En ole ennen tätä ihan täböillä digannut yhdestäkään Matti Johannes Koivun soolosta, vaikka yksittäisiä biisejä olenkin ihaillut, ja Irwin-levyä tuli kuunneltua paljonkin. Ultramariinia olen toki diggaillut jonkin verran enemmän, ja Ydin-levyn arvostelin blogissakin.
Matti Johannes Koivun kaksi ekaa sooloa olivat minusta liian villasukkaista menoa, vähän sellaista hippeilyä. Kuulin junien puhuvan on tosin hieno biisi.
Irwin-levyn jälkeen tuli Tämän maailman nimi, joka oli kunnianhimoinen ja onnistunut - sanoituksiltaan ehkä enemmän yhteiskunnallinen kuin mihin MJK:n kohdalla on totuttu.
Edellinen eponyymi levy avasi peliä entistä "aikuisempaan" suuntaan. Mutta vaikka siinä oli muutama todella kaunis biisi, en jotenkaan jaksanut jäädä sitä hirveästi kuuntelemaan.
Ehkä niin olisi käynyt tämänkin levyn kanssa, ellei työkaverini (kutsuttakoon häntä tässä vaikka nimellä Carolina, Sweet Carolina) olisi pyytänyt minulta tätä levyä itselleen, koska on niin ihastunut kyseiseen kiekkoon.
Koska olen ihana ihminen, annoin promolevyni hänelle, mutta ryhdyin heti kuuntelemaan Kauneimmat meistä -levyä Spotifystä.
Olin kuullut Radio Novan soittaman Tyhjäksi jätetyn, mutten mitään muuta. Biisi on hyvä, mutta siitä tulee enemmän mieleen joku 90-luvun suomalainen lauluntekijä (Mikko Kuustonen, Arto Tamminen tms.) kuin Matti Johannes Koivu.
Huomaan kuitenkin, että levy rupeaa ns. toimimaan. En tiedä mitä Matti Johannes Koivu on tehnyt äänelleen, mutta aivan kuin hän olisi opetellut laulamaan aivan uudella tavalla. Ohut, sileä ääni on saanut lisää matalia taajuuksia ja samalla sopivasti säröä ja kulmaa.
Tämä on hyvä muutos, sillä Kauneimmat meistä -levyn biiseihin tarvitaan säröä ja syvyyttä.
Musiikillisesti se jatkaa kait melko loogisesti MJK:n työtä. Mikään tuotannossa tai sovituksissa ei ole turhaa, vaan lähinnä akustisilla soittimilla säestetty levy soi hyvin luonnollisesti. Aivan kuin se olisi nauhoitettu livenä (mitä se ei välttämättä ole, mutta se ei ole tärkeätä). Pehmeä ja kaunis, tarkoituksenmukainen.
Biisit ne kuitenkin tästä hyvän tekevät. Herkkää, jopa raastavaa, mutta aikuisen miehen näkökulmasta ja elämästä. Ei mitään verenvuodatusta menetetyn rakkauden tähden, vaan kokemuksia isän hitaasta poismenosta (levyn upein tunnelma ja sanoitus Kuinka puu kaatuu -biisillä) tai vanhan kaveripiirin saunaillasta (Emme muistele maanantaita).
Minua riivaa, kun en vaan tajua mistä Kauneimmat meistä -biisissä on kyse. En tiedä mistä se kertoo, mutta silti se jotenkin piinaa vahvuudellaan. "Kauneimmat meistä muuttuvat mustiksi sisältä". Tuhoaako ulkoinen kauneus siis ihmisen? Mitä?? Tuo on varmasti jotain aivan ilmeistä, koska MJK ei hirveästi piilottele merkityksiä rivien väliin, mutta en ole onnistunut sitä tajuamana. Johtuu ehkä siitä, että minulla ei ole sanoitusvihkoa, vaan Spotikan streami. Carolina vei promolevyn!! Tai siis, minä annoin sen.
Levystä on kuin varkain kasvanut isoin kotimainen suosikki alkuvuonna. Oikeastaan ainut biisi jota en tajua, on ränttätänttärock Kaksi kolmesta, jossa pelataan hedelmäpeliä. Ei MJK:ta ole tarkoitettu tällaisiin tempobiiseihin. Hitaasti vaan. Hieman kuin levyn pättävässä Yö kun synkkä on -biisissä. Lohdullinen lopetus, jossa kuitenkin vajotaan jään alle. Niin kaunista.
Kansikuvastakin näkee, ettei tässä ole enää mikään yliopistokahvilan hippi kyseessä, vaan mies, joka tietää mistä laulaa, tietää mitä haluaa tehdä, mutta on silti sopivasti haavoilla, että pystyy luomaan jotain tällaista. Lupaa ettet lähde koskaan -biisi on mahtava aloitus, vilpittömyydessään.
Mies on tehnyt monta levyä, mutta vasta nyt parhaimpansa. Sitä on syytä arvostaa.
