Olen joskus lukenut Nick Caven romaanin Kun aasintamma näki herran enkelin, ja se oli niin huono että ajattelin etten enää ikinä tartu Caven kirjallisiin töihin. Tätä haastattelukirjaa kuitenkin kehuttiin sen verran monessa paikassa, että päätin uskaltaa siihen tarttua. Kannatti, vaikkei mistään täysosumasta olekaan kyse.
Sean O'Hagan on irlantilainen toimittaja, joka on tuntenut Nick Caven 30 vuoden ajan. Korona-ajan alussa Cave ja O'Hagan puhuivat paljon puhelimessa, mistä O'Haganille syntyi idea taiteellista työtä käsittelevästä pitkästä haastattelusta joko kirjan tai podcastin muodossa. Cave innostui ideasta, ja söörit jatkoivat maratonpuhelujaan nauhuri päällä.
Varsinkin kirjan alkupuoli käsitteleekin sovittua aihetta, mutta varsin pian Cave solahtaa melko syviin vesiin käsitellessään poikansa Arthurin traagista kuolemaa vuonna 2015 (Arthur Cave kokeili kaverin kanssa LSD:tä 15-vuotiaana ja tipahti Brightonissa kalliolta maahan). Tämä liittyy silti aiheeseen, sillä Arthurin kuolema on vaikuttanut syvällisellä tavalla Caven tapaan tehdä taidetta, hänen ajatuksiinsa, pyrkimyksiinsä ja ymmärrykseensä elämän tarkoituksesta.
Musiikin ohessa Cave pitää uransa uuden vaiheen taiteena myös tätä kyseistä kirjaa, Red Hand Files -nimistä kysy-vastaa-palstaa internetissä, In Conversation -keskustelukiertuetta (joka kävi Suomessakin Musiikkitalolla) sekä keramiikkataidesarjaa, joka on tällä hetkellä nähtävissä Sara Hildénin taidemuseossa osana Thomas Houseagon näyttelyä. Kaikki tämä on osa Caven uutta post-traumaattisen ajan taiteellista ajattelua, jossa hän hakee kontaktia jumaluuteen, ja näkee taiteen tehtävän viedä ihmistä lähemmäs jumalaa, ainakin jossain mielessä.
Kirjan parasta antia ovat minusta Caven pohdinnat taiteesta. Esimerkiksi:
"I think there is more going on than we can see or understand, and we need to find a way to lean into the mystery of things – the impossibility of things – and recognise the evident value in doing that, and summon the courage it requires to not always shrink back into the known mind."
Olen itsekin miettinyt tuota paljon. Kuinka paljon arvoa ihmiselle on lopulta sillä, että näkee valtavasti vaivaa todistaakseen ettei ihmettä ole olemassa. Tai päättää elää elämäänsä karuimman mahdollisen rationaalisuuden kautta. Eikö siinä jää aika paljon kokematta jos ei jätä ihmeelle tilaa? Enkä nyt tarkoita että pitäisi joidenkin puoskari-marianordineiden enkeli-energiahoitoja käyttää, vaan enemmän sellaisena elämänasenteena, syleile mysteeriä ja tämä lyhyt stintti pallollamme tuntuu varmasti paljon mielekkäämmältä.
Tai vaikka keikoista ja niiden mystisestä elementistä:
"So, for you, what is the shared objective? To be awed. To experience a communal sense of awe. I can feel it on stage and see it in people’s eyes. And I experience it too. It’s certainly something I have felt many, many times at other artists’ concerts. It’s about reaching an essential and shared state through music – sometimes for a moment, sometimes for an entire concert. We’ve all experienced that. Not just a physical release, although there is that, too, but to be held by an artist at the crucial moment of expression – to be awed, second by second, at the way a song or piece of music unfolds, to be held on the edge of tears by the drama of it all, and to be, as an audience member, an essential participant in the drama itself. That is a wonderful thing."
Myös surusta kertovat osiot ovat viisaita, ja niistä huomaa että Cave on todella käsitellyt ja prosessoinut hänet kohdanneen tragedian (kirjan tekoaikana myös Caven äiti ja entinen puoliso kuolivat). Hieno on myös jakso, jossa Cave kertoo hänen ja Warren Ellisin luomistyöstä viime vuonna ilmestyneen Carnage-albumin parissa.
Do you think that, on some subliminal level, your brain tells you not to take creative risks as an artist? I do. I’ve been thinking about this a lot. The brain enjoys its patterns and paths and wants us to do the things that are familiar. Like heroin, which is the big daddy of deceiving ideas! What I’m saying is that you can’t get to that truly creative place unless you find the dangerous idea. And, once again, that’s like standing at the mouth of the tomb, in vigil, waiting for the shock of the risen Christ, the shock of the imagination, the astonishing idea.
Huonoimmillaan kirja on, kun Caven ja O'Haganin keskustelut alkavat hieman toistaa itseään. Surun muotoa käydään monta kertaa läpi melkein samoin sanoin, ja taideaiheen loputtua keskusteluista tulee muutenkin yksiulotteisempia. Lukija (minä) alkaa kyseenalaistaa toimittajan läsnäoloa kysymysten muodossa. Cave on kirjoitettu toistelemaan toimittajan nimeä (oikea kirjoitusmuoto Seán), mikä aiheutti minussa tahdottoman reaktion kuulla Caven vakavat papatukset huonona Sean Connery -imitaationa.
Tämä oli varma merkki siitä, että teksti polki paikallaan, mutta herätti myös ajatuksen siitä, että Cave ottaa itsensä liian vakavissaan. Tai sellaiseksi hänet ainakin on kirjoitettu. Toki suuressa osassa kirjaa aihepiiri on sellainen ettei vitsailulle ole tilaa, mutta joidenkin kohtien kuuleminen Sean Connery -imitaationa paljastaa niiden teennäisyyden. No, joillain ihmisillä on taipumusta romantisoivaan vakavuuteen ja se kuuluu heidän persoonaansa. Itse olisin sinänsä viisaiden ajatusten joukkoon toivonut jotain vapahdusta itselle nauramisen muodossa.
Kirjan lukeminen sai minut kuitenkin kuuntelemaan Carnage-albumin jonka ilmestyminen meni viime vuonna minulta täysin ohi. Vakuuttavaa jälkeä. Otin myös uudelleen kuunteluun Bad Seedsin viimeisimmän levyn Ghosteenin, joka on hieno albumi sekin. Pian Arthurin kuoleman jälkeen julkaistu Skeleton Tree on kuitenkin itselleni suosikki-Cavea edelleen, vaikka se faneille taitaa olla vain alaviite pitkällä uralla.
