"Äläkä naura heti perään kun kiroat, saatana kuulee vielä ja astuu askeleen lähemmäs sinua".

PiiKhei is back baby! Eli Pariisin Kevät siis. Tuntuu jotenkin uskomattomalta että tämä on jo bändin viides levy. Tuntuu kuin siitä olisi kulunut vasta hetki kun Major Labelin lahjakas laulajajätkä ryhtyi tekemään naivistista sivuprojektia. "Oletko ollut Pariisissa keväällä? -En, pitäis varmaan mennä".

Luin tähän pohjustukseksi kahdesta edellisestä levystä kirjoittamani arviot, koska halusin palauttaa mieleeni mitä ajattelin niistä ilmestymisensä aikaan.

Kaikki on satua ilmestyi vajaat kolme vuotta sitten. Ensimmäinen bändilevy PK:lta. Rubik-vaikutus kuuluu (siis johtuen ko. bändin jäsenten mukanaolosta). Kesäyöstä tuli iso hitti ja toi bändin lähemmäs KANSAA. Olen ilmestymisensä aikaan palvonut tätä levyä, koska se osoitti aikanaan mihin Pariisin kevät pystyy. Nyttemmin en ole hirveästi kuunnellut, koska Jossain on tie ulos osoittautui paremmaksi, vaikken sitä silloin tajunnutkaan. Toisaalta tässäkin on upeita biisejä, kuten On aika juosta.

Jossain on tie ulos ilmestyi pari kuukautta vajaa 2 vuotta sitten. Ei jättimäisiä singlejä, aika mystistä meininkiä sanoituspuolella, animistisia kurkistuksia indiehtävän suomirokin peilisalissa. Entistä kauemmas alkuajoista, vaikka koneita vielä olikin. Myöhemmin tarkasteltuna kiistatonta laatutyötä, vaikkei jäänytkään omille soittolistoille pyörimään - paitsi että aina kun kuuntelen, niin pidän kuulemastani.

No sitten nykypäivään. Tämä levy pääsi ilmestymään jotenkin kuin varkain. Olin toki saanut siitä ennakkokuuntelulinkin, ja pyöräyttäynyt pariin kertaan, mutta odotin Sannin levyä enemmän joten keskityin siihen.

Nyt kun takana on kenties 12 läpikuuntelua, täytyy taas sanoa, että tämä on bändin paras levy. Se ei ole biiseiltään kaksijakoinen, koska mukana ei ole elektronisia kokeiluja, vaan koko paletti on koostettu bändisoiton peruspalasista.

Oikeastaan tämä on suomirockia. Mutta ei Elonkerjuun tai Don Huonojen suomirockia, vaan jotain 1980-lukulaista. Ekan kerran kun kuulin Haamupuhelun, mieleeni tuli Eppu Normaali ja Tom Petty. Lopulta tämä on varmaan enemmän jotain Noitalinna Huraa!:ta tai Kasevaa, mutta tunnen valitettavan huonosti noita tekijöitä. Saattaa olla, että bändi itse on ajatellut mitä tahansa kitaroilla, rummuilla ja bassolla operoivaa bändiä pop-musiikin historiasta - Jenkeistä, Ruotsista, mistä tahansa, mutta itse en pääse tuosta suomirock-ajatuksesta eroon.

En täten tiedä onko bändi halunnut tehdä suomirock-levyn, vai onko se vain löytänyt ilmaisulleen kodikkaimman paikan hailakan romanttisesta peruspoljennosta, jota ei enää millään voi vääntää "indieksi" - tai sitten tämä on yhtä paljon indietä kuin Happoradion Puolimieli (jossa aavistuksen Mew-vaikutteita minusta).

Bändi on tässä asetelmassa kotonaan. Se on oikein mukavan kuuloista.

Oikeastaan aluksi minä ajattelin että tämä albumi on vähän hailakka - ehkä jopa tylsä. Vähän kuin kansikuvansa. Siellä se Tuunela on, mutta joku vesiharso on tullut tuohon tielle.



Sitten tajusin, että ollaan luultavasti Pariisin Kevään ytimessä. Viime levyn mystinen tunnelma on edelleen läsnä, mutta vähemmän uhkaavana. Melodiat ovat jotenkin ikuisen tuntuisia - ja sellaisia, ettei niihin pääse käsiksi aivan ensikuuntelulla.

Bändi on luultavasti hyväksynyt, ettei uutta Kesäyötä synnytetä puristamalla. Tulee jos on tullakseen, tässä on kyse enemmästä. Ehkä he ovat lopulta liian omaperäisiä ollakseen lähestyttäviä kaikille, ja hyvä niin.

Luulen myös,  etten tästäkään muista tulevaisuudessa aivan kaikkia erillisiä biisejä, enkä niihin välttämättä vaikkapa vuoden päästä palaa. Mutta Musta laatikko on silti kokonainen. Yritän nyt tässä vältellä sen myöntämistä, että biisimateriaalissa on pari aukkoa, tai pikemminkin ne ovat niin Pariisin Kevään kuuloisia ettei niitä eroteta toisistaan. Vapaus saa odottaa ja Muuli (Muuli näistä parempi versio kuitenkin, loistava kertsi, "tajuttomuuteen asti, mul on täällä liian suuri lasti") voisivat esimerkiksi vaihtaa säkeistöjä keskenään (ei teemallisesti, tosin), eikä kuulija ehkä huomaisia eroa. Muuli voisi syntikkasovituksella löytyä jo debyytiltä. Ennen oli hevosia ei ole tehnyt vielä oikein mitään ja Yölento on sellainen perustason PK-suoritus.

Toisaalta koen jatkuvasti tätä kuunnellessani isoja tunteita. Haamupuhelu oli ja on loistava biisi, kerrankin osuva valinta ensimmäiseksi sinkuksi. Voimakivet on melodialtaan huikea, ja Jättiläinen on lähimpänä doomia mitä näillä kepeillä soundeilla päästään. Toisena kuultava Outoja aikeita on kevytversio siitä, mitä levyn loppupäässä kuullaan.

Varsinainen biffi on kuitenkin levyn lopussa. Viimeisenä. Jokin työntää kohti reunaa on sanoitukseltaan ja melodialtaan ja tunnelmaltaan ja sovitukseltaan täydellinen. Joudun siitä aivan TILOIHIN. Samanlainen fiilis tulee ehkä vähän Haamupuhelussa, Outoja aikeita -biisissä ja Voimakivissä, mutta Jokin työntää kohti reunaa koskettaa tiedostamatonta - ihan kuin Arto Tuunela sörkkisi jotain koko minuutta määrittäviä vauva-ajan muistoja ja kokemuksia jolloin koko tajunta lähtee outoon valssiin. Musiikki, parhaimmillaan, tekee näin.

Tuo biisi alleviivaa sitä, mikä levyssä on myös hienoa: Tuunelan sanoitusmaailma on edellislevyn tapaan tukevasti selkomaailman yläpuolella. Tai ehkä hän on itse kirjoittaessaan ajatellut maailmaa arkisemmin, mutta halunnut piilottaa sen vihjauksiin ja tajunnanvirtaan.

Jos nyt summaan, niin mikään läpiehjä suoritus tämä levy ei minusta ole. Bändiltä puuttuu edelleen se albumi, jossa kaikki olisi kohdallaan, mutta toisaalta se on tehnyt nyt kolme vahvaa levyä putkeen - kukin puutteineen, mutta kussakin enemmän hyvää kuin huonoa.

Ehkä bändin tyyli tehdä musiikkia on sellainen, että osa siitä valuu aina ohi korvien ellei keskity lujaa. Se huomaamaton jälki, joka Mustasta laatikosta jää, on kuitenkin lämmin ja turvallisen tuntuinen. En sanoisi hidasta vajoamista pumpuliin, vaan hyvissä voimissa juostu lenkki sumuisella niityllä auringon noustessa.

Hei vaan hei. Tavoittelin otsikossa sanahirviöyttä, koska minun ei oikeastaan olisi järkeä julkaista tätä arviota vielä. Eikä tämä varsinaisesti ole vettä tai muita nesteitä pitävä mielipide muutenkaan, sillä olen kuullut Jossain on tie ulos -albumin vain kerran. Tämä tapahtui eilen Finnvoxin studio F:ssä, joka on Pariisin Kevään master mindin Arto Tuunelan "kotistudio". Levy ilmestyy virallisesti 13. syyskuuta, joten levykauppoihin ja Spotikkaan tätä joutuu odottelemaan vielä tovin. (Ilmestyisipä tämä muuten vinyylinä... toivon tietenkin vastaheränneenä vinyylisnobina, että KAIKKI julkaistaisiin vain vinyylinä. Ja mielummin värivinyylinä.)

En kuitenkaan MALTA olla kirjoittamatta jotain, sen verran paljon ajatuksia levy herätti. Ehkä muistutan lukijoita tästä ennakkoarviosta vielä sitten kun levy virallisesti ilmestyy, ja ehkä lisäkuuntelut muuttavat mielipiteitäni. Tätä me emme voi vielä tietää.

Eikö ole hienosti rakennettu suspenssi? Sitten huomasin, että F-studion seinällä olevassa "Viimeinen ehtoollinen" -maalauksessa on yksi käsi liikaa. Eikun se olikin toinen tarina.

Levy-yhtiön edustaja oli ystävällismielisesti tarjonnut ennakkokuuntelijoille paperilappusen, josta löytyi jokaisen biisin kohdalta tilaa muistiinpanoille (kts. kuva). En nyt toisinna näitä muistiinpanoja sanasta sanaan, vaan tyydyn yleiskuvaan.

Okei, mikä HEMMETIN pohjustus tämä nyt on?, kysyy hän itseltään. Ehkä tuli nyt selväksi, että kuulin levyn vain kerran, mielipiteet voivat muuttua ja niin edelleen.

Jossain on tie ulos on Pariisin Kevään neljäs levy. Minun mielestäni kahdella ensimmäisellä Pariisin Kevään levyllä oli hyviä sinkkubiisejä, mutta kokonaisiksi levyistä niistä ei aivan ollut. Sitten Tuunela laajensi PK:n bändiksi joka keikkailee, ja mukaan astuivat Major Labelin (kaverein kesken Marjo Label) "Illu" Kivelä ja hyvä valikoima Rubikin miehistöä. Tjaa, olisko siinä jotain muitakin NMC-tyyppejä.

Joka tapauksessa kolmas levy Kaikki on satua ei ollut enää mikään pastellinvärinen hassuttelu. Se oli askel vakavampaan suunsaan, ja sisälsi bändin tähänastisen uran suurimman hitin Kesäyö. Tiedättehän: Ja ulkona, kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä. Se oli muutenkin bändin siihenastisen uran ehdottomasti paras albumi. Täällä siitä kirjoittamani arvio.

En ole vielä varma, onko Jossain on tie ulos parempi kuin Kaikki on satua. Siihen kysymykseen ette siis saa vastausta. Mutta VIELÄ enemmän kuin edeltäjänsä, se on kokonainen levy. Bändin levy. Se on myös vieläkin vakavampi. Enää ei "valita jonoa kauneimman kassaneidin perusteella" tai "rokata sun tanssilattiaa". Nyt mennään etsimään jotain tuntematonta. Kirjoitin Oveton ovi -biisin kohdalla muistiinpanoihin, että "aina mennään kohti tuntematonta, aikeita, futuuria", myöhemmin saman biisin kohdalla kirjoitin "valokuvaa elämää sanoituksissa, hampaat välähtää aidanraossa".

Koko levy oikeastaan pyörittelee tuota olemista. Jopa olemassaoloa. Ja olomuotoa. Mielenkiintoinen paralleeli George R. R. Martinin Song of Ice and Fire -sarjaan (Game of Thrones, juntit), jossa on "skinchangereita", jotka pystyvät vaihtamaan tajuntansa eläimen nahkoihin. Ihan kuin Artokin haluaisi sitä, tai yrittäisi sitä.

Levyn parhaassa kappaleessa Varjot ja ihmiset muututaan olemattomaksi, tai halutaan muuttua, ei edes eläimeksi. Varjot ja ihmiset, eka sinkku Odotus ja levyn avaava Viimeinen päivä ovat hyviä esimerkkejä siitä, että bändin tapa tehdä melodioita on vahvistunut. Nämä ovat jollain tavalla ikuisia melodioita. Hyvin slaavilaisia, mutta eivät kuitenkaan mitään Kotiteollisuutta.

Suurimman osan läpikuuntelusta olin paikalla musadiggarina. Välillä olin kuitenkin skinchanger ja vaihdoin roolia hittiradiokanavan musiikkipäälliköksi. Kesäyötä vastaavaa HELPPOA biisiä ei tältä levyltä löydy. Tai melodioiden puolesta löytyy, mutta tuotanto- ja sovitustyyli (vastaava tuottaja on #muuten CMX:n Janne "Hall & Oates" Halmkrona, keksin lempinimen ihan itse, ei mitään todellisuuspohjaa) on hyvin anti-minimalistinen. Äänet ovat koko ajan liikkeessä, laulu on usein efektoitua ja esimerkiksi Lähde-biisistä tuli mieleeni Antti Lähde TV on the Radio (Ei ehkä tekijöillä itsellään ollut tämä mielessä, mutta jostain tällainen tuli. Ehkä jotain Mansuniakin jotenkin). Ei siis niin helppo pala meille radioihmisille ja sille mystiselle "suurelle yleisölle" jonka maun kuvittelemme tuntevamme. Mutta pitää katsoa, helkkarin hienoja biisejä siellä on.

Viime levyllä en tykännyt biiseistä, joissa käytettiin lähinnä koneita. Nytkin ne tuntuvat aavistuksen kikkailulta. Ainut heikko biisi on mielestäni levyn nopeatempoisin rock-biisi Jalokiviä, joka on ikään kuin pastissi menneistä PK-biiseistä.

On mainittava myös se, että Arto laulaa matalammalta kuin aiemmin. Ei siis koko aikaa, mutta paikoin. Kuulostaa hienolta. Kun eka biisi Viimeinen päivä alkoi, kirjoitin heti muistiinpanoihini "Kuka laulaa?", mutta "Toonzie" Tuunelahan se oli.

Entinen hesarilainen Reetta Räty toivoi Twitterissä, että tämä levy kantaisi hänet syksyn yli. Kehotin Reettaa olemaan huoletta. Kyllä se kantaa. Nyt kun olen kertaillut muistiinpanojani, en malta odottaa että pääsen kuulemaan tämän uudestaan. Ja uudestaan.

Parhaat biisit: Viimeinen päivä, Odotus, Oveton ovi ja Varjot ja ihmiset.
Heikommat biisit: Jalokiviä, Peittävää kohinaa (ehkä jotenkin "pakollinen" lopetus. voi olla että kasvaa vielä).

Hej då.

Sain pikkuveljeltäni ja hänen vaimoltaan joululahjaksi mahtavan kirjan. Sen nimi on Lore of Running ja sen on kirjoittanut etelä-afrikkalainen Tim Noakes. Kuten fiksuimmat saattoivat päätellä, kirja kertoo juoksemista. Tai tarkennetaan: Se kertoo KAIKEN juoksemisesta.

Siinä onkin kirjan hienous. Se on niin perusteellinen ja kattava, että se on jo sinällään mahtavaa, vaikkei sisältö kiinnostaisi yhtään. Rakastan muutenkin paksuja kirjamöhkäleitä (vaikka Kindle-mies olenkin), ja tähän on keräty niin huolellisesti tietoa, että se vaikuttaa jopa pakkomielteeltä.

Olen viimeisen vuoden aikana ryhtynyt juoksemaan enemmän tosissaan (aiemmin vain satunnaisia lenkkejä), ja olen löytänyt valtavaa nautintoa siitä mielentilasta, johon juostessa pääsee. Tim Noakes tietää kaiken paitsi tästä mielentilasta, myös juoksemisen muista osa-alueista. Kun sekä kirjoittajalla että lukijalla on intohimo aiheeseen, kokemus on hieno. En tosin jaksanut lukea kokonaan lukua lihasten solujen toiminnasta, mutta paksu opus sopiikin paremmin lehteilyyn.

Suosittelen siis. Paljon apuja ja käytännön tietoa ja yleistä fiilistelyä. Juoksemiseenkin saa menemään hirveästi rahaa, ikävä kyllä. Vaatteisiin ja kenkiin. Ostin eilen Asicsin Gel Kayano 17:t. Rumat, mutta äärimmäisen hyväntuntuiset. Valitettavastia ne Niken coolin näköiset mallit eivät minun jalalleni sovi.

Ai niin, näin eilen Pariisin kevään ekan uuden levyn keikan. Mahtavaa. Tosi hienoa kasvanutta varmuutta Arto Tuunelan laulussa ja lavaesiintymisessä. Tuli äärihyvä fiilis.

Oon linkannut aiemmin oman juoksulistani blogiin, mutta nyt vinkkaan työkaverini Samin tekemästä juoksulistasta, jota on myös testattu tositoimissa, ja todettu oikein toimivaksi.  Omia juoksulistoja kommenttikenttään, kiitos.

Tämä arvio sisältää palvontaa, ei levy, jos otsikon (sulkeilu) hämmentää.

Pariisin Kevään kolmas albumi Kaikki on satua ilmestyy puolentoista viikon kuluttua, ja se on bändin paras tuotos. Se on myös aiempaa enemmän BÄNDIN tuotos, vaikka Arto Tuunelan "lapsi" onkin (oOotteko koskaan lukenut bändihaastista jossa levystä käytetään lapsivertauskuvaa? Eikö oo hienoo? Tosi toimiva jotenkin? "Vaikea synnytys"?).

Jotain ihmeellistä on tapahtunut Sony Musicilla PK:n sinkkuvalintoja tehtäessä. Viime kerralla peli korkattiin Invisible Manilla, vaikka Tämän kylän poikii olis TIETYSTI ollut ilmeisin valinta. Eikä siitä tehty edes videota! Minä olen tästä Sonyn ladyjen kanssa jutellutkin. Jälkiviisaana totta kai. No, Astronautti ei muutenkaan ollut kokonaisena albumina toimiva, liian paljon heikkoja raitoja, samasta muotista veistettyjä. Sitä kuuluisaa lupausta löytyi.

Tälläkin kertaa eka sinkku on onnettomasti valittu. Saari on sellainen Astronautti-levyn biisi, jossa on kyllä kiva melodia, mutta ei koskettavaa unohtumattomuutta. Kaikki on satua -levyltä ei löydy ehkä ihan Tämän kylän poikii tasoista radiohittiä, mutta ihan vaan biiseinä monet näistä ovat bändin top femmaan yltäviä. Esimerkiksi On aika juosta, Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen, Kesäyö, Vanginvartijan uni, Lopeta! tai Kevät.

Oikeastaan vain vika biisi Häikäisee ja mainittu Saari eivät oikein lähde. Häikäiseen kohdalla Tuunela & Dudes eivät ole onnistuneet mielestäni nostatuksessa kunnolla.

Kokonaisuutena tässä on sitä Pariisin Kevään ideaa puhtaimmillaan. Raikasta, aavistuksen naiivia mutta silti taitavaa pop-musiikkia. Tämä levy tulee sikäli jakamaan mielipiteet, että kenties Rubik-jäsenistön läsnäolosta ja bändin kasvaneesta roolista tai Tuunelan halusta johtuen tässä irroitellaan ja soitetaan paljon enemmän kuin aiemmin. Toki Tuunelan puhtaasti tuottamia biisejäkin löytyy, Lopeta! ja Sytytä valo ovat pieniä esitelmiä miehen kokonaisuuden hallinnasta. Mutta minä tykkään enemmän revittelevästä otteesta. Irtonaisuudesta. Vanginvartijan uni. Huh, miten kaunis biisi.

Kauhean pitkä ja muka-analyyttinen arvio. Sitä minun piti oikeastaan sanoa, että tästä tulee todella hyvälle tuulelle, ja että tässä on todella paljon loistavia kappaleita. Toivottavasti tämä kasvattaa bändin suosiota, mutta olen huomannut, että jos minä tykkään jostain levystä oikein paljon, kansan syvät rivit eivät, mietitään vaikka Stellaa.

Kiitos PK, parin viikon päästä levyjulkkarit, pakko käydä tarkastamassa niinkutsuttu LIVEKUNTO.

Ps. On aika juosta -biisissä on MAHTAVAN ikuinen Suomi-melodia. Herkistyn. VITUN hieno biisi.

Jos vielä antaisin tähtiä, lätkisin tälle täydellisyyden, vaikkei se täydellinen olekaan. Mutta tuntuu hyvältä sielussa.