Tiivistettynä: Elävien kirjoihin on upea, ehjä kokonaisuus joka sisältää paljon toimivaa sävellystyötä. Se on kuitenkin kevyempi kuin ne Mokoman levyt, joita minä eniten rakastan.
Mokoma eli Moksu on siitä kumma bändi, että varmaan vuoden 2005 Kuoleman laulukunnaat -levystä lähtien olen ajatellut, että "noniin, tässä se oli, Mokoma teki magnum opuksensa, miten mahtavat tästä parantaa", ja silti aina bändi on palannut jotain osa-aluetta teroittaneena. No okei, ehkä se akustinen levy oli vähän outo, mutta varsinaisista studiolevyistä jos puhutaan.
Jostain käsittämättömästä syystä en ole kirjoittanut tähän blogiin arviota Mokoman edellisestä albumista 180 astetta (2012), vaikka pidän siitä paljon. Ei kun siinä taisikin käydä niin, että kirjoitin siitä Rumbaan.
180 astetta on levy, jolla Mokoman ääripäät paiskaavat kättä. Bändin kirvesosasto pääsi louhimaan sydämensä kyllyydestä, mutta toisaalta Marko Annalan suomirock-sävellyskynääkin kunnioitetaan.
Elävien kirjoihin -levyn vahvuudet ovat tyystin toisenlaiset. Tämä ei ole kattava esitys Mokoman osaamisen eri puolista, mutta toisaalta se on ehjin kokonaisuus mitä bändiltä on kuultu sitten Tämän maailman ruhtinaan hovin (jonka liveluennan todistin viime toukokuussa).
Kuten kaikki mediaa seuranneet tietävät, Elävien kirjoihin -levy kertoo laulaja-säveltäjä-tekstittäjä Marko Annalan masennuksesta, ja miten hän selvisi siitä. Levyn aloittava nimibiisi kouraisee syvältä minuakin, joka en masennuksesta omakohtaisesti mitään tiedä.
Annalan lyhytrivinen ja loppusointuinen tekstitystyyli on joskus hieman kankea, mutta näihin tarinoihin pelkistetty ilmaisu sopii täydellisesti. Luulen (en tiedä), että hän on aiemminkin kirjoittanut lähinnä tositilanteisiin perustuen, mutta masennuksen ympärille rakennettu kokonaisuus on tekstillisesti toimivinta Mokomaa koskaan.
Tämä on puhdasta spekulaatiota, mutta kuvittelen usein (tämä on suhteellista, en nyt USEIN koko elämän skaalalla, koska tämä olisi outo asia esimerkiksi päivittäin pohdittavaksi, mutta usein Mokoma-yhteyksissä), miten Mokomaa levyntekovaiheessa repii ja toisaalta ohjaa eteenpäin se, että Marko Annala osaa kirjoittaa supertarttuvia moderneja suomirock-ralleja, kun taas KEPITTÄJÄT Kuisma Aalto ja Tuomo Saikkonen vääntävät enemmän sellaista Slayer-kamaa. Ja juuri tämä vastavoimien kohtaaminen on syy siihen, että Mokoma edelleen on niin relevantti bändi.
Masennuskokonaisuuden ympärille koottu nojaa enemmän Mokoman suomirock-puoleen, mutta ei tämä todella mitään Popedaa silti ole. Puhtaat lauluosuudet ovat edelleen vähemmistössä, ja raskas aihe on luonut sinällään raskana levyn - vaikkei tämä mikään Shining V olekaan.
Levy sisältää myös MOKSUN uran tarttuvimpia biisejä. Radio Citylläkin soiva Mutta minulta puuttuisi rakkaus on biisi, joka saattaa tuoda Mokomalle uusia ystäviä. Vastakkaiset voimat, Lunnaat ja Sinne missä aamu sarastaa soivat myös päässä pitkään. Juttelin tuossa kollegani Sami Virtasen kanssa siitä, että toivottavasti Marko Annalalta löytyy joskus aikaa säveltää lisää biisejä muillekin (hänhän on tehnyt yhden biisin Haloo Helsingille), sillä biisintekijänä hänellä on paljon annettavaa.
Minä olen kuitenkin lopulta enemmän sinut sen bläkkis-Mokoman kanssa. Siksi tämä levy ei jääne itselleni niin tärkeäksi kuin jotkut aiemmista. Vaikka kyllä esimerkiksi nimibiisi, Uhkakuva 6 tai Pohja on nähty (jossa muuten myös todella vahva sanoitus) herättävät halun lähteä PITTIIN heilumaan.
KUITENKIN on sanottava, että vaikka Mokoman perusainekset eivät vuosien varrella paljon muutu, bändi tuntuu löytävän aina uutta käyttövoimaa ja virtaa musiikkiinsa. Ehkä tässä on kyse käsityöläishengestä: Toisto tarkentaa kädenjälkeä. Tuhannes taottu hevosenkenkä on aina vain lähempänä hevosenkengän ideaa.
Ehkä on lopetettava tämä arvio ennen kuin mennään ihan platoniksi. JÄNNÄ nähdä, mitä tälle levylle käy ajan kanssa.
Jokohan tähän kykenisi kommentoimaan. Kovin vereslihalla tuon levyn kanssa vieläkin kyllä olen...
Mokoma on mulle SE bändi. SE juttu. SE jokin. Hieman ruusunpunaisten kuulokkeiden läpi tätäkin siis ehkä kuuntelen. Mä bändin löysin vasta 2010 Sydänjuurien myötä. Nykyisin levyhyllystä bändin kaikki pitkäsoitot kyllä löytyvät. Tärkein ja henkilökohtaisin on Luihin ja ytimiin jonka kanssa kahlasin läpi elämäni isoimman kriisin. Tuon levyn tiimoilta on jossain vaiheessa tulossa mustettakin ihoon.
Jostain syystä edellinen levy 180 astetta on jäänyt todella vähälle kuuntelulle. En tiedä oikein itsekään miksi. Samalla oli muutaman vuoden tauko keikoista. Usein aikataulut mätti. Nyt joulukuussa kuitenkin vihdoin pääsin keikalle ja johan taas jysähti. Siitä hetkestä alkoi uuden levyn kuumeinen odotus ja vanhatkin oli tiuhaan tahtiin soitossa automatkoilla.
Mä olen aivan täysin tämän levyn lumoissa. Biisimaistiaisia kuului pitkin matkaa loppuvuodesta alkaen ja levyn ilmestymistä alkoi odottamaan kuumeisesti. Sitten kun se päivä lopulta koitti. Voi rakkaus! Kokonaisuutena todella ehjä. Useimmiten tämä tulee kuunneltua kokonaan alusta loppuun. Ei yksittäsiä biisejä harppoen. Siitä syystä lähti vinyyliversiokin tilaukseen jo. (Sitä soitinta tosin vielä ei ole).
Toki tästä niitä biisisuosikkejakin on jo noussut. Ensikuuntelulla heti Uhkakuva 6 kolahti ja lujaa. Pohja on nähty, Vastakkaiset voimat.. toimii! Ja sitten se Mutta minulta puuttuisi rakkaus. Siihen biisiin rakastun aina uudestaan ja uudestaan ihan jo pelkästään lauseen "itkeekö joku jos kuulee minun kuolleen pois" -rytmiikan vuoksi.
-Nyyperi in laaaaav