Kolme päivää musiikkia, ystäviä ja rieslingiä kahdella jäällä. Olipa kivaa.

Koska kaikilla pitää olla joku mielipide Flow'sta, saatte nyt lukea minun mielipiteeni.

Oikeastaan mielipiteellisyys on varmaankin tuon hienon juhlan suurin meriitti. Jostain syystä edelleenkin monilla ihmisillä on tarve kertoa ainakin:
- Olivatko he Flow'ssa vai eivät
- Miten he pukeutuivat Flow'hun jos olivat
- Mitä mieltä he ovat niiden pukeutumisesta jotka olivat Flow'ssa
- Miten he eivät olleet Flow'ssa, eivätkä ole kuulleet ainoastakaan esiintyjästä
- Miten he olivat Flow'ssa, eivätkä ole kuulleet ainoastakaan esiintyjästä,

Koko juttu on ihan kuin NYT-liitettä vuonna 2009, mutta jostain syystä Flow'n erityisasema kummasteltavana festivaalina on vankkumaton. Edes Tuskan "tummanpuhuvista" "gooteista" ja "saatananpalvojista" ei enää jakseta puhua niin paljon.

Minulla oli kuitenkin jälleen hauskaa. Ei ehkä niin hauskaa kuin silloin, kun löysimme naisen kanssa Stellan ja Marin skumppajuhlat Flow'n keskeltä, mutta todella hauskaa joka tapauksessa. Tapasin ystäviä, hukkasin ystäviä, kuuntelin keikkoja yksin ja nautin Perhesunnuntain ohjelmasta.

Kosmologisista muutoksista sen verran.

Tuo oli sisäpiirin vitsi joka aukeaa minun lisäkseni ehkä viidelle ihmiselle. Kerran sellainen hippi jakoi Tampereen Telakalla lappuja joissa kertoi näkyjään. Eräs kappale alkoi "kosmologisista muutoksista sen verran". Siis se oli se koko lause. Hienoa.

Mutta musiikki. Minulle ei ole suotu niin laajaa hahmotuskykyä, että osaisin verrata eri festivaalivuosia toisiinsa, mutta ehkä jonain vuonna on ollut etukäteen kiinnostavampia staroja kuin tänä vuonna. Siitä huolimatta huomasin nauttivani monista esiintyjistä.

Kirjoitan tässä nyt muutamasta, en jaksa kaikista.

Perjantain yllättäväksi huippukohdaksi nousi Chic, jonka konstailematon nerous ja taito aiheuttivat nöyrää palvontaa. Yleensä vierastan muusikkouden ihailua, mutta Nile Rodgersin posse teki sen niin vailla briljeerausta, ettei voinut olla rakastumatta. Onnellisia muusikoita. Onnellinen yleisö.

The War On Drugs on hypensä arvoinen. Aikamoista bruceilua, mutta jotenkin bändin rock-otteet eivät tuntuneet teatterilta tai ulkoa-opetellulta tai - mikä pahinta - ironiselta larpilta, vaan hellästi junnaavaan rytmiin pääsi hyvin mukaan.

Lorentz oli sankan savun ja strobojen takaa esiintyessään juuri niin mahtavan haavainen kuin Kärlekslåtar antaa olettaa. Biiseissä ei ollut kummempia krumeluureja - taustat nauhalta ja räpit päälle - mutta se ei haitannut.

Belle & Sebastianista halusin tykätä enemmän, mutta aika pirteä bändi se silti oli. Olen kuunnellut enemmän niitä alkupään twee-hommia. Elliphantilta kuulin vain Love Me Badderin, mutta se onkin helvetin hyvä biisi. Likanen Etelää en levyltä jaksa yhtään, mut livenä yllättävänkin viihdyttävä.

Mutta Paperi-T, voi jessus miten kovassa vireessä mies on. Vaikka tuossa linkkaamassani arviossakin puhun etäisyydestäni Paprun maailmaan, en voinut olla sulautumatta osaksi sitä sukupolvikokemusta joka Sinisessä teltassa kuohui. Nuoret mimmit huutavat toistensa naamalle kaikkien biisien sanoja ulkoa, ja minä mukana. Kesä ei tulis yhdessä tai selvän. Vai miten se menee. Jäätävän kova. Palvoin. Ja se levy kuulostaa nyt vielä paremmalta kuin ilmestyessään.

Pet Shop Boysin ensinäkeminen oli vähän antiklimaattinen. Ehkä olisi pitänyt ryysiä eteenpäin, mutta nyt katsoin keikkaa enemmänkin kiinnostuneena kuin hurmoksessa. Ei huono, mutta ei silti oikein jättänyt mitään fiilistä.

Beckiä odotin festivaalin esiintyjistä ehkä eniten. Viimevuotinen levy on edelleen kestokuuntelussa, ja vaikka Beck onkin tällä kiertueella lähtenyt mainion taustabändinsä kanssa aivan muille linjoille, kokonaisuuden nivoi yhteen bändin hyvä tunnelma ja Beckin nörttimäisen innostunut riehakkuus. Meno vaihteli paskaisesta funkista pariin herkkään palaan (joita siis etukäteen olin toivonut enemmän), mutta Where It's Atia joratessa olin lopulta kiitollinen artistin ja bändin taiteellisista ratkaisuista. Hieno mies, ja päätti osaltani festarin täydellisesti.

Pitää vielä erikseen kiittää Flow'ta Perhesunnuntain järjestelyistä, #lapsi oli kolmatta kertaa festareilla käymässä ja viihtyi taas mainiosti.

Video, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 16. 08ta 2015 klo 10.46 PDT

Näin me sen koimme!

Flow'sta on kirjoitettu paljon, kattavasti ja suurelta osin laadukkaasti, joten tyydyn tässä nostamaan esille muutamia omia suosikkejani festivaalilta.

Yleisesti on sanottava, että järjestelyt olivat jälleen jokseenkin moitteettomat. Alueella viihtyi loistavasti, tungos oli maltillista ja juoma- ja ruokatarjonta kattavaa. Ehkä alueen koristelut jäivät aavistuksen viime vuoden wow-efektistä, mutta kaikkea ei voi saada.

Perjantaina hiivimme #naisen kanssa paikalle espoolaisessa rap-seurueessa, joten Pusha T olikin luonnollinen ensituntuma tämän vuoden juhlaan. Ja toki se toimi, helvetin hienosti. Clipseä on tullut faniteltua takavuosina paljonkin, ja vaikka Grindin kuultiin vasta setin viimeisenä ja aika lyhyenä versiona, My Name Is My Name -levyn anti viihdytti myös oikein mainiosti. Pusha veteli tuplaajinee myös aika paljon muiden biisejä, mutta Pushan räpeillä (?). Toimiva ratkaisu sekin. Loistava ja hikinen aloitus.

Tänä vuonna Flow'ta vaivasi päälavan ongelma. Päälava on valtavan iso, ja sen keikkoja mahtuu katsomaan iso määrä ihmisiä. Valitettavasti festari ei ollut saanut buukattua tarpeeksi päälavaesiintyjiä. Kävimme toteamassa, että Skrillex ei ole enää konemusiikin uudistaja, vaan hyvä krebaus-dj. Mielentila ei kuitenkaan tuossa vaiheessa vielä kohdannut Skrillun rillauksia, joten siirryimme odottamaan Jessie Warea. 

Jessie oli räikein esimerkki liian isosta lavasta. Mimmi jopa heitti eturivin kuulijoille kommentin "thank you for pretending to know these songs". Ei noin.

MUTTA minusta Jessie oli loistava esiintyjä ja hyvä laulaja. Hänen bändinsä ei ollut kovin cool, vaan lähinnä kasarivivahtava ammattiporukka, jonka perussuoritus jätti paljon tilaa neiti (tuleva rouva, kehui menevänsä naimisiin parin viikon päästä, onnea) Warelle. Vaikka olisi kuulunut telttaan, oli keikka päivän parhaita.

Mos Def oli sen sijaan vaivaannuttavan huono. Yasiin Bey -nimeä käyttävä Def piti päälavalla performanssin, joka olisi toiminut East Villagessa jollain poetry slam -klubilla, mutta Flow'n bileitä janoavalle perjantaiyleisölle se oli turhaa kikkailua. En nauttinut.

Paul Kalkbrennerin saksatekno mustassa teltassa en sijaan tarjosi juuri tarpeeksi tymäkän lopetuksen perjantai-illalle. Berlin Calling -leffaa en ole nähnyt, mutta miehen musaa olen jonkin verran kuunnellut. Helvetin hienot visuaalit ja Kraftwerkin perinteen jatkaminen takasivat minun viihtymiseni. Kunnon tamppausta.


Lauantaina olin liikkeellä lähinnä möhistelymielellä. Mäniksit ja Natikka oli nähtävä.

Manic Street Preachers oli pelottavan paljon paremmassa vireessä kuin olisin arvannut. Okei, kakkoskitaristi näytti olevan aivan väärässä bändissä, ja Nicky Wiren merkkejä täyteen ommeltu pikkutakki näytti tosi kornilta, mutta soitossa oli iloa. Bändi on ikivanha, mutta he HALUAVAT tehdä sitä mitä he tekevät. Loistava rock-show, josta tulin loputtoman hyvälle tuulelle.

Tuli ihan mieleen Provinssirock vuonna 1998 (ehkä), kun olin eturivin tuntumassa diggailemassa ja ihailin walesilaista miestä, joka oli matkustanut Pohjanmaalle katsomaan suosikkibändiään. Silloinkin bändi veti You Love Usin, kuten lauantaina. Upea biisi. Ja Holy Biblen Revol lopuksi! Huikea setti, ja valtavan syvä kumarrus bändin työmoraalille ja edelleen lujaa pulppuavalle energialle.

Nationalin olin nähnyt aiemmin jo kolmesti, mutta en ole tippaakaan kyllästynyt bändin JUTTUUN, vaikka se on jo kauan aikaa sitten tullut tutuksi. Matt Berningerin punaviinipöhnäisen boheemi karisma toimii edelleen, ja kun Trouble Will Find Me osoittautui melkein yhtä hyväksi levyksi kuin High Violet, on tämänkin kiertueen tuoreusarvo turvattu, kun ei tarvitse turvautua pelkkiiin vanhoihin hitteihin.

On myönnettävä, että katsellessani yksin Nationalin keikkaa oikein odotin sitä koskettavuuden aaltoa, joka sitten iskikin, ehkä Mr Novemberissa viimeistään. I'm the great white hope. Ja Fake Empire on edelleen parhaita biisejä mitä on tehty.

Sunnuntaina olin alueella vain muutaman tunnin, armaan tytärpuoleni kanssa.

Kävimme katsomassa lasten alueen, joka oli tänäkin vuonna viihtyisä, ja tarjosi hyvät olosuhteet hengailuun. Paikalla olikin paljon toddlereita. Ja ilmaista jugurttia! Kiva. Halusimme kuitenkin nähdä bändejä.

Pietarin Spektaakkeli oli jopa yllätyskova, vaikka olin kuullut hyvää keikoista ja Tyttö lähtee tanssimaan -biisi oli tehnyt vaikutuksen jo aiemmin. Pitää nyt perkule sentään ostaa tuo levy. Livebändissä joka tapauksessa legendaarinen MItja Tuurala ja rumpujen Tykopaatti pitivät sellaisen grooven käynnissä että huh huh huijakkaa.

Lahjomaton mittari biisin groovaavuudesta on se, heiluttaako 6-vuotias tytärpuoli takapuoltaan biisin tahtiin. Pietarin Spektaakkelin keikalla näin kävi toistuvasti. Ja MAHTAVASTI Pietari lopetti vanhaan rap-klassikkoonsa Taikuri, joka löytyy hänen tietääkseni ainokaiselta ep:ltään, joka taas löytyy minun levyhyllystäni. Hieno bluesrockitettu versio! Hieno keikka.

Nyt kolisee! oli aavistuksen antiklimaattinen. Toimii levyllä aavistuksen paremmin, lavasoundissa oli ihan liikaa bassoa, ja räppärit eivät tuntuneet olevan omien biisiensä tasalla. Sitten himaan.

Kiitos Flow jälleen kerran. Vaikka tänä vuonna ei ollut aivan niin kovia bändejä kuin parhaina vuosina, eikä päälavalle riittänyt tarpeeksi isoja akteja, juhla täyttää musiikillisen nälän pitkäksi aikaa. Lisäksi on hieno tavata tuttuja Heineken kourassa.

Kyllä, listauspostaus. EAT IT. En keksi parempaa tapaa hehkuttaa tätä täydellisyyttä mikä toivottavasti huomenna julkistetaan. Jos tämä on uutisankka, niin lukekaa tämä ja kuvitelkaa tuskani.

1. Aquemini on maailman paras levy

Outkast on usein ollut edellä aikaansa, ylittämätön, käsittämätön ja omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, mutta Aqueminillä heiltä onnistui ihan joka saatanan asia. Olen kuunnellut tämän levyn noin 8900 kertaa läpi, eikä siltä edelleenkään ole löytynyt heikkoa hetkeä.

Löytyy kertsiräppiä, löytyy gangsta rappia, löytyy George Clintonin fiitti Synthesizer-biisissä, joka muutenkin on käsittämätöntä neroutta. On Spottieottiedopalisciousin maailman muhevin pilvijami, on Chonkyfire, joka lopettaa levyn täydellisesti.

On Da Art of Storytellin'. Kirjoitan sen uudestaan: On Da Art of Storytellin'. Nyt kun tästä levystä kirjoitan, niin tuntuu tyhmältä että olen edes muista levyistä kirjoittanut. Tämä on täydellinen levy.

2. On olemassa biisi nimeltään A Life in the Day of Benjamin Andre

Jos joku ikinä koskaan tämän jälkeen räppää oman elämänsä tällaiseksi biisiksi, helvetti jäätyy. Löytyy Speakerboxxx/Love Below -tuplan Andre-puoliskolta. Kuunnelkaa tämä jos ette ole niin aiemmin tehneet. Neroutta.

I get invited to a club where emcees at
And on stage is a singer with some thing on her head
Similar to the turban that I covered up my dreads with
Which I was rocking at the time
When I was going through them phases trying to find
Anything that seemed real in the world
Still searching, but I started liking this girl
Now you know her as Erykah "On and On" Badu
Call Tyrone on the phone why you
Do that girl like that boy you ought to be ashamed
The song wasn't about me and that ain't my name
We're young, in love, in short we had fun
No regrets no abortion, had a son
By the name of "7" and he's 5
By the time I do this mix, he'll probably be 6
You do the arithmetic

3. Big Boi ja Andre 3000 näyttävät tältä

 4. On olemassa biisi Elevators jonka biitti on kaikkien aikojen hienoin

Kuten tuossa alussa totesin, nämä kaksi ovat olleet kaikessa aikaansa edellä - tai oikeastaan tehneet eri ajassa kaiken oikein. Mutta kuunnelkaa nyt tämä biitti. K Y L M I X E T.

5. Flow ei ole nuorisolaisten festivaali

Outkastin paluussa on juuri sopivasti nostalgiaa, mutta silti Suomessa ennen näkemätöntä kulttuuriarvoa, että kaltaseni möhikset liikahtavat innolla Suvilahteen. Ei tämä ole mikään Weekend Festival, ei sinne tarvita Aviciita, vaan levytysuransa jo pakettiin pistäneet palvotut messiaat. Vaikka onhan Aviciikin kova, mutta tajusitte pointin.

Sitäpaitsi Outkastin näkeminen on "bucket list" -tyyppinen asia minulle.

Sitten jännitetään onko Outkast Flow'ssa vain uutisankka.

Ei ole montaa yhtyettä näkemättä, jotka jo ajatuksena sekoittavat PÄÄN. Jos siis ei lasketa kuolemien takia mahdottomia reunioneita.

Outkastin keikan näkeminen olisi kuitenkin jotain KÄSITTÄMÄTTÖMÄN MAHTAVAA.

Siksi toivon, että tämä uutinen tarkoittaa sitä, että FLOW-FESTIVALIN IHMISET OSTAVAT OUTKASTIN HELSINKIIN.

Voidaan lähteä siitä, että Outkastin Aquemini on yksi maailman parhaista levyistä, siis ihan rehellisesti top kolmessa minä päivänä tahansa.

Stankonia, ATLiens, Speakerboxxx/Love Below tulevat tiukasti perässä. Southernplaylisticcadillacmusic on loistava, ja Idlewildkin hauska. KÄSITTÄMÄTÖN diskografia, hullut EMSEET, paras vitun bändi koskaan, melkeinpä.

Tiedän, että Flow-ihmiset yrittävät. Toivottavasti heillä olisi onni myötä. Outkast Helsinkiin kesällä 2014!

Vuoden tauon jälkeen tein paluun Suvilahteen. Return To Innocence, kuten Enigma asian ilmaisi joskus kun Golden Capin Perry oli kaikkien suosikkijuoma.

Viime vuonna lanseerattu isompi alue oli entisestään kasvanut. Festivaaleilla oli myös enemmän väkeä kuin koskaan ennen, mikä on hienoa. Vaikka alkuvuosien elitisti-imagosta ollaan päästy kauas, ohjelmisto on KUITENKIN paljon kunnianhimoisempi kuin millään muulla festivaalilla. Jos Flow on onnistunut lanseeraamaan kokeilunhalun festarikävijöille, nostan hattua. Epäilen nimittäin, ettei kaikesta valveutuneisuudesta huolimatta Suvilahteen lähdetä katsomaan vain niitä tuttuja nimiä.

Järjestäjätaholla kiitokset siitäkin, että kaikki toimi moitteettomasti, minkä lisäksi alue oli oikeasti miellyttävä oleilutarkoituksiin. Siellä viihtyi. Se ei ollut vain kaljakarsinoiden ja lavarakenteiden reunustama kenttä, vaan mietitty kokonaisuus. Safkaakin oli entistä laajemmalla kirjolla, vaikka totta puhuen minulle festariruokailu on aina ja edelleen prosessi, joka suoritetaan nopeasti ja helposti nautittavassa muodossa. Onneksi on muunkinlaisia ulkoruokailijoita.

En edes lähde niin sanottuun "hipsteri"-keskusteluun. En vaan jaksa. En.

Perjantain musiikillinen huippukohta oli toisaalta itsestäänselvästi, mutta toisaalta yllättäen itse Alicia Keys. Sanottakoon, että keikan alkuosan lojuin erään ystävän työhuoneella skumppaa imien. Työhuone oli siellä Flow-alueen sisällä. Täydellinen levähdystauko. Mutta Alicia. On niin hienoa kuulla välillä LAULAJAA. Ei vain ihmistä, joka laulaa nuotit suurin piirtein oikein, vaan ihmisen, joka on laulaja ihan sydämestä asti. Laulaja, jonka ääni soi, ja joka antaa tunteen kuulua.

Facebookiin kirjoitin, että pienen kyyneleenkin tirautin siellä keikalle. No, itse asiassa muutaman. Tähän kiinnitettiin liikaa huomiota, mutta kyyneleitä edesauttoivat lähellä oleva naiseni, No One -biisi sekä jo edellä mainitut skumpat. Joka tapauksessa: Jos keikka saa minut itkemään, se on hyvä. Loistava.

Alicia vaikutti myös jopa yllättävän välittömältä ja lämpimältä. Ihmiseltä joka rakastaa sitä mitä tekee. Soul-nainen. Ihq. Pusuja Alicia. IHIHIHIHIH.

Noniin.

Perjantain toinen huippuhetki oli EHDOTTOMASTI Moderat, jonka haluaisin nähdä uudestaankin. Keysin jälkeen olin jotenkin höttöisessä olotilassa, ja saksalainen pop-tekno vaatisi jämäkämmän olotilan ja kenties muutaman vodkashotin. Vähäisten Äänten comeback-keikka toimi myös loistavasti. Ai niin, ja Iisan Perjantai-video!

Lauantaina tuli nähtyä jälleen paljon räppiä. LOSTARIT (Loost Koos) ja Lieminen soittivat samaan aikaan. Loost Koosin keikan katsoin melkein kokonaan, ja se oli taatun hyvä. Sitten Lieminen. Vaikka Edu ja Davo häärivätkin Liemisen liepeillä, oli se jotenkin myötähävettävän  huonoa kamaa. Onneksi DJPP All Stars pelasti kaiken. Stigin ja Edun Kullii versiona, jossa Jonna laulaa alkuperäistä Liiku-kertsiä oli jopa historiallinen hetki, kun taas Uusi Fantasia on aina ja iankaikkisesti ilo korville. Hyvä PeppuPano.

Nick Cavea en ymmärrä tämän festarin jälkeenkään. Köönkään Känkään. Taivutusmuotoja. Tai: Ymmärrän, että sellainen alkukantainen energia on joidenkin mielestä vastustamatonta, ja Nick kieltämättä ulostaa tämän energian hyvin, mutta musiikkina ja kokemuksena se ei tehnyt minulle mitään. Kauhuelokuvan pahisjoukolta näyttävä bändi on vaikuttava, mutta se romuluinen tyyli soittaa ei cutcuta ollenkaan.

Lauantaina näin montaa muutakin keikkaa - vähän, mutta hei: Festivaalilla pitää jättää tilaa myös hauskanpidolle.

Sunnuntai oli MÖHISTEN, eli meidän musiikkiautistien. MEidän ihan omaa aikaa. Nimittäin Public Enemy ja Kraftwerk olivat sunnuntain vastine lauantain My Bloody Valentinelle ja Nick Cavelle. Kaikki nämä ovat menettäneet asteen relevanttiuttaan, mutta omien suosikkieni, eli Public Enemyn ja Kraftwerkin kohdalla se ei haittaa pätkääkään.

Chuck D oli yhä vakuuttavampi kuin kukaan koskaan. Maailman auktoriteetti. Flavor Flav tuli alun perinkin mukaan koska se oli Chuckin ehto. Koominen sidekick.  Näitä rooleja ukot noudattivat, ja pistivät armeijoineen soittaen sellaisen hittikimaran, että festivaalin hyvin järkätyssä Lasten Sunnuntaissa mukana ollut 5v-tytärpuoleni innostui hänkin joraamaan hyvinkin vahvasti. Mahtava keikka. Tuli hyvä mieli.

Sitten valittavina olivat Haim ja Godspeed You! Black Emperor. Valitsin jälkimmäisen, vaikka se Public Enemyn jälkeen olikin aika jähmeää junttaa. Aika laimea keikka oikeastaan, tai ehkä enemmänkin väärään aikaan. Haimia kuulin vain teltan ulkopuolelta.

ONNEKSI ystäväni - sanotaan häntä tässä vaikka Birreksi - ajoi porukan katsomaan Bat for Lashesia. Natasha Khanin kaksi ekaa levyä ovat jollain tasolla tuttuja, mutta minulla oli niistä jotenkin kädenlämpöinen kuva. Kädenlämpöisyys oli kuitenkin Flow'n keikasta kaukana. Heti alusta saakka Bat for Lashes KAAPPASI yleisön itselleen. Kaunis, hyvin esiintyvä nainen, mutta jessus miten hienosti hän lauloi! Kolmas Bat for Lashes -levy on itseltäni mennyt täysin ohi, mutta nyt meni todellakin tsekkaukseen. Hieno hetki tuo. Loistava keikka, eniten Natasha Khanin ansiosta. Oikeastaan se Daniel-"hitti" ei kuulostanut ollenkaan edes keikan parhaalta biisiltä.

Kraftwerk. Mitä siitä voi sanoa. 3D-efektit oikeasti toimivat ja näyttivät upeilta. Musiikki on - no, te tiedätte millaista Kraftwerkin musiikki on. Setti koostui klassikoista. Upeasti hallittu kokonaistaideteos. Huomasin myös miettiväni, että täydellinen imagonhallinta on vienyt bändin pitkälle. Mitä he sitäpaitsi tekevät lavalla? Soittavatko, vai painavatko Sonyn Vaio-läppäristä playta? Laulavatko itse? Model-biisissä olin näkevinäni että reunimmainen ukko (se alkuperäisjäsen, mikä lie nimeltään, en nyt muista) lauloi, mutta mene ja tiedä.

Siinä tärkeimmät. Kiitos Flow. TATTIS. En nähnyt liian monta bändiä, mutta niin se on aina minun ja festareiden kanssa, en jaksa ressata.

Oikeinkirjoittaja minussa pohtii, että miten tuo The XX pitäisi kirjoittaa, mutta kahdella isolla x:llä tietysti! En edes tarkista, noin sen on oltava, eihän siinä muuten ole järkeä. Rumbassa työharjoittelussa Antti Lähde opetti, että bändin määräävän artikkelin voi jättää mainitsematta ekan leipäteksti-maininnan jälkeen, joten tästä eteenpäin puhutaan XX:stä.

On tärkeää kirjoittaa oikein. Harmi vain, että varsinkin nettimedioissa juuri kukaan ei osaa kirjoittaa oikein.

Mutta se ei ole tämän kirjoitukseni aihe. Nyt on tarkoitus hehkuttaa XX:n toista albumia Coexist.

Tällä brittibändillä oli kaikki ainekset vaipua ilmiömäisen debyyttialbumin jälkeen täydelliseen unohdukseen, kuten niin monet musablogeissa pyörivät bändit. Tässä blogissa on harvakseltaan levyarvioita, koska arvioin ainoastaan todella hyviä levyjä. Yleensä musiikkiblogit kuitenkin kirjoittavat biisistä/levystä per päivä, joten ei ihmekään jos 90% tavarasta on täyttä huttua.

XX ei suostunut vaipumaan blogituhkaan. Coexist ei ole samalla tavalla täysin uutta luova kuin debyytti. Oikeastaan se kuulostaa hypebändin levyksi yllättävän paljon debyytiltä, mutta kuitenkin se on hieman erilainen.

Kliseistä tai ei, se on itsevarmempi, kuten bändien debyytin jälkeiset levyt yleensäkin. Lontoolaiskolmikko pysyttelee muista piittaamattomana oman soundinsa parissa, joka on tietenkin idealtaan "less is more". Hiljaisuuksien kuninkaat, puutteessa piehtaroijat. Kappaleet rakentuvat yksinkertaisen kompin, kevyesti kaiutettujen kitaranäppäilyiden ja hellän duo-laulun hyvin hentoiseen verkkoon.

Ja toisellakin kertaa tuo yhdistelmä toimii, jumalaisella tavalla. Jo näytebiisi Angels pyyhki lattiaa oikeastaan kaikella (outo väite, mutta kirjoitin sen, joten antaa sen olla tuossa). Nyt olen kuunnellut Coexistiä kymmenisen kertaa, ja se on imaissut sisäänsä. Tämä maailma on niin pehmeä, mutta silti viileä.

En aina edes erota erillisiä biisejä, koska kuuntelen levyä katsomatta biisien nimiä, mutta esimerkiksi Reunion on aivan valtavan kaunis laulu.

Näin bändin livenä Flow'ssa ekan levyn jälkeen. Sunnuntai ja juhlimisen sumentama ja toisaalta krapulan kirkastama mieli sopi täydellisesti sen esiintymisen taustalle. Livenä ymmärsin XX:n väkevyyden vielä paremmin, mutta Coexistin kohdalla en tarvitse edes sitä.

En uskalla lähteä arvailemaan tuleeko tästä yhtä kestävä kuin debyytistä. Yllätysmomentti on poissa, mutta loistavaa musiikkia tämä sisältää.

Levy on kuunneltavissa ennakkoon bändin kotisivuilla. HUIKEAN hieno visualisointi kuuntelusijainneista.

Jeah, olihan Flow (tosin perjantain syömättömyys ja oluen kiskonta kostautui ikävällä tavalla). Vaikka en todellakaan ole mikään indietalibaani/skenen ihminen, niin olihan tuolla taas ylivoimaisesti eniten kiinnostavia bändejä, itse asiassa lukumäärällisesti enemmän kuin Provins/Ilos/Ruississa yhteensä.

Hauskaa on ollut seurata jälleen tätä Flow-keskustelua joka SOMESSA (yöx) ja perinteisessä mediassa pyörii. Kaikilla on pakko olla mielipide siitä, onko siellä hipstereitä, ja jos on, miten ne ovat pukeutuneet ja voiko sinne mennä Leviksen 501-farkuissa ja Leijonat-paidassa ja onko se nirppanokkien juhla ja onko siellä vaan homoja ja miten kauhean kalllista siellä on kaikki. Mutta miksei kukaan puhu siitä, että siellä niin helvetisti hienoja bändejä???? No You Girls Never Know -blogin Lauri kirjoitti samasta huomiosta ansiokkaasti.

Noh, mikä oli parasta? Sanoisin, että Janelle Monáen ja James Blaken setit. Monáeta joku arvosteli "liian ulkoaopituksi", mutta kun pystyy yhdistämään soul-orkesterien klassisen osaamisen nykyaikaiseen r&b-oopperaan ja samalla hallitsemaan lavaa karismaattisten muusikoiden ympäröimänä, ei voi muuta kuin palvoa. Lopussa suoritettu yleisökäynti, jossa artisti meni maahan makaamaan keskelle ihmismerta oli huikeaa, Jackson Fiven I Want You Back -versio oli kylmät väreet nostattava. Ei noin koskematonta biisiä VOI tehdä noin hienosti!

Blaken keikan ajankohta oli täydellinen. Sunnuntain viimeinen esiintyjä, festariväsymys suurta, ulkona pimeää. Nokia Tent ei ollut aivan täynnä (Kanyen myöhästynyt setti pauhasi vielä päälavalla), mutta oli siellä onneksi melkein täyttä. Käsittämättömän hienosti kolmihenkinen bändi tulkitsee Blaken dub-soulia. Blaken levytetty tuotanto jakautuu debyyttialbumin soulahtavampiin paloihin ja ep:iden minimalistiseen dubstepiin ja tämä jako piti myös keikalla. Onneksi joku on nauhoittanut melko hyvälaatuisesti soolona kuullun uuden biisin. Lupasipa tulla klubikeikalle, jonne on pakko päästä.







Muita huippukohtia olivat Kanye West (esiintyminen oli just niin Jeesus-kompleksinen kuin uskalsin MBDTW:n jälkeen odottaakin), Tensnake, Rudy+Jodarok+Särre-freestyle, Tensnake, Iron & Wine, Eevil Stöö, MC Taakbörsta, Cosmo Baker ja mitäs kaikkea mä näinkään, Twin Shadow oli kanssa ihan ok.

Se Flow'sta. Kiitoksia järjestäjille, tämä on tärkeä juhla olla olemassa!

Pakko vielä mainita, että pikkuhiljaa ja vaivihkaa tajuntaani hiipinyt Jane's Addictionin uutuussingle Irresistible Force on osoittautunut TODELLA kovaksi biisiksi. En tietenkään odottanut juuri mitään Jane's Addictionin paluulevyltä, mutta täytyy sanoa että tämä kilpailee bändin parhaan biisin tittelistä minun kirjoissani.

Alkuperäinen basisti Eric Avery oli aluksi mukana comeback-kinkereissä, mutta riitaantui ilmeisesti Perry Farrellin ja Dave Navarron kanssa jälleen. Onneksi mukana on TV on the Radion Dave Sitek, joka hoitaa myös osatuottajan hommia.

Mitä pidätte?

Ensi viikonloppuna se Flow jälleen koittaa.

Taisipa olla mainiolla NRGM-sivustolla kun joku sosiologi tms. neropatti kertoi, että Flow'hun mennään kuuntelemaan bändejä joista ei aiemmin tiedetä mitään (mutta jota ei myönnetä kysyttäessä). Hänpä olikin neropatti, koska oli - ainakin osittain - oikeassa. Se juuri on kyseisen juhlan kauneus, että niistä itselle tuntemattomista ryhmistä voi odottaa löytävänsä vaikka minkälaisia suosikkeja.

Ajattelinkin luetella tässä Flow'ssa esiintyvät yhtyeet joiden musiikkia EN OLE kuullut - tai ainakaan en yhtä biisiä enempää.
Mimosa
El Guincho
The Budos Band
Matias Aguyao
Matthew Dear
About Group
Pearson Sound
Zomby (ai niin mut sehän peruutti)
Non Person
Hauschka
Analog Africa Soundsystem
Mikko Innanen & Inkvisitio
Ignatz
Ivana Franke
Shantel & Bukovina Club Orkestar
Mayer Hawthorne & The County
Timo Lassy Trio
DJ Koze
Kink
Renaissance Man
Toni Halo
Pantha du Prince
Martyn
Oni Ayhun
2562
Desto
A Love From Outer Space
Joakim Haugland
ODJ Harri

EIIII en mä jaksa kirjoittaa noita kaikkia! Jätin tostakin pois dj:tä joilla ei ole omaa musiikkia...

Mutta pointti tuli siis perille. On ÄÄRIMMÄISEN hyvä mahdollisuus bongata jälleen jotain uutta ja mahtavaa. Menen paikalle kirjoittamaan liveraporttia musiikkilehteen, joten isoimpia nimiä täytyy myös bongata - ja vähän juhliakin jossain välissä, mutta äärimmäisen hyvä mieli on tulevasta viikonlopusta kieltämättä.

Eniten odotan Kanye Westiä, James Blakea, Jamie Woonia, MC Taakibörstaa, Pains of Being Pure At Heartia, Iron & Winea, Mogwaita, Tensnakea, Lykke Li:tä, Janelle Monaeta, Twin Shadowta, Aloe Blaccin Do-Overia, Teethiä, Cosmo Bakeria... HUH HUH.

Oletteko hipster-hiessä? Halveksutteko hipster-sanan tuhahtelevaa viljelyä tapahtuman ympärillä? Aiotteko mennä naimisiin James Blaken kanssa kuten työkaverini? Aiotteko laulaa sunnuntai-illassa täysillä DOUNNOUABAUTMAIDRIIIMSDOUNNOUABAUTMAILOOOVINLOOOVINLOOOVIN?
Aiotteko JUUA tai HOPATA?



PS. kirjoitin pari merkintää sitten David Vannin Caribou Islandista. Nyt sain lainaksi hänen esikoisteoksensa Legend of SUicide. MAHTAVAA.

Tilasin myös Kindleen uudet kuoret kun edelliset osoittautuivat susiksi. Nyt on komeat M-Edgen mustat nahkakuoret kiinnityksellä joka ei sammuta laitetta

Eikö ole aika epäkesko kolmikko otsikossa? Tai nelikko, mutta laskettakoon tässä Jare ja Villegalle yksiköksi.

Heistä kaikista minulla on joka tapauksessa asiaa.

Tärkein asiani koskee James Blaken tulevaa keikkaa Flow Festivalilla. Flow postasi sivuilleen videon Blaken SXSW-pihakeikalta.

Kun ensimmäisen kerran kuuntelin tuon Wilhelm Scream -tulkinnan, olo oli suurinpiirtein tämä:

Eli suuri rakkaus. SUURI rakkaus. Miksei kukaan ollut kertonut, että Blake on livenä NÄIN järjettömän kova? Tuossa on juuri sitä soulia, joka levyllä on tuotettu hiukan piiloon. Toki hypen tässä vaiheessa monet ovat lähteneet hätäpäissään backlash-tulkintoihin ja kyselleet, että mikäs tässä Blakessa nyt muka on se juttu.

KUUNTELE TÄMÄ ja kysy sen jälkeen:


On tullut katsottua tuo noin 10-15 kertaa ja edelleen se sykähdyttää. Kuvitelkaa Flow'n iso teltta, lauantai-alkuilta. Kuuma päivä alkaa pikku hiljaa viilentyä, teltassa on pölyä, tupakansavua, ruskettuneita ihmisiä hihattomissa paidoissaan - outoja hellehattuja ja juuri täytettyjä oluttuoppeja.

Sitten tuo bändi ja tuo ääni.  H U H. Toivottavasti Flow-yleisö ei keskity näyttämään coolilta noin paljon kuin hipsterit tuolla Austinissa. Järkyttävää poseerausta eturivissä! SIinä kuuluu pyörtyä ja itkeä!

Miten muuten on, naislukijat, toimiiko Blake? Olen tehnyt työpaikalla pienimuotoista tutkimusta asiasta, ja kaksi kollegaa (joiden nimet jätän tässä häveliäisyyssyistä mainitsematta) olisivat valmiita menemään Blaken kanssa naimisiin.

****

Muihin asioihin.

Minua on viime päivinä miellyttänyt myös Neron kevyt-dubstep. Chase & Statuksen lailla myös Nero on päättänyt, että ei jaksa soitella pelkästään klubikeikkoja, tehdään samalla vähän rahan paskoo. Tai ainakin puetaan dubstep sellaiseen muotoon, että perusjantteri - esimerkiksi kolmekymppinen musabloggari Satakunnasta - ymmärtää sen.

Tuloksena on ysäridancesta häpeämättä ja ilman sarkasmiviittaa lainaava biisi Guilt, joka pesee Neron (joka muodostuu siis kahdesta tyypistä) aiemmat sinkut kevyesti. Hienoa tavaraa.




***


No entäs sitten Jare & Villegalle. Duon Heikki Kuulan kanssa tehdyt sinkut Epoo ja Nelisilmä ovat järkyttävässä  YouTube-vedossa, katsomiskerrat respectively 1,5 miljoonaa ja 750 000.

Kolmas single Häissä jatkaa neroutta. Vuosi nettiin viime viikolla, nyt 500 000 katsomiskertaa.

Tavallaanhan tämä on ihan junttia ja teiniä menoa. Mutta jos se silti kuulostaa hyvältä, ja siitä huomaa pitävänsä - jopa helvetisti, en lähde kieltämään tätä nautintoa itseltäni. Veikkaan muutenkin, että Jare & Villegalle ovat seuraava suuri suomalainen hiphop-ryhmä. Levymyyntiin en usko, koska tämä musiikki on suoraan piraattisukupolvelle tehty, mutta keikoilla ja radioissa varmasti suosiota tulevaisuudessa riittää.

Häissä. Eeppinen tarinavideo, ysärin malliin. Pakko arvostaa. Tähän tosin postaan pelkän biisin, koska se video on hiukan rasittava katsoa niiden ylipitkien tarinaosuuksien takia, vaikka video onkin kieltämättä hieno. Lätkä- ja sporttiviittaukset menee meikäläiseltä lähinnä vitusti ohi, mutta imua tässä on. Nauttikaa salaa. Mukana muuten HIFKin hyökkääjä, joka esiintyy tässä nimellä Märkä-SImo

Tänään se Flow sitten paljasti nuo netissäkin innokkaasti ennakkoon hehkutut esiintyjänsä. Tai ainakin suuren osan niistä.

Kyllähän minä olen helvetin innoissani, ei sille mitään voi. Ehdin tänään analysoida itselleni, että olenko sitten niin puhki-hipsteröitynyt, että vain omaa kotia lähellä oleva ja sushia tarjoava festari saa mahlan valumaan. Vastaus oli ei. Viimeksi söin Flow'ssa lähinnä Elokuvamuonitus Nakin herkullisia hodareita ja majoitus (hotellissa tai ainakin jossain sisätiloissa) on festarin yhteydessä täysin ok.

Kyse on siis esiintyjistä ja tunnelmasta. Tunnelma on monellakin festarilla Suomessa kohdallaan. Provinssissa, Ruississa ja Ilosaaressa on mukava festaritunnelma, Tuskassa todella sydämellinen tunnelma (ihan oikeasti, käykää siellä joskus, metalli-ennakkoluulot on niin väsyneitä), mutta kyllä Flow'ssakin on tässä puolessa onnistuttu mahtavasti. Siellä sitäpaitsi näkee eniten tuttuja.

Esiintyjät. Kanye West ei Jäähallissa vuonna 2007 ollut hirvittävän vakuuttava (vähän sekava), mutta jos ajattelee Kanjeen show'ta siihen M.I.A.:n viimevuotiselle paikalle lauantai-iltaan, niin onhan sinne aivan helvetin kovat bileet tulossa. Julkaisihan ukko sitäpaitsi viime vuoden kovimman levyn.

Janelle Monae... huh, tullee olemaan päräyttävä setti tuo. Puhumattakaan niistä kiinnostavista - ja nyt tulee tärkeä pointti - mutta ei takuuvarmoista nimistä Iron & Wine, Pains of Being Pure at Heart, Twin Shadow, Ariel Pink's Haunted Graffiti... TUOSSA se Flow'n hienous tulee: Löytämisen riemu, uusien suosikkien bongaaminen ja luotto ohjelmapäällikön valintoihin. LISÄYS: Unohdin mainita JAMES BLAKEN!

Ja ne klubitilat. V I T T U miten hikiset bileet Tensnake tulee järkkäämään!

Eli kyllä, jälleen kerran pakollinen rasti tuo flanellipaitafest. Tai en minä tiedä ovatko flanellipaidat enää tänä vuonna "in", Ray Banin Wayfarer-lasit nyt ainakin. Ajattelin tänä vuonna purjehtia paikalle läpinäkyvästä muovista tehdyssä kohdussa.

Oli aika, jolloin kaikille suomalaisille isoille festivaaleille osui artisteja, joiden näkemistä odotti jo montaa kuukautta etukäteen. Suurin osa näistä osumista löytyi Provinssirockin esiintyjäluettelosta, vaikka toki Ilosaaressa, Ruississa jne. oli myös paljon huippuja.

Olen 31-vuotias. Tämän vuoden Provinssi-katalogi näyttää kammottavalta. Kulkevatko korrelaatio ja kausaatio tässä tapauksessa käsi kädessä? Suuren yleisön silmissä tuo näyttää nimittäin olevan hyvä kattaus, lippuja kun on myyty paria edellisvuotta rivakampaan tahtiin.

Tänään ilmoitettiin kolme uutta suurta nimeä, mikä onkin syynä tämän blogimerkinnän kirjoittamiseen. Avataanpa hiukan tuota esiintyjälistaa.

Avenged Sevenfold on parhaimmillaan ihan siedettävä yhtye. Varsinkin jos on päässyt nauttimaan juhlajuomaa niin sitä on varmasti ihan kiva väijyä. Mutta pahimmillaan ja nykyään se on sellaista geneeristä radiorock-metallia.Liioitellun suurilla lävistyksillä varustettu bodariÄIJÄ ähkii biisistä toiseen toistuvan junttariffin päälle lemmentuskiaan.

Social Distortionin faneihin en ole koskaan kuulunut, mutta White Light, White Heat, White Trash -levyn aikaisen yhtyeen katsoisi ihan mielellään livenä, onhan se Mike Ness kuitenkin pseudolegendaarinen kaveri. Mutta kun olen sitä uutta levyä kuunnellut, niin pahoin pelkään että aikamoista länkyttelyä on odotettavissa. Joka tapauksessa ei mitään festarikiiman nostattajaa.

Pendulumin ainut markkina-alue kotimaansa ulkopuolella on ilmeisesti Suomi. Olen tosissani yrittänyt, mutta en pysty ymmärtämään tätä musiikkia alkuunkaan. Tulee ihan mieleen jotkut vanhat eurodance-yhtyeet, joilla oli parissa biisissä HEVIKITARISTI, joka soitti jotain kahden pennin hard rock -riffiä jumputuksen päälle. Pendulumin tapauksessa eurojytke on korvattu äänisoftan mukana tulleella drum & bass -biitillä. On sitä varmasti kiva kaljoissaan hyppiä, mutta en nyt keikan odotuksesta puhuisi.

Aiemmin julkaistuista The Soundsille on syömmessäni pehmyt paikka, ja varsinkin kun bändi on freesiytynyt Better Off Deadin kevyt-elektro-rockin myötä voi keikasta tulla ihan kiihkeäkin - Sounds tosin on esiintynyt Suomessa n.5000000 kertaa. System of a Downin paluu nyt on tehty $ puutteen takia, mutta onhan niiillä helvetisti hyviä biisejä, ja parhaimmillaan voivat räjäyttää pankin. DJ Shadow'n keikka on kait ainoa jota aidosti odotan, kun viime kesän Ilosaari tuli missattua.

Mutta se tunne, että festivaalilla olisi mielenkiintoisia esiintyjiä, ja sinne menoa odottaisi jo talvella, on kadonnut. Kai se sitten johtuu iästä. Jos en menisi tuonne töihin, en varmasti menisi paikan päälle. Tosin tunnelman ja seuran takia duunireissusta Provinssiin tulee varmasti hauska, mutta kun tässä on nyt kysymys nimenomaan siitä odottamisesta.

En toisaalta pidä hirveän aikuisesta musiikista (kaikki My Chemical Romance -fanit kädet ilmaan), mutta nämä eivät nyt osu ollenkaan. Ilosaaren esiintyjistä ensimmäiset julkistetaan ensi viikonloppuna, ja Ruisrockin helmikuun lopulla. Onkohan Pendulum sielläkin?

Ja sitten huhu. En tiedä ovatko kaikki jo kuulleet tämän huhun, mutta KUULEMMA Pulpin paluukiertue ulottuisi myös Flow-festivaalille. SE olisi jotain, tai siis lähinnä kusisin hunajaa Pulpin näkemisestä. Tulevat myös Way Out Westiin Göteborgiin, joten eivätköhän tännekin.

En nyt halua typistää koko blogia niin, että tälläiselle hipsterille vain Flow'ssa olisi jotain hyvää. EI, en ole mikään Flow-henkilö (vaikka siellä yleensä parhaat bändit onkin). Haluan uskoa, että myös rockin ja muun yleismusan parista saadaan hyviä esiintyjiä edes JOLLEKIN Suomi-festarille. Tuska on kesän toinen pakollinen etappi, sieltä löytyy taatusti taas tukku mielenkiintoisia nimiä.

Otetaanpa ihan vertailun vuoksi loppuun, haluaisitko nähdä mielummin tämän:



...vai tämän