Näin me sen koimme!

Flow'sta on kirjoitettu paljon, kattavasti ja suurelta osin laadukkaasti, joten tyydyn tässä nostamaan esille muutamia omia suosikkejani festivaalilta.

Yleisesti on sanottava, että järjestelyt olivat jälleen jokseenkin moitteettomat. Alueella viihtyi loistavasti, tungos oli maltillista ja juoma- ja ruokatarjonta kattavaa. Ehkä alueen koristelut jäivät aavistuksen viime vuoden wow-efektistä, mutta kaikkea ei voi saada.

Perjantaina hiivimme #naisen kanssa paikalle espoolaisessa rap-seurueessa, joten Pusha T olikin luonnollinen ensituntuma tämän vuoden juhlaan. Ja toki se toimi, helvetin hienosti. Clipseä on tullut faniteltua takavuosina paljonkin, ja vaikka Grindin kuultiin vasta setin viimeisenä ja aika lyhyenä versiona, My Name Is My Name -levyn anti viihdytti myös oikein mainiosti. Pusha veteli tuplaajinee myös aika paljon muiden biisejä, mutta Pushan räpeillä (?). Toimiva ratkaisu sekin. Loistava ja hikinen aloitus.

Tänä vuonna Flow'ta vaivasi päälavan ongelma. Päälava on valtavan iso, ja sen keikkoja mahtuu katsomaan iso määrä ihmisiä. Valitettavasti festari ei ollut saanut buukattua tarpeeksi päälavaesiintyjiä. Kävimme toteamassa, että Skrillex ei ole enää konemusiikin uudistaja, vaan hyvä krebaus-dj. Mielentila ei kuitenkaan tuossa vaiheessa vielä kohdannut Skrillun rillauksia, joten siirryimme odottamaan Jessie Warea. 

Jessie oli räikein esimerkki liian isosta lavasta. Mimmi jopa heitti eturivin kuulijoille kommentin "thank you for pretending to know these songs". Ei noin.

MUTTA minusta Jessie oli loistava esiintyjä ja hyvä laulaja. Hänen bändinsä ei ollut kovin cool, vaan lähinnä kasarivivahtava ammattiporukka, jonka perussuoritus jätti paljon tilaa neiti (tuleva rouva, kehui menevänsä naimisiin parin viikon päästä, onnea) Warelle. Vaikka olisi kuulunut telttaan, oli keikka päivän parhaita.

Mos Def oli sen sijaan vaivaannuttavan huono. Yasiin Bey -nimeä käyttävä Def piti päälavalla performanssin, joka olisi toiminut East Villagessa jollain poetry slam -klubilla, mutta Flow'n bileitä janoavalle perjantaiyleisölle se oli turhaa kikkailua. En nauttinut.

Paul Kalkbrennerin saksatekno mustassa teltassa en sijaan tarjosi juuri tarpeeksi tymäkän lopetuksen perjantai-illalle. Berlin Calling -leffaa en ole nähnyt, mutta miehen musaa olen jonkin verran kuunnellut. Helvetin hienot visuaalit ja Kraftwerkin perinteen jatkaminen takasivat minun viihtymiseni. Kunnon tamppausta.


Lauantaina olin liikkeellä lähinnä möhistelymielellä. Mäniksit ja Natikka oli nähtävä.

Manic Street Preachers oli pelottavan paljon paremmassa vireessä kuin olisin arvannut. Okei, kakkoskitaristi näytti olevan aivan väärässä bändissä, ja Nicky Wiren merkkejä täyteen ommeltu pikkutakki näytti tosi kornilta, mutta soitossa oli iloa. Bändi on ikivanha, mutta he HALUAVAT tehdä sitä mitä he tekevät. Loistava rock-show, josta tulin loputtoman hyvälle tuulelle.

Tuli ihan mieleen Provinssirock vuonna 1998 (ehkä), kun olin eturivin tuntumassa diggailemassa ja ihailin walesilaista miestä, joka oli matkustanut Pohjanmaalle katsomaan suosikkibändiään. Silloinkin bändi veti You Love Usin, kuten lauantaina. Upea biisi. Ja Holy Biblen Revol lopuksi! Huikea setti, ja valtavan syvä kumarrus bändin työmoraalille ja edelleen lujaa pulppuavalle energialle.

Nationalin olin nähnyt aiemmin jo kolmesti, mutta en ole tippaakaan kyllästynyt bändin JUTTUUN, vaikka se on jo kauan aikaa sitten tullut tutuksi. Matt Berningerin punaviinipöhnäisen boheemi karisma toimii edelleen, ja kun Trouble Will Find Me osoittautui melkein yhtä hyväksi levyksi kuin High Violet, on tämänkin kiertueen tuoreusarvo turvattu, kun ei tarvitse turvautua pelkkiiin vanhoihin hitteihin.

On myönnettävä, että katsellessani yksin Nationalin keikkaa oikein odotin sitä koskettavuuden aaltoa, joka sitten iskikin, ehkä Mr Novemberissa viimeistään. I'm the great white hope. Ja Fake Empire on edelleen parhaita biisejä mitä on tehty.

Sunnuntaina olin alueella vain muutaman tunnin, armaan tytärpuoleni kanssa.

Kävimme katsomassa lasten alueen, joka oli tänäkin vuonna viihtyisä, ja tarjosi hyvät olosuhteet hengailuun. Paikalla olikin paljon toddlereita. Ja ilmaista jugurttia! Kiva. Halusimme kuitenkin nähdä bändejä.

Pietarin Spektaakkeli oli jopa yllätyskova, vaikka olin kuullut hyvää keikoista ja Tyttö lähtee tanssimaan -biisi oli tehnyt vaikutuksen jo aiemmin. Pitää nyt perkule sentään ostaa tuo levy. Livebändissä joka tapauksessa legendaarinen MItja Tuurala ja rumpujen Tykopaatti pitivät sellaisen grooven käynnissä että huh huh huijakkaa.

Lahjomaton mittari biisin groovaavuudesta on se, heiluttaako 6-vuotias tytärpuoli takapuoltaan biisin tahtiin. Pietarin Spektaakkelin keikalla näin kävi toistuvasti. Ja MAHTAVASTI Pietari lopetti vanhaan rap-klassikkoonsa Taikuri, joka löytyy hänen tietääkseni ainokaiselta ep:ltään, joka taas löytyy minun levyhyllystäni. Hieno bluesrockitettu versio! Hieno keikka.

Nyt kolisee! oli aavistuksen antiklimaattinen. Toimii levyllä aavistuksen paremmin, lavasoundissa oli ihan liikaa bassoa, ja räppärit eivät tuntuneet olevan omien biisiensä tasalla. Sitten himaan.

Kiitos Flow jälleen kerran. Vaikka tänä vuonna ei ollut aivan niin kovia bändejä kuin parhaina vuosina, eikä päälavalle riittänyt tarpeeksi isoja akteja, juhla täyttää musiikillisen nälän pitkäksi aikaa. Lisäksi on hieno tavata tuttuja Heineken kourassa.

Tripodien aika oli mahtava tv-sarja pienenä, #muuten. Tuli mieleen tuosta otsikon muotoilusta "blogien aikaan".

Tämä kirjoitus kuitenkin käsittelee ajatuksiani musiikkikirjoittamisesta vuonna 2013. Olen sivunnut aihetta aiemmin kirjoituksissani Ei enää artistihaastatteluja ja Ei tähtiä levyarvioihin.

Tavallaan ajankohtaiseksi - tai ainakin ajatuksiini - aihe nousi kahden erillisen tapauksen ansiosta. Ensin luin PMMP:n Facebook-sivuilta, miten kirjoittamaani Matkalaulu-arviota arvosteltiin siitä, ettei se kiinnitä huomiota musiikin, musiikkitekniikan, musiikin teorian ja tuotannon kuvailuun (Kiitos muuten linkkauksesta, arviota on luettu IHA SIKANA!).

Ei ole mitenkään sattumaa, ettei blogiarvioissani kiinnitetä tuollaisiin asioihin huomiota. Palaute ei sinänsä ollut mitenkään pahansuopa, enkä halua tuomita kritiikin esittäjää - ainoastaan sen sisällön.

Eri kulmasta aihe tuli mieleeni, kun luin metallimusiikin monitoimimies Teemu Suomisen blogista kirjoituksen The Shiningin levystä V: Halmstad. Tuo blogi on muutenkin ns. vahvaa lunastusta, sillä masennuksesta kärsivän ja vuoden verran juomatta olleen alkoholistin kirjoituksissa on todella jämäkästi asiaa. Suosittelen.

Joka tapauksessa Teemu onnistui tekemään juuri sellaisen musiikkikirjoituksen, joka on mielestäni musiikkikirjoittamisen tulevaisuutta. Spotifyn ja YouTuben ansiosta kaikilla on mahdollisuus kuulla levyä itse, joten Hesarin, NYTin ja monien muiden lehtien arviosta tuttu sisällön analysointi ja viitekehykseen asettaminen on jokseenkin toissijaista. Kiinnostavampaa on lukijalle tutun hahmon ja persoonan fiilis musiikista. Mikä tahansa aito tunne, joka musiikista syntyy.

Totta kai tähän päälle tarvitaan laajaa tietoa, että musiikin osaa asettaa suurin piirtein jonnekin, enkä väitä ettei tätä tehdä missään lehdessä koskaan, mutta tuollainen henkilökohtainen ote on minun mielestäni luontevin ja paras tapa kirjoittaa musiikista, joka jo lähtökohtaisesti on erittäin subjektiivinen kokemus.

Suomisen kirjoituksen ansiosta olen ryhtynyt metsästämään Halmstad-vinyyliä, ja levyä on tullut muutenkin kuunneltua parin vuoden tauon jälkeen paljon. Kyseessä on järkyttävän hieno ja tunteeltaan VÄKIvahva levy masentuneen ruotsalaisneron päänsisäisestä helvetistä, ja olen oikeastaan kiitollinen etten osaa ruotsia tämän paremmin - sanoituspuoli voisi käydä päälle.

En minä väitä että musakirjoittaminen olisi jotenkin kriisissä, tai ettei sitä tarvittaisi. Mutta itse olen siirtynyt kuluttamaan ja tuottamaan enemmän hypersubjektiivista blogifiilistelyä, analyyttisemman ja journalistisemman musasisällön sijasta.

Ei levyistä kannata yrittää kirjoittaa liian analyyttisesti. Mielipide musiikista kun muuttuu, ja on aika-, paikka- ja tunnetilariippuvainen. TOKI harjaantunut musiikkiautisti (c'est moi) kuulee heti onko joku biisi MILLÄÄN tavalla hyvä omaan korvaan, mutta esimerkiksi Nationalin Trouble Will Find Me -levy kolahti tänään yllättäen VIELÄ paljon kovemmin kuin kertaakaan ennen tätä. Tavallaan siis siitä aiemmin kirjoittamani arvio ei enää pidä paikkaansa.

Täällä alkuperäinen arvio, jonka tein kesäkuussa. Nyt minulla on levy vinyylimuodossa, ja syksy on saapunut. Ja kuinka ollakaan, aika vittumaisen päivän päätteeksi tänään nuo biisit tippuivat ihan suoraan sydämen pohjimmaiseen sopukkaan.

Ihastelin jo alkuperäisessä arviossani Nationalin musiikin kuuntelukestävyyttä. Nyt se ilmeni niin konkreettisesti, että jopa JANOSIN lisää Trouble Will Find Me:tä. Levyn lopetus Hard To FInd on sanoitukseltaan, tunnelmaltaan ja säveleltään syksyn anthem. Berningerin vässykkä-kertojahahmo on kertakaikkisen paras.

Koko levyn mitalle ulottuva tunnelma huipentuu hienosti tuossa lopetusbiisissä. Nuoruuden rakkaus (?) on jäänyt kotiseudulle, ja siellä se varmaan olis vieläkin, mutta kertojaminä ei halua lähteä etsimään, koska se olis varmaan vaikea löytää. Mutta oikeasti on kyse tietysti siitä, että päähenkilö ei uskalla enää yrittää, koska menetyksen ja epäonnistumisen tuska olisi liikaa.

There's a lot I've not forgotten
I let go of other things
If I tried they'd probably be
Hard to find

Tällaisia ajatuksia tänään. Loppubiisinä jätän teille pirteän rallin Shiningilta.

Edellisessä postauksessani melkein pari viikkoa sitten lupasin palata tähän levyyn. Nyt palaan. Muutin tässä välissä ja kärsin ikävän jäykästä flunssasta, joten siinä selityksiä postaamattomuudelle. Muuten blogi ei pidä varsinaista kesälomaa, vaikka vähän yli viikon pausseja saattaa tullakin.

Mutta National. Natikka. Natsku. High Violet oli bändin edellinen julkaisu. En oikeastaan edes tajunnut rakastavani levyä ennen kuin olin kuunnellut sitä kolmen viikon ajan työmatkoilla junassa. Nyt kuljen työmatkani pyörällä tai henkilöautolla, joten vastaavaa strategiaa en ole voinut Trouble Will Find Me:hen kokeilla. Tiesin kuitenkin, ettei tämän kanssa voi lähteä höntyilemään.

Heti kärkeen on sanottava, että ei tämä muutaman viikon kuuntelun perusteella ikävä kyllä ole Nationalin paras levy. MUTTA ei se myöskään ole ansainnut sitä brutaalihkoa backlashia jota olen ollut havaitsevinani suomalaisessa musiikkimediassa (joka on, kuten tiedämme, laaja kuin khaleesien aro).

Vaikka Trouble Will Find Me ei ole Nationalin paras levy, se on todella hyvä levy. Myönnettävä on, että levyn keskivaiheilla ote aavistuksen kirpoaa, mutta tappavan rauhallinen ja painava orkestraatio yhdistettynä julman kauniiseen tunnelmaan on edelleen voittamaton yhdistelmä. Matt Berninger ei tällä levyllä ylly rokkaamaan, vaan meno pysyy kautta levyn rauhallisempa kuin aiemmin. Tämä on minusta yksinomaan hyvä asia, sillä reippaammissa biiseissä Natikka on aina ollut heikoimmillaan. Berningerin punaviinipöhnäinen ja Brooklyn-tavalla rähjäinen karisma ei sovi irrotteluun, vaan musertavan surun ja hyperkuivakan huumorin välittämiseen.

Sanoituksetkin ovat jälleen loistavia - vaikka tuskin yhtenäisiksi tarinoiksi tarkoitettuja. Itse asiassa levyn rauhallisen tempon ansiosta värssyihin pääsee entistä nopeammin sisään. Pink Rabbitsista löytyy Natikan uran muistettavin sanoituspätkä (no okei, heti I'm half awake in a fake empiren jälkeen):

"You didn't see me I was falling apart
I was a white girl in a crowd of white girls in the park
You didn't see me I was falling apart
I was a television version of a person with a broken heart"

Parasta tässä levyssä - kuten High Violetissakin - on loputtomalta tuntuva kulumattomuus. Uuteen kuuntelukierrokseen lähtee aina mielellään, varsinkin jos on shuffle-kuuntelija kuten minä, ja keskivaiheen loiva notkahdus ei häiritse.

Tulee löytymään vuoden parhaiden levyjen listalta tässä blogissa, luulen.

Toivottavasti tulevat keikalle. Kolme National-keikkaa nähtynä! (Ruis, Ankka, Kulttuurilato).

Keikalla on ärsyttävää huomata keskittymisen herpaantuvan niin, että tuijottaa vaikka basistin rikkinäisiä kenkiä. Olen ronkeli keikkojen suhteen, joten minulle käy bändiä katsellessa usein niin, että immersio rikkoutuu ja kokonaisen yhtyeen katseleminen muuttuu yksityiskohtien katselemiseksi.

Se on laajassa merkityksessä vastaus otsikon kysymykseen. Hyvällä keikalla katsoo bändiä, huonolla vahvistimen päällä vaarallisesti keikkuvaa kaljatuoppia tai haaveria kyttäävää kitarateknikkoa sivuverhoissa. Tietenkin hyvällä keikalla on paljon huomiopisteitä, joihin voi kiinnittää huomiota ilman että eläytyvästä katsomisesta tulee tuijottamista.

En nyt muista millä keikalla tämä ajatus tuli mieleeni, mutta jo se, että mieleeni tuli tällainen ajatus osoittaa ettei keikka ollut kovin hyvä. Katselin kosketinsoittajan ja laulajan kommunikointia pienin katsein ja elein.  Katselin basistia joka oli jotenkin hukassa. No okei, muistan minä mikä keikka se oli, mutta ei se ole tässä postauksessa tärkeää.

Pop-artistien keikalla SHOW on tärkeää. Esimerkiksi Emma-gaalassa Antti Tuiskun valkoiset portaat ja kokovalkoisiin pukeutunut tanssiryhmä tekivät vaikutuksen. Toki show'kin voi epäonnistua, mutta tässä tarkoittamani KATSOMISEN herpaantuminen koskee lähinnä perinteisempiä rock-keikkoja.

Muistan kun Lars Ulrich vittuili joskus Metal Hammerissa Pearl Jamille flegmaattisuudesta. Tyypit kuulemma vain seisovat selkä päin yleisöön ja ovat paikallaan. No, Eddie Vedderhän on tunnettu hulluista lavatempauksistaan, ja muutkin Jamilaiset liikkuvat (tai ainakin liikkuivat 1990-luvun tallenteilla, jolloin Ulrich tuon kommentin lohkaisi). Mietin joka tapauksessa, että Pearl Jamin keikalla ei musiikillisesti tule niin tylsää hetkeä että siellä huomais vahtaavansa Stone Gossardin pyöräilyhousuja.

Mikäköhän tässä on pointti? Ehkä se, että mielestäni rock-bändien kohdalla maneerimainen liikehdintä ja MEININGIN yrittämine on usein vahingollisempaa kuin se, että energia käytettäisiin sellaisen musiikillisen taian luomiseen joka hälventää kaiken tarpeettoman visuaalisen ärsykkeen. Asian ympärillä käydään ikuista keskustelua, mutta olen huomannut että usein nämä "kovan rögen röyl shöyn" lupaajat näyttävät lähinnä korneilta tempojilta.

Ajatusleikkinä Nationalin keikalla olleille: Kuvitelkaapa jos teidät yhtäkkiä teleportattaisiin Kultsan saliin kun Berninger ja kaverit soittavat, mutta ette kuulisi mitään. Miten hölmöltä ja kenties kalsealta se näyttäisi, kun onnettomassa valaistuksessa lavalla nytkyy kännisiä ex-graafikoita nuhruisissa pikkutakeissa? Kun siihen pistää Vanderlyle Crybaby Geeksin soundtrackiksi, niin johan näyttää erilaiselta.

Huomaatko tuijottavasi triviaaleja yksityiskohtia keikoilla? Pitäisikö bändien soittaa verhojen takana vai yrittää kaikkensa jotta show olisi myös miellyttävä visuaalinen kokemus?

No ei todella palattu jouluna vielä tähän asiaan. Se johtui datailuteknisistä ongelmista, jotka on nyt ratkaistu, koska viimeisiään vetelevän Macbookin neljän ja puolen vuoden palvelus on päättynyt. Tilalle hankittiin tänään ihkauusi Macbook Pro. Kyllä kelpaa.

Mutta listauksiin. Seuraavassa siis vuoden viisi kovinta ulkomaista levyä.

Hittiradioiden kuuntelijat saattavat tunnistaa Lissien mahtavasta When I'm Alonesta. Hipsterit eivät tunnista Lissietä mistään, sillä hän ei ole kalju/itsemurha-aikeissa/ex-narkkari/Antony Hegartyn tai Jack Whiten kaveri/lesbo/kuuman chillwave-bändin remiksaama.

Viimeksi tänään kuuntelin Catching a Tigerin läpi, ja edelleen on selvää että se kuuluu vuoden parhaisiin levyihin. Toistan väsymykseen asti mottoani "tärkeintä on, että tunne välittyy". Lissien laulaessa välittyy, se tästä päällimmäisenä hyvän tekee. Biisit on tietenkin myös hyvin sävelletty, ja Lissien ääni on juuri sopivan kaunis ja toisaalta karhea, ettei mene rääkymiseksi, muttei myöskään liian persoonattomaksi.

Olen kuunnellut tätä levyä helvetisti, muun muassa kesällä mökillä valehtelematta 6-7 kertaa repeatilla. Sovitukset eivät ole mainittavan rohkeita, sellaista popahtavaa alt-kantria, mutta eivät silti ärsyttävän muovisia. Biiseille ja äänelle on jätetty paljon tilaa, vaikkei tässä mistään riisutusta menosta olekaan kyse.

Parhaat biisit: Bully ja When I'm Alone


Joanna Newsomin keikat Tavastialla ja Kultsalla ovat parhaat näkemäni keikat. En vaan mitenkään voi vastustaa hänen perverssiä ääntään ja itsepäisesti ikuisuuksia sinne tänne vaeltelevia biisejään.

Mutta ei Have One on Me silti pärjää Newsomin edellislevylle Ys. Saattaa tietenkin olla, että triplalevy ei ole vieläkään kunnolla uponnut tajuntaan, vaikka olen minä tätä paljon kuunnellyt. Ys koostui viidestä (pitkästä) biisistä, joten siihen oli helpompi upota ja hukkua.

Mestarillinen tämäkin on. Täynnä pieniä temppuja, muttei tarkoituksenmukaista kikkailua. Ääni kuin Keski-Maan seksikkäimmällä keijulla ja sanoitukset upeita. Pääinstrumenttina HARPPU. Jos et ole Newsomia kuullut, niin saattaa tulla yllätyksenä. Kun harppu soi, itkeä saa.

Have One on Me on paljon maallisempi kuin mystinen Ys. Ehkä tässä onkin musanörtin kapinaa siitä, että Newsom laulaa tällä kertaa "my man and me"'stä, eikä vain meteoriiteistä, -oidesta ja -oreista.

Huomaan että vertaan tätä nyt vain Ysiin. Ei sovi unohtaa, että suurella osalla musiikista tämä pyyhkii silti suvereenisti lattioita. Täysin omalta planeetaltaan tämä. '81-biisi paljastettiin tiiserinä, ja se oli aika ysmäinen - vaikkakin lyhyt - mutta tämän levyn huippukohta on kuitenkin varsinkin livenä järjettömän tykiksi jamiksi kasvava Good Intentions Paving Co.

Tämä on levyvastine Moby Dickille, DeLillon Underworldille tai Joseph Conradin Nostromolle: Uppouduttavaa riitää.




On tämä kolmen kärkilevyn järjestäminen tiukkaa, voi jästas sentään. Nationalin paras levy tähän kolmossijalle nyt sit kuitenkin tupsahti.

Nationalin Boxeria en vieläkään oikein jaksa kuunnella kokonaan, mutta toisaalta siltä löytyvät Mistaken for Strangers ja Fake Empire, joita vastaavia hittejä ei High Violetilta löydy. Mutta sinkkubändi National ei tietenkään ole, joten kokonaisuus on se joka ratkaisee.

High Violetin ja minun suhde oli siitä hieno tajuaminen ja KASVUKOKEMUS, että muutamat ekat kuuntelukerrat vaan hujahti ohi, itse asiassa aiemmin kuullun Bloodbuzz Ohion lisäksi muistijäljen jätti vain England-biisin sanoitus, joka jostain syystä ärsytti.

Henkilökohtaisessa levyn arvotussysteemissä on erittäin korkealle noteerattu saavutus, kun neljäntenä päivänä putkeen kuuntelen samaa levyä sekä meno- että paluumatkalla töihin. M-junaksi nimetyssä kuljettimessa löysin High Violetin kauneuden. Vähän harmittaa että kuuntelen aina shuflella, sillä Vanderlyle Crybaby Geeksin soisi kuulevansa aina grande finalena, sen verran upea kappale se on.

Täysin musiikkinsa mukaisesti National hiipii rauhallisesti tajutaan. Vakavana, kauniina ja taidokkaasti soivana. Näin Nationalin Ruisrockissa 08, mutta olin vahvassa humalassa jättänyt laukkuni kaljatelttaan, joten suuri osa keikasta meni sitä raivopäisesti etsien. Ankkarockissa 09 olin suhteellisen läsnä, ja keikka olikin yksi vuoden parhaista. ONNEKSI nimimerkki JS oli ostanut niin monta lippua Kultsan tulevalle keikalle että minäkin sain ostaa yhden. Lippu on tosin hänellä, mutta onneksi nimimerkkiin voi luottaa...

Järjetöntä hienoutta, tavallaan helppo kuunnella, tavallaan mahtavan syvä. Tällaisia levyjen pitäisi olla, tunteen välittäjiä ja VITTU KLISEEN UHALLAKIN matkoja jonnekin muualle.


Aika kursorisesti oli tätä ennen Kashmirit kuunneltu. Tunsin toki materiaalia, ja muistaakseni olin nähnyt keikallakin joskus, mutta kyllä tämän mahtavuus tuli puun takaa.

Työn hyviä puolia taas. Haastattelin Kashmiria, joten levyyn piti tietenkin tutustua. Mutta mitä mitä, eihän tämä ollutkaan mitkään skandinaavisessa-omalaatuisuudessaan-tylsää-indietä niinkuin vähän pelkäsin, vaan Blonde Redheadia partaindiemiesten soittamana. Levyn ehdottomana kruununa tietenkin Mantaray, joka on niin jumalattoman kova biisi, että se ikävä kyllä varjostaa vähän muuta levyä, joka tietysti on alusta loppuun briljantti.

Kun kuuntelee paljon musiikkia, pystyy usein ajatuksen tasolla käymään itsekseen läpi sen, miten joku bändi on sattunut tekemään tietynlaista musiikkia; miten se on sävelletty, mitä bändi on miettinyt mennessään studioon. Mutta esimerkiksi Trespassers on jotenkin niin suvereeni (käytän tätä sanaa paljon kun hehkutan, tiedetään), että tuntuu loukkaukselta edes yrittää miettiä miten tämä on syntynyt. Elektronista vivahdetta, KUULAUTTA ja tietenkin sitä tunteen välittämistä.

Vähän sama kuin Nationalin kanssa, M-kuljettimessa kuunneltuna joutuu välillä ns. sfääreihin kun kuuntelee vaikka Mouthful of Wasps -biisiä ja Kannelmäen punaisista laudoista kyhätyt minikerrostalot tai Pasilan ratapihan tyhjyys vilahtavat pimeässä aamussa silmien ohi.


Niinpä niin, ei ollut tänä vuonna Kanyen kellistäjää. Kaikkia muita paremmaksi tämän levyn tekee se hulluus ja visio joka siitä henkii. Tämä on myös tavallaan enemmän kuin vain levy. Poliittista kommentointia yrittää moni räppäri, mutta Kanye laajentaa sisäisen suuruudenhulluutensa rahaa tekevän mustan miehen kuvaksi Yhdysvalloissa. Tai tekee TOIMIVAN kymmenminuuttisen rap-biisin jossa kitarasoolo paljastuukin autotunetetuksi ad libbailuksi (tai miksikä kitarasoolon imitoimista voikaan nyt kutsua).

No, Kanyesta sanoin paljon jo tässä arviossa. Se on joka tapauksessa vuoden 2010 ulkomainen levy.

Oliko "vääriä" vai "oikeita" valintoja? Ärsyttääkö kun levynörtit aina listaa?