monspin ensimmäinen kultalevy, huikeita keikkoja joilla käytännössä kaikki raidat kuullaan yhteislauluna... Toisin sanoen: Palvon.

Kuuntelua kestävää tulkintaa. On mahtavaa, että Matti Mikkola ja Lassi löysivät toisensa. Jos artisti olisi vähemmän vastahakoinen, olisi hänestä mahdollista leipoa juhatapiomainen kansansuosikki, mutta särmät ja lämmin aitous tekevät hänen musiikistaan kiinnostavampaa. Vaikka en todella ole mikään Pelle Miljoona -fani, on mahtavaa kuunnella Lassin luentaa Nuoriso sairastaa syöpää -biisistä tai liikuttua Pispalan äärellä. Hitto mikä laulaja. LAULAJA.

Siinä ne, katotaan vuoden päästä uudestaan. Ainoastaan voittaja oli muuten englanninkielistä musiikkia! Pinnan alle jäi muun muassa French Filmsin Imaginary Future, Mirel Wagnerin Mirel Wagner ja Mannan Shackles. Ja monia muita.

Posted in , , , , , , , , , , | 2 Comments

Levyarvio: Stella - Jokin on muuttumassa

En nyt halua olla erikoisuudentavoittelija (no haluanpas), mutta luulen vahvasti, että tämä on ainut suomalainen musiikkiblogi jossa kirjoitetaan Stellan uudesta albumista. Se on tämän suomalaista rockia soittavan yhtyeen neljäs, ja ehdottomasti onnistunein.

Stellaa olen kuullut alun perin työn puolesta, niitä singlejä. Jotkut niistä ovat olleet hyviä, mutta kokonaisen levyn vertaa en ole tosiaan koskaan yhtyeestä innostunut.

Jokin on muuttumassa, sillä tätä neljättä levyä olen kuunnellut äärimmäisen paljon. Ei, se ei tee Stellasta Suomen Radioheadia, vai mitä Rumbassa yritettiinkään maalata, mutta se on sydämellä ja taidolla tehtyä rock-musiikkia, joka soi niin ilmavasti ja maisemia maalaten, että tekee mieli itsekin ruveta kirjoittamaan hetken hiljaa olevasta kesän heinästä.



Tämä levy kuulostaa myös viehättävällä tavalla 1970-luvulta. Kaikenlainen retroilu on aika tylsää jos se tehdään pakonomaisesti pastissina, mutta esimerkiksi äsken lainaamani levyn huippukohta Kesän heinä on hiljaa hetken on niin kevyt-Zeppelin-PinkFloyd, että tekee gutaa. En yleensä edes suomalaisessa rockissa kiinnitä huomiota kitaransoittoon, mutta tällä levyllä riffit on soitettu jotenkin huomiotaherättävän hienosti.

Tämä ei ole taidemusiikkia, vaan suomirockia. Siksi onkin niin tärkeätä, että nimenomaan suomirockin tekijöissä on näin taitavaa väkeä. Ainahan voi hehkua jotain Siinain upeutta tai jonkun muun pienen piirin sankarin huomiota blogeissa, mutta jos tekee suomirockia näin hienosti, niin en voi muuta kuin kumartaa syvään ja nostaa hattua - molemmat tietenkin vertauskuvallisesti.

Uskallatko kuunnella? (Spotify-linkki)

PS. Sinkkubiisi Kutsumattomat vieraat jääkää kotiin tuntui ennen loppulevyn kuulemista freeshiltä uudistukselta Stellan tyyliin, mutta lopulta se on vain levyn keskitasoa.

PPS. (vai miten se toinen ps ilmaistiinkaan...) Laulajalla on tiettyjä maneereja joista en pidä, mutta en anna sen häiritä.

Arvosana on kahdeksan ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa!

Posted in , , | 3 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...