Levyarviofilosofia - eli musiikkikirjoittamista blogien aikaan

Tripodien aika oli mahtava tv-sarja pienenä, #muuten. Tuli mieleen tuosta otsikon muotoilusta "blogien aikaan".

Tämä kirjoitus kuitenkin käsittelee ajatuksiani musiikkikirjoittamisesta vuonna 2013. Olen sivunnut aihetta aiemmin kirjoituksissani Ei enää artistihaastatteluja ja Ei tähtiä levyarvioihin.

Tavallaan ajankohtaiseksi - tai ainakin ajatuksiini - aihe nousi kahden erillisen tapauksen ansiosta. Ensin luin PMMP:n Facebook-sivuilta, miten kirjoittamaani Matkalaulu-arviota arvosteltiin siitä, ettei se kiinnitä huomiota musiikin, musiikkitekniikan, musiikin teorian ja tuotannon kuvailuun (Kiitos muuten linkkauksesta, arviota on luettu IHA SIKANA!).

Ei ole mitenkään sattumaa, ettei blogiarvioissani kiinnitetä tuollaisiin asioihin huomiota. Palaute ei sinänsä ollut mitenkään pahansuopa, enkä halua tuomita kritiikin esittäjää - ainoastaan sen sisällön.

Eri kulmasta aihe tuli mieleeni, kun luin metallimusiikin monitoimimies Teemu Suomisen blogista kirjoituksen The Shiningin levystä V: Halmstad. Tuo blogi on muutenkin ns. vahvaa lunastusta, sillä masennuksesta kärsivän ja vuoden verran juomatta olleen alkoholistin kirjoituksissa on todella jämäkästi asiaa. Suosittelen.

Joka tapauksessa Teemu onnistui tekemään juuri sellaisen musiikkikirjoituksen, joka on mielestäni musiikkikirjoittamisen tulevaisuutta. Spotifyn ja YouTuben ansiosta kaikilla on mahdollisuus kuulla levyä itse, joten Hesarin, NYTin ja monien muiden lehtien arviosta tuttu sisällön analysointi ja viitekehykseen asettaminen on jokseenkin toissijaista. Kiinnostavampaa on lukijalle tutun hahmon ja persoonan fiilis musiikista. Mikä tahansa aito tunne, joka musiikista syntyy.

Totta kai tähän päälle tarvitaan laajaa tietoa, että musiikin osaa asettaa suurin piirtein jonnekin, enkä väitä ettei tätä tehdä missään lehdessä koskaan, mutta tuollainen henkilökohtainen ote on minun mielestäni luontevin ja paras tapa kirjoittaa musiikista, joka jo lähtökohtaisesti on erittäin subjektiivinen kokemus.

Suomisen kirjoituksen ansiosta olen ryhtynyt metsästämään Halmstad-vinyyliä, ja levyä on tullut muutenkin kuunneltua parin vuoden tauon jälkeen paljon. Kyseessä on järkyttävän hieno ja tunteeltaan VÄKIvahva levy masentuneen ruotsalaisneron päänsisäisestä helvetistä, ja olen oikeastaan kiitollinen etten osaa ruotsia tämän paremmin - sanoituspuoli voisi käydä päälle.

En minä väitä että musakirjoittaminen olisi jotenkin kriisissä, tai ettei sitä tarvittaisi. Mutta itse olen siirtynyt kuluttamaan ja tuottamaan enemmän hypersubjektiivista blogifiilistelyä, analyyttisemman ja journalistisemman musasisällön sijasta.

Ei levyistä kannata yrittää kirjoittaa liian analyyttisesti. Mielipide musiikista kun muuttuu, ja on aika-, paikka- ja tunnetilariippuvainen. TOKI harjaantunut musiikkiautisti (c'est moi) kuulee heti onko joku biisi MILLÄÄN tavalla hyvä omaan korvaan, mutta esimerkiksi Nationalin Trouble Will Find Me -levy kolahti tänään yllättäen VIELÄ paljon kovemmin kuin kertaakaan ennen tätä. Tavallaan siis siitä aiemmin kirjoittamani arvio ei enää pidä paikkaansa.

Täällä alkuperäinen arvio, jonka tein kesäkuussa. Nyt minulla on levy vinyylimuodossa, ja syksy on saapunut. Ja kuinka ollakaan, aika vittumaisen päivän päätteeksi tänään nuo biisit tippuivat ihan suoraan sydämen pohjimmaiseen sopukkaan.

Ihastelin jo alkuperäisessä arviossani Nationalin musiikin kuuntelukestävyyttä. Nyt se ilmeni niin konkreettisesti, että jopa JANOSIN lisää Trouble Will Find Me:tä. Levyn lopetus Hard To FInd on sanoitukseltaan, tunnelmaltaan ja säveleltään syksyn anthem. Berningerin vässykkä-kertojahahmo on kertakaikkisen paras.

Koko levyn mitalle ulottuva tunnelma huipentuu hienosti tuossa lopetusbiisissä. Nuoruuden rakkaus (?) on jäänyt kotiseudulle, ja siellä se varmaan olis vieläkin, mutta kertojaminä ei halua lähteä etsimään, koska se olis varmaan vaikea löytää. Mutta oikeasti on kyse tietysti siitä, että päähenkilö ei uskalla enää yrittää, koska menetyksen ja epäonnistumisen tuska olisi liikaa.


There's a lot I've not forgotten
I let go of other things
If I tried they'd probably be
Hard to find

Tällaisia ajatuksia tänään. Loppubiisinä jätän teille pirteän rallin Shiningilta.

This entry was posted in ,,,,,. Bookmark the permalink.

3 Responses to Levyarviofilosofia - eli musiikkikirjoittamista blogien aikaan

  1. Tiivistit sen, miksi luen tätäkin blogia: parhaimmillaan kirjoittajan palo tarttuu, sen takia on pakko kuulla joku levy ja sitten joko yhtyä riemuun tai vängätä vastaan. Minusta ylipäätään monet asiat elämässä on parhaimmillaan, kun ihmiset heijastelee ja jakaa niitä keskenään ja se pätee myös tähän.

    Tykkään lukea Esko Seppäsenkin urheilutekstejä, kun se on aina niin fiilareissa aiheistaan. Vaikka en edes välitä urheilusta! Sen täytyy olla silloin onnistunutta journalismia, kun fiilis kertaantuu.

    Sori muuten, että floodaan täällä yöt läpeensä - puolisolla on aikaisemmat herätykset ja mun on iltaisin/öisin pakko vain selata intterwebziä...

  2. iddqd says:

    Sinällään aiheeseen liittymättä, mahtaako vinyyli olla sinulle jotenkin uusikin juttu, kun siitä mainitset erikseen moneen kertaan? Onko "musiikkiautistille" edes jotain muuta järkevää vaihtoehtoa kuunnella musiikkia kotona kuin oikea äänilevy?

    Aurinkoista syksyn jatkoa!

  3. Jussi says:

    Moi iddqd, on se uusi juttu, ja puoliksi ironisesti korostan sitä joka käänteessä. Tai jossain merkinnässä aiemmin kirjoitinkin siitä, miten olen kävelevä kliseen tiivistymä tuossa asiassa, "et vinyyli vaan tiätsä kuulostaa parhaalta niinq".

    Pahoittelut, nolottaa. Ja joo, on se paras formaatti kotona. SItä jotenkin keskittyy musiikkiin eri tavalla.

    Ja H / Vedenvaraan, JUST noin, ymmärsit mitä tarkoitin, ja samaa mieltä Esko Seppäsestä.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...