Tiivistelmä: Ihmettelen, jos tämä levy ei löydy Vuoden parhaat -listaltani. Susanne Sundförin konseptin paras levymittainen toteutus. Ääni puhdasta kylmätväreet-upeutta.

Minä kuulin Susanne Sundföristä (en jaksa tästä eteenpäin kopsia tuota norjalaista ö:tä) ensimmäisen kerran ystävältäni Annie O-Zonelta, joka linkkasi pari vuotta sitten Brothel- ja White Foxes -biisit minulle. AIVAN MINUN KAMAANI, mietin: Nainen, joka laulaa kohtalokkaita melodioita kolkon kauniilla äänellä.

Olen jonkun verran Spotikasta tykitellyt hänen aiempia levyjään, mutta nuo mainitut biisit ja muutama muu ovat jääneet parhaiksi kosketuksiksi.

Ten Love Songs onkin siitä mahtava paketti, että se onnistuu olemaan myös hemmetin hieno levy – ensimmäinen Sundör josta pidän kokonaisena.

Oikeastaan Ten Love Songsin ensikuuntelu viime viikon lopulla oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun olin pitelemättömän innostunut uudesta levystä (enkä esimerkiksi vain Bob Dylanin Bringing It All Back Homesta jota olen viime aikoina kuunnellut paljon).

Ten Love Songsista on julkaistu viime vuoden puolella pari näytesingleä. On sanottava, että tältäkin levyltä huippukohdat jäävät selkeiten mieleen – ainakin aluksi. Delirious on vuoden parhaita biisejä ("I hope you have a safety net, 'cos I'm gonna push you over the edge") ja Fade Away toimii myös mahtavasti.

Minulle on käynyt niin, että joka toisella kuuntelukerralla levy tuntuu nimenomaan yhdeltä 10 biisin kokonaisuudelta, mutta joka toisella kerralla odotan lähinnä kuulevani Deliriousin. Toisaalta minussa on kuuntelijana välillä sellaista vikaa, että jämähdän liiaksi joihinkin biiseihin. Niinkuin nyt

Lopulta on kuitenkin niin, että Deliriousin hyvyys hämää. On epäreilua että levyn arvoa vähentää tuon yhden biisin loistavuus. Esimerkiksi aloitusbiisi Darlings, käännekohdaksi muodustuva kymmenminuuttinen score-pala Memorial, kaunis ja herkkä Slowly (oikeastaan Sundföriä haavoittuvaisimmillaan) Fiona Applen Tidalin mieleen tuova urkubiisi Trust Me ja levyn päättävä pelottava Insects ansaitsevat myös erityismaininnan.

Oikeastaan vain ennen levyn hienosti katkaisevaa Memorialia (puolivälissä) kuultavat Silencer ja Kamikaze ovat ainuita jotka eivät oikein sytytä. Silencerissä on Kate Bushin Kick Inside -fiilistä, mutten silti lämpeä, Kamikaze jollain tavalla ponneton.

Toisaalta Susanne Sundförin ei edes tarvitsisi säveltää näin mahtavia biisejä. Hänen kylmänkaunis äänensä yhdistettynä kansantajuisempaan versioon Knifen parhaista hetkistä on yhdistelmänä toimivaksi todettu ja aiemmilla (tämä on viides (!)) levyillä kuultu, mutta edelleen se kantaa.

Ten Love Songs on lopulta musiikillisesti aika monipuolinen. Skandinaavi-synkkäelektro hallitsee äänimaisemaa, mutta mainitulla Memorialilla seikkaillaan klassisen musiikin maailmassa, Trust Me on pelkistetty urkuharmonibiisi, Slowly upean haavoittuvainen kasarielektro, kun taas überparas Delirious on kuin Ladytronia parhaimmillaan.

Lykke Lin homma meni yliyrittämiseksi ja suomalaislaulajattaret flirttailevat aina iskelmän tai r&b:n kanssa. Siksi Susanne Sundför on kruunattava Pohjolan Elektropop-Akaksi, kylmien tuulten kuningattareksi, kolkon tunnelman kissanaiseksi. Ei kai tähän muita ehdokkaita ole?

Haluaisin nähdä livenä, suosittelen kaikille.