"Äläkä naura heti perään kun kiroat, saatana kuulee vielä ja astuu askeleen lähemmäs sinua".

PiiKhei is back baby! Eli Pariisin Kevät siis. Tuntuu jotenkin uskomattomalta että tämä on jo bändin viides levy. Tuntuu kuin siitä olisi kulunut vasta hetki kun Major Labelin lahjakas laulajajätkä ryhtyi tekemään naivistista sivuprojektia. "Oletko ollut Pariisissa keväällä? -En, pitäis varmaan mennä".

Luin tähän pohjustukseksi kahdesta edellisestä levystä kirjoittamani arviot, koska halusin palauttaa mieleeni mitä ajattelin niistä ilmestymisensä aikaan.

Kaikki on satua ilmestyi vajaat kolme vuotta sitten. Ensimmäinen bändilevy PK:lta. Rubik-vaikutus kuuluu (siis johtuen ko. bändin jäsenten mukanaolosta). Kesäyöstä tuli iso hitti ja toi bändin lähemmäs KANSAA. Olen ilmestymisensä aikaan palvonut tätä levyä, koska se osoitti aikanaan mihin Pariisin kevät pystyy. Nyttemmin en ole hirveästi kuunnellut, koska Jossain on tie ulos osoittautui paremmaksi, vaikken sitä silloin tajunnutkaan. Toisaalta tässäkin on upeita biisejä, kuten On aika juosta.

Jossain on tie ulos ilmestyi pari kuukautta vajaa 2 vuotta sitten. Ei jättimäisiä singlejä, aika mystistä meininkiä sanoituspuolella, animistisia kurkistuksia indiehtävän suomirokin peilisalissa. Entistä kauemmas alkuajoista, vaikka koneita vielä olikin. Myöhemmin tarkasteltuna kiistatonta laatutyötä, vaikkei jäänytkään omille soittolistoille pyörimään - paitsi että aina kun kuuntelen, niin pidän kuulemastani.

No sitten nykypäivään. Tämä levy pääsi ilmestymään jotenkin kuin varkain. Olin toki saanut siitä ennakkokuuntelulinkin, ja pyöräyttäynyt pariin kertaan, mutta odotin Sannin levyä enemmän joten keskityin siihen.

Nyt kun takana on kenties 12 läpikuuntelua, täytyy taas sanoa, että tämä on bändin paras levy. Se ei ole biiseiltään kaksijakoinen, koska mukana ei ole elektronisia kokeiluja, vaan koko paletti on koostettu bändisoiton peruspalasista.

Oikeastaan tämä on suomirockia. Mutta ei Elonkerjuun tai Don Huonojen suomirockia, vaan jotain 1980-lukulaista. Ekan kerran kun kuulin Haamupuhelun, mieleeni tuli Eppu Normaali ja Tom Petty. Lopulta tämä on varmaan enemmän jotain Noitalinna Huraa!:ta tai Kasevaa, mutta tunnen valitettavan huonosti noita tekijöitä. Saattaa olla, että bändi itse on ajatellut mitä tahansa kitaroilla, rummuilla ja bassolla operoivaa bändiä pop-musiikin historiasta - Jenkeistä, Ruotsista, mistä tahansa, mutta itse en pääse tuosta suomirock-ajatuksesta eroon.

En täten tiedä onko bändi halunnut tehdä suomirock-levyn, vai onko se vain löytänyt ilmaisulleen kodikkaimman paikan hailakan romanttisesta peruspoljennosta, jota ei enää millään voi vääntää "indieksi" - tai sitten tämä on yhtä paljon indietä kuin Happoradion Puolimieli (jossa aavistuksen Mew-vaikutteita minusta).

Bändi on tässä asetelmassa kotonaan. Se on oikein mukavan kuuloista.

Oikeastaan aluksi minä ajattelin että tämä albumi on vähän hailakka - ehkä jopa tylsä. Vähän kuin kansikuvansa. Siellä se Tuunela on, mutta joku vesiharso on tullut tuohon tielle.



Sitten tajusin, että ollaan luultavasti Pariisin Kevään ytimessä. Viime levyn mystinen tunnelma on edelleen läsnä, mutta vähemmän uhkaavana. Melodiat ovat jotenkin ikuisen tuntuisia - ja sellaisia, ettei niihin pääse käsiksi aivan ensikuuntelulla.

Bändi on luultavasti hyväksynyt, ettei uutta Kesäyötä synnytetä puristamalla. Tulee jos on tullakseen, tässä on kyse enemmästä. Ehkä he ovat lopulta liian omaperäisiä ollakseen lähestyttäviä kaikille, ja hyvä niin.

Luulen myös,  etten tästäkään muista tulevaisuudessa aivan kaikkia erillisiä biisejä, enkä niihin välttämättä vaikkapa vuoden päästä palaa. Mutta Musta laatikko on silti kokonainen. Yritän nyt tässä vältellä sen myöntämistä, että biisimateriaalissa on pari aukkoa, tai pikemminkin ne ovat niin Pariisin Kevään kuuloisia ettei niitä eroteta toisistaan. Vapaus saa odottaa ja Muuli (Muuli näistä parempi versio kuitenkin, loistava kertsi, "tajuttomuuteen asti, mul on täällä liian suuri lasti") voisivat esimerkiksi vaihtaa säkeistöjä keskenään (ei teemallisesti, tosin), eikä kuulija ehkä huomaisia eroa. Muuli voisi syntikkasovituksella löytyä jo debyytiltä. Ennen oli hevosia ei ole tehnyt vielä oikein mitään ja Yölento on sellainen perustason PK-suoritus.

Toisaalta koen jatkuvasti tätä kuunnellessani isoja tunteita. Haamupuhelu oli ja on loistava biisi, kerrankin osuva valinta ensimmäiseksi sinkuksi. Voimakivet on melodialtaan huikea, ja Jättiläinen on lähimpänä doomia mitä näillä kepeillä soundeilla päästään. Toisena kuultava Outoja aikeita on kevytversio siitä, mitä levyn loppupäässä kuullaan.

Varsinainen biffi on kuitenkin levyn lopussa. Viimeisenä. Jokin työntää kohti reunaa on sanoitukseltaan ja melodialtaan ja tunnelmaltaan ja sovitukseltaan täydellinen. Joudun siitä aivan TILOIHIN. Samanlainen fiilis tulee ehkä vähän Haamupuhelussa, Outoja aikeita -biisissä ja Voimakivissä, mutta Jokin työntää kohti reunaa koskettaa tiedostamatonta - ihan kuin Arto Tuunela sörkkisi jotain koko minuutta määrittäviä vauva-ajan muistoja ja kokemuksia jolloin koko tajunta lähtee outoon valssiin. Musiikki, parhaimmillaan, tekee näin.

Tuo biisi alleviivaa sitä, mikä levyssä on myös hienoa: Tuunelan sanoitusmaailma on edellislevyn tapaan tukevasti selkomaailman yläpuolella. Tai ehkä hän on itse kirjoittaessaan ajatellut maailmaa arkisemmin, mutta halunnut piilottaa sen vihjauksiin ja tajunnanvirtaan.

Jos nyt summaan, niin mikään läpiehjä suoritus tämä levy ei minusta ole. Bändiltä puuttuu edelleen se albumi, jossa kaikki olisi kohdallaan, mutta toisaalta se on tehnyt nyt kolme vahvaa levyä putkeen - kukin puutteineen, mutta kussakin enemmän hyvää kuin huonoa.

Ehkä bändin tyyli tehdä musiikkia on sellainen, että osa siitä valuu aina ohi korvien ellei keskity lujaa. Se huomaamaton jälki, joka Mustasta laatikosta jää, on kuitenkin lämmin ja turvallisen tuntuinen. En sanoisi hidasta vajoamista pumpuliin, vaan hyvissä voimissa juostu lenkki sumuisella niityllä auringon noustessa.