Ketä katsomme kun katsomme keikkaa?

Keikalla on ärsyttävää huomata keskittymisen herpaantuvan niin, että tuijottaa vaikka basistin rikkinäisiä kenkiä. Olen ronkeli keikkojen suhteen, joten minulle käy bändiä katsellessa usein niin, että immersio rikkoutuu ja kokonaisen yhtyeen katseleminen muuttuu yksityiskohtien katselemiseksi.

Se on laajassa merkityksessä vastaus otsikon kysymykseen. Hyvällä keikalla katsoo bändiä, huonolla vahvistimen päällä vaarallisesti keikkuvaa kaljatuoppia tai haaveria kyttäävää kitarateknikkoa sivuverhoissa. Tietenkin hyvällä keikalla on paljon huomiopisteitä, joihin voi kiinnittää huomiota ilman että eläytyvästä katsomisesta tulee tuijottamista.

En nyt muista millä keikalla tämä ajatus tuli mieleeni, mutta jo se, että mieleeni tuli tällainen ajatus osoittaa ettei keikka ollut kovin hyvä. Katselin kosketinsoittajan ja laulajan kommunikointia pienin katsein ja elein.  Katselin basistia joka oli jotenkin hukassa. No okei, muistan minä mikä keikka se oli, mutta ei se ole tässä postauksessa tärkeää.

Pop-artistien keikalla SHOW on tärkeää. Esimerkiksi Emma-gaalassa Antti Tuiskun valkoiset portaat ja kokovalkoisiin pukeutunut tanssiryhmä tekivät vaikutuksen. Toki show'kin voi epäonnistua, mutta tässä tarkoittamani KATSOMISEN herpaantuminen koskee lähinnä perinteisempiä rock-keikkoja.

Muistan kun Lars Ulrich vittuili joskus Metal Hammerissa Pearl Jamille flegmaattisuudesta. Tyypit kuulemma vain seisovat selkä päin yleisöön ja ovat paikallaan. No, Eddie Vedderhän on tunnettu hulluista lavatempauksistaan, ja muutkin Jamilaiset liikkuvat (tai ainakin liikkuivat 1990-luvun tallenteilla, jolloin Ulrich tuon kommentin lohkaisi). Mietin joka tapauksessa, että Pearl Jamin keikalla ei musiikillisesti tule niin tylsää hetkeä että siellä huomais vahtaavansa Stone Gossardin pyöräilyhousuja.

Mikäköhän tässä on pointti? Ehkä se, että mielestäni rock-bändien kohdalla maneerimainen liikehdintä ja MEININGIN yrittämine on usein vahingollisempaa kuin se, että energia käytettäisiin sellaisen musiikillisen taian luomiseen joka hälventää kaiken tarpeettoman visuaalisen ärsykkeen. Asian ympärillä käydään ikuista keskustelua, mutta olen huomannut että usein nämä "kovan rögen röyl shöyn" lupaajat näyttävät lähinnä korneilta tempojilta.

Ajatusleikkinä Nationalin keikalla olleille: Kuvitelkaapa jos teidät yhtäkkiä teleportattaisiin Kultsan saliin kun Berninger ja kaverit soittavat, mutta ette kuulisi mitään. Miten hölmöltä ja kenties kalsealta se näyttäisi, kun onnettomassa valaistuksessa lavalla nytkyy kännisiä ex-graafikoita nuhruisissa pikkutakeissa? Kun siihen pistää Vanderlyle Crybaby Geeksin soundtrackiksi, niin johan näyttää erilaiselta.

Huomaatko tuijottavasi triviaaleja yksityiskohtia keikoilla? Pitäisikö bändien soittaa verhojen takana vai yrittää kaikkensa jotta show olisi myös miellyttävä visuaalinen kokemus?

This entry was posted in ,. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...