Olin eilen Virgin Oilissa katsomassa Lissietä. Kuten olen tässä blogissa aiemminkin tarinoinut, persoonalliset ja vahvaääniset nais-singer-songwriterit toimivat minulle AINA, mistä syystä Lissien Catching a Tiger noteerattiin myös viime vuoden suosikkilevyissäni.

Tiistai-ilta, flunssa ja Virgin Oil ei ole mikään suuria & hyviä asioita enteilevä yhdistelmä, mutta perkele Lissie voitti. Lämppärinä ollut Mirel Wagner meni yleisön jutellessa täysin harakoille, ja samat baariharakat meinasivat pilata Lissienkin intiimimmät hetket. Eivät onneksi aivan pystyneet, mut on se nyt jumalauta jos liput maksaa 30€ ja jengi seisoo baaritiskillä räpättämässä. Tavastialla tämä ei olisi haitannut, kun baari on erillään. Kultsalla vielä vähemmän.

Mutta se Lissie. En tiennytkään että hän on L-koodin naisia! Eipä sillä mitään merkitystä ole, mutta oli hauska huomata se butch-lite-ulkomuoto: Löysä t-paita, pillifarkut, ei meikkiä ja tukka sekaisin. Olen sanonut miljoona kertaa ennenkin, että tunteen välittyminen ratkaisee. Pitää olla sielultaan rampa, jos ei Lissien Bully-tulkinta - tai joka saatanan biisi tunnu kropassa. Huomaa, että mimmi on kiertänyt Losin singer-songwriter-kuppiloita, sen verran luonnollista se esiintyminen oli.



Pidin jokaisesta biisistä, paitsi Hank WIlliams -cover meni vähän ohi. Bändi muodostui kolmesta jenkkirentusta, jotka soittivat mukavan rennosti ja rock-folkisti. Toinen kitaristi muuten näytti ihan Stop, Shake, Honey, Go -blogin Antilta, mikä oli aavistuksen verran hämmentävää...

Ehkä mä menen sit keikoille varman päälle, koska Lissien levyn osaan ulkoa, ja olin kuullut että hän on vakuuttava esiintyjä. Samoin kävi Nationalin kanssa. Mutta minun vaativalla skaalallani nyt on hyvä keikkaputki menossa. Ensi tiistaina menen katsomaan The Blankoa, jonka keikalta odotan yhtä lailla suuria - olen tähän asti onnistunut missaamaan yhtyeen esitykset. Albumin sen sijaan arvostelin seuraavaan Rumbaan - saatanan kovaa tavaraa.

Kovasta tavarasta puheen olleen: Pienoisen alkuhämmennyksen jälkeen Justicen Civilization KOLISEE, PAUKKUU, HELISEE ja TYRMÄÄ järkyttävällä kovuudella. Voitteko väittää vastaan, etteikö tämän tahtiin nyrkin puiminen indian pale ale -kännissä kesällä olis vittu parasta ikinä????



Pitää olla ranskalainen läpicool rasvaletti, että osaa yhdistää Pink Floydin ja heavy metal -intensiteetin elektromusiikin näin nerokkaasti.

No ei todella palattu jouluna vielä tähän asiaan. Se johtui datailuteknisistä ongelmista, jotka on nyt ratkaistu, koska viimeisiään vetelevän Macbookin neljän ja puolen vuoden palvelus on päättynyt. Tilalle hankittiin tänään ihkauusi Macbook Pro. Kyllä kelpaa.

Mutta listauksiin. Seuraavassa siis vuoden viisi kovinta ulkomaista levyä.

Hittiradioiden kuuntelijat saattavat tunnistaa Lissien mahtavasta When I'm Alonesta. Hipsterit eivät tunnista Lissietä mistään, sillä hän ei ole kalju/itsemurha-aikeissa/ex-narkkari/Antony Hegartyn tai Jack Whiten kaveri/lesbo/kuuman chillwave-bändin remiksaama.

Viimeksi tänään kuuntelin Catching a Tigerin läpi, ja edelleen on selvää että se kuuluu vuoden parhaisiin levyihin. Toistan väsymykseen asti mottoani "tärkeintä on, että tunne välittyy". Lissien laulaessa välittyy, se tästä päällimmäisenä hyvän tekee. Biisit on tietenkin myös hyvin sävelletty, ja Lissien ääni on juuri sopivan kaunis ja toisaalta karhea, ettei mene rääkymiseksi, muttei myöskään liian persoonattomaksi.

Olen kuunnellut tätä levyä helvetisti, muun muassa kesällä mökillä valehtelematta 6-7 kertaa repeatilla. Sovitukset eivät ole mainittavan rohkeita, sellaista popahtavaa alt-kantria, mutta eivät silti ärsyttävän muovisia. Biiseille ja äänelle on jätetty paljon tilaa, vaikkei tässä mistään riisutusta menosta olekaan kyse.

Parhaat biisit: Bully ja When I'm Alone


Joanna Newsomin keikat Tavastialla ja Kultsalla ovat parhaat näkemäni keikat. En vaan mitenkään voi vastustaa hänen perverssiä ääntään ja itsepäisesti ikuisuuksia sinne tänne vaeltelevia biisejään.

Mutta ei Have One on Me silti pärjää Newsomin edellislevylle Ys. Saattaa tietenkin olla, että triplalevy ei ole vieläkään kunnolla uponnut tajuntaan, vaikka olen minä tätä paljon kuunnellyt. Ys koostui viidestä (pitkästä) biisistä, joten siihen oli helpompi upota ja hukkua.

Mestarillinen tämäkin on. Täynnä pieniä temppuja, muttei tarkoituksenmukaista kikkailua. Ääni kuin Keski-Maan seksikkäimmällä keijulla ja sanoitukset upeita. Pääinstrumenttina HARPPU. Jos et ole Newsomia kuullut, niin saattaa tulla yllätyksenä. Kun harppu soi, itkeä saa.

Have One on Me on paljon maallisempi kuin mystinen Ys. Ehkä tässä onkin musanörtin kapinaa siitä, että Newsom laulaa tällä kertaa "my man and me"'stä, eikä vain meteoriiteistä, -oidesta ja -oreista.

Huomaan että vertaan tätä nyt vain Ysiin. Ei sovi unohtaa, että suurella osalla musiikista tämä pyyhkii silti suvereenisti lattioita. Täysin omalta planeetaltaan tämä. '81-biisi paljastettiin tiiserinä, ja se oli aika ysmäinen - vaikkakin lyhyt - mutta tämän levyn huippukohta on kuitenkin varsinkin livenä järjettömän tykiksi jamiksi kasvava Good Intentions Paving Co.

Tämä on levyvastine Moby Dickille, DeLillon Underworldille tai Joseph Conradin Nostromolle: Uppouduttavaa riitää.




On tämä kolmen kärkilevyn järjestäminen tiukkaa, voi jästas sentään. Nationalin paras levy tähän kolmossijalle nyt sit kuitenkin tupsahti.

Nationalin Boxeria en vieläkään oikein jaksa kuunnella kokonaan, mutta toisaalta siltä löytyvät Mistaken for Strangers ja Fake Empire, joita vastaavia hittejä ei High Violetilta löydy. Mutta sinkkubändi National ei tietenkään ole, joten kokonaisuus on se joka ratkaisee.

High Violetin ja minun suhde oli siitä hieno tajuaminen ja KASVUKOKEMUS, että muutamat ekat kuuntelukerrat vaan hujahti ohi, itse asiassa aiemmin kuullun Bloodbuzz Ohion lisäksi muistijäljen jätti vain England-biisin sanoitus, joka jostain syystä ärsytti.

Henkilökohtaisessa levyn arvotussysteemissä on erittäin korkealle noteerattu saavutus, kun neljäntenä päivänä putkeen kuuntelen samaa levyä sekä meno- että paluumatkalla töihin. M-junaksi nimetyssä kuljettimessa löysin High Violetin kauneuden. Vähän harmittaa että kuuntelen aina shuflella, sillä Vanderlyle Crybaby Geeksin soisi kuulevansa aina grande finalena, sen verran upea kappale se on.

Täysin musiikkinsa mukaisesti National hiipii rauhallisesti tajutaan. Vakavana, kauniina ja taidokkaasti soivana. Näin Nationalin Ruisrockissa 08, mutta olin vahvassa humalassa jättänyt laukkuni kaljatelttaan, joten suuri osa keikasta meni sitä raivopäisesti etsien. Ankkarockissa 09 olin suhteellisen läsnä, ja keikka olikin yksi vuoden parhaista. ONNEKSI nimimerkki JS oli ostanut niin monta lippua Kultsan tulevalle keikalle että minäkin sain ostaa yhden. Lippu on tosin hänellä, mutta onneksi nimimerkkiin voi luottaa...

Järjetöntä hienoutta, tavallaan helppo kuunnella, tavallaan mahtavan syvä. Tällaisia levyjen pitäisi olla, tunteen välittäjiä ja VITTU KLISEEN UHALLAKIN matkoja jonnekin muualle.


Aika kursorisesti oli tätä ennen Kashmirit kuunneltu. Tunsin toki materiaalia, ja muistaakseni olin nähnyt keikallakin joskus, mutta kyllä tämän mahtavuus tuli puun takaa.

Työn hyviä puolia taas. Haastattelin Kashmiria, joten levyyn piti tietenkin tutustua. Mutta mitä mitä, eihän tämä ollutkaan mitkään skandinaavisessa-omalaatuisuudessaan-tylsää-indietä niinkuin vähän pelkäsin, vaan Blonde Redheadia partaindiemiesten soittamana. Levyn ehdottomana kruununa tietenkin Mantaray, joka on niin jumalattoman kova biisi, että se ikävä kyllä varjostaa vähän muuta levyä, joka tietysti on alusta loppuun briljantti.

Kun kuuntelee paljon musiikkia, pystyy usein ajatuksen tasolla käymään itsekseen läpi sen, miten joku bändi on sattunut tekemään tietynlaista musiikkia; miten se on sävelletty, mitä bändi on miettinyt mennessään studioon. Mutta esimerkiksi Trespassers on jotenkin niin suvereeni (käytän tätä sanaa paljon kun hehkutan, tiedetään), että tuntuu loukkaukselta edes yrittää miettiä miten tämä on syntynyt. Elektronista vivahdetta, KUULAUTTA ja tietenkin sitä tunteen välittämistä.

Vähän sama kuin Nationalin kanssa, M-kuljettimessa kuunneltuna joutuu välillä ns. sfääreihin kun kuuntelee vaikka Mouthful of Wasps -biisiä ja Kannelmäen punaisista laudoista kyhätyt minikerrostalot tai Pasilan ratapihan tyhjyys vilahtavat pimeässä aamussa silmien ohi.


Niinpä niin, ei ollut tänä vuonna Kanyen kellistäjää. Kaikkia muita paremmaksi tämän levyn tekee se hulluus ja visio joka siitä henkii. Tämä on myös tavallaan enemmän kuin vain levy. Poliittista kommentointia yrittää moni räppäri, mutta Kanye laajentaa sisäisen suuruudenhulluutensa rahaa tekevän mustan miehen kuvaksi Yhdysvalloissa. Tai tekee TOIMIVAN kymmenminuuttisen rap-biisin jossa kitarasoolo paljastuukin autotunetetuksi ad libbailuksi (tai miksikä kitarasoolon imitoimista voikaan nyt kutsua).

No, Kanyesta sanoin paljon jo tässä arviossa. Se on joka tapauksessa vuoden 2010 ulkomainen levy.

Oliko "vääriä" vai "oikeita" valintoja? Ärsyttääkö kun levynörtit aina listaa?