Minä tykkäsin Rumerin debyyttialbumista Seasons of My Soul. Tykkäsin siitä oikein valtavan paljon. Suurin piirtein minun ikäiseni (vuoden vanhempi!) mimmi, joka laulaa 1970-luvun pehmyttä viihdemusiikkia soul-vivahteella, niin kauniisti ja sydämeenkäyvästi, että maailma muuttuu ko. levyä kuunnellessa sellaiseksi seitkytluvun ylivalottuneeksi ruskeaksi.

Näköjään olen tuolla debyyttiä arvostellessani (klikkaa linkki ylempää) maininnut nuo samat 1970-luvun värit, mutta mielikuva on edelleen sama. Sitä saattaa vahvistaa myös levyn kansikuva.

Into Colour on Rumerin kolmas albumi. Hänen toisensa, Boys Don't Cry, oli kokoelma lauluja - KUINKA OLLAKAAN - 1970-luvun lauluntekijöiltä. Cover-levy siis. Ja ei, Boys Don't Cry ei ole se Curen biisi, vaan sillä viitataan johonkin levyn sanoitukseen.

Boys Don't Cry Rumer kävi Suomessakin, Stingin lämppärinä Kaisaniemessä. Tuosta keikasta voit lukea täältä.

Kolmas levy Into Colour on paluu omiin biiseihin. Kirjoitusapuna on tosin ollut tuottaja Rob Shirakbari ja pari muuta mörrimöykkyä, mutta lähinnä puhutaan Rumerin omasta musasta.

Biisinkirjoitus on levyn suurin ongelma. Tai se, ja Rumerin konseptin muuttumattomuus. Hän tekee edelleen jumalaisen kaunista musiikkia, joka kumartaa syvään Carpentersille, Burt Bacharachille ja muille hienovaraisen ilmaisun klassikoille.

Kun biisinipun sekaan ei ole tällä kertaa eksynyt Slow'n tai Arethan kaltaisia klassikoita, kokonaisuus on vielä viidennenkin kuuntelun jälkeen yksinkertaisesti liian hailakka.

Rumerin tyyliin ei muutenkaan kuulu liikuskella vereslihan osastolla. Hän ei huuda tuskaansa, mistä itse singer-songwriterismissä nautin. Hänen tunneilmaisunsa on salonkikelpoista, sitä voisi kuunnella kalleimmista Bang & Olufsenin vintage-äänentoistolaitteista.

Itse asiassa jos olette katselleet Silta-ohjelmaa (ja jos ette, niin miksi ette??) sanoisin, että Into Colour -levy sopisi parhaiten sen kakkoskauden EU-huippukokousta järjestävän tyylikkään rouvan kotiin (sen jälkeen kun hänen miehensä vietiin vankilaan sen miesprostituoidun pahoinpitelystä).

Ja silti minä pidän Rumerista. Hänen ilmaisunsa pehmeydessä ja tinkimättömyydessä on jotain uskomattoman kaunista. Paremmilla biiseillä olisin uponnut tämänkin levyn syliin kuten kävi Seasons In My Soulin kohdalla.

Mutta näillä biisellä ja vanhalla tutulla konseptilla ei vaan lähde!

Sain naiselta liput, joten lähdin spontaanisti työkaverin kanssa katsomaan Stingiä ja Rumeria. Helsinki Classic -tapahtuma ei etukäteen ollut tämän kesän keikkakalenterissani, mutta loman alkamiseen osunut mahdollisuus nauttia laadukkaasta musiikista aikuiseen makuun oli vastustamaton.

Hector ja Latebirds All Stars jäivät väliin, aikataulullisista ja kiinnostamisteknisistä syistä. Rumer aloitti siis iltamme. Ensimmäiset huomiot kohdistuivat yleisöön. Tapahtuma-aluetta oli rajattu sen verran, että yleisö täytti alueen. Liikkuminen ja bissenhaku sujuivat silti helposti, mikä oli miellyttävää normi-festarimenoon tottuneelle.

Rumerin uusi levy ei ole vakuuttanut yhtä paljon kuin Seasons of My Soul -debyytti, jota olen kuunnellut todella paljon. Se sisältää covereita, joita brittimisu esitti myös eilen Helsingissä. Villapaidat olkapäillä henganneeseen toimitusjohtajaväkeen Rumer vaikutti varsin hillitysti, mutta hänen kaunista ääntään lukuunottamatta kaikki hänen esityksessäänkin oli hillittyä. Erilainen keikkakokemus, toden totta.

Pidän paljon Policesta, mutta Stingin soolomatsku on vähän  liian Bang & Olufseneihin tehtyä (eli siis musiikkia juppiunelman taustalle). Gordon Sumnerin tantraseksiä ja joogaharrastusta varmaankin liioitellaan, mutta täytyy sanoa että ukko oli todella elinvoimaisen, onnellisen ja hyväkuntoisen oloinen. Ja se tarttui.

Joillain keikoilla muusikkouden esitteleminen ja taidoilla briljeeraus kuulostavat hirvittävältä, mutta TOTTA KAI Stingin kohdalla taustabändissä täytyy olla jumalattoman kova rumpali, nuori viuluvirtuoosi, taitava ja cool kitaristi ja E Street Bandin vanha kosketinsoittaja. Sitten kun Sting itse soittaa bassokuvionsa todella vaivattomasti otelautaan vilkuilematta, on lopputulos - varsinkin neljän bissen jälkeen - helvetin nautittavaa kuultavaa.

Olen 32-vuotias, eli aikuinen. Tämän tapahtuman tarkoituksena oli tarjota vaivatonta viihdettä aikuisille, ja siinä se onnistui loistavasi. Ei mikään sykähdyttävä ja maailmaa muuttava kokemus, mutta hieno keikka, jossa ei tarvinnut pelata ulkomusiikillisilla seikoilla (taustalla oli vain mustakangas, Stingiin osoitti yksi spottivalo, se siitä).

Ihanaa. Tai kuten takanani seissyt parikymppinen kundi huusi encoren huippukohdan alkaessa: "King of Pain saatana, vittu mikä biisi!"

Brittiläinen naisväki on kunnostautunut levyntekohommissa. Hienoja naisia ja varmasti kovia laulamaan. Ajattelin yhdistää kimppa-arvioon kaksi viime aikoina paljon kuuntelemaani levyä, vaikka toinen niistä on kotimaassaan jo wanha juttu.

Rumerin Seasons of My Soulista oli lukenut paljon ulkomaalaisista lehdistä ja blogeista. Luulin, että koko levy oli vaiettu Suomessa kuoliaaksi ja valmistauduin tilaamaan sen ulkomailta, kuten tuon genren ammattilaisfani Vito Boostinen oli jo aiemmin tehnyt.

Sitten se Rumer tuli, ja onhan se jumalauta paljon kovempi kuin uskalsi odottaa. Tässä pitää ottaa huomioon, että olen todella helppo maali nainen ja piano -yhdistelmän edessä, ja vaikka näistä tarjokkaista kumpikaan ei ole lähelläkään Fiona Applea, niin samaa hermoa ne kutkuttavat kuin Fionakin.

Adelen luulin Rolling in the Deepin ja Set Fire To the Rainin perusteella olevan itselle alkuvuoden kovin levy, mutta myöhässä kuultu Rumer vei kyllä tuon paikan. Onhan Adelenkin levy järkyttävän kova - muutaman vuoden aikuisempi debyyttiin verrattuna, äänessä helvetisti enemmän munaa, biisit hyviä ja tuotanto ei liian keskitietä - mutta Rumerissa on magiaa.

Rumer on 1970-lukulaista easy listeningiä, Carly Simonia tai Karen Carpenteria, sellaisia seiskytluvun valokuvia, joista värit ovat hiljaa valuneet kohti valkoista ja kontrasti hävinnyt (ja joita sivuasiana vitun ankeat Hipstamatic-kuvat yrittävät onnistumatta matkia). Sellaista piilotettua seksuaalisuutta, veiled innuendo, ehkä hiukan pidättyväisyyttäkin. Mutta kun siinä äänessä on myös se tärkein, eli tunne. Vaikeinta on vähäeleisesti saada aikaan valtava tunnelataus.

Adelekin toki onnistuu siinä, mutta hän päästeleekin täysin palkein. Olen kuluneen viikon kuunnellut kaikki iltapäivät duunissa Rumerin levyä, tietty tapani mukaan mukana laulaen. Ei ihme että Burt Bacharach oli pyytänyt mimmin Jenkkeihin levyttämään kuultuaan Seasons of My Soulia. Muutenkin Rumerilla on juuri sellainen TARINA, jota suurten levy-yhtiöiden pomot rukoilevat saada kertoa: Ymmärtääkseni Rumer työskenteli kahvilassa ja oli yli 30-vuotias viime marraskuussa kun debyytti vihdoin julkaistiin.

Koska olen Rumerin pauloissa tästä kirjoituksesta saattaa saada sellaisen kuvan, että Adelen levy olisi jotenkin kehno. Ei se ole, mutta se on kansanomaisempi ja jotenkin mahtaileva Rumerin jälkeen. Kaikki on suhteellista, jos en olisi saanut Seasons of My Soulia hyppysiini maanantaina, itkisin nyt hunajaa Adelen edessä. Mutta muistutuksena: Rolling in the Deep on vuoden 2011 parhaita biisejä, sen voi sanoa jo nyt, ja ezmez Don't You Remember on soundeiltaan ja sävellyksiltään ihan itketyskamaa.

Rumer kumminkin voitti minun kohdallani tämän taistelun. On tietysti hölmöä, että näiden pitää taistella, mutta teinpä elämän jännittävämmäksi itselleni ja teille.

Rumer ja Adele tappeli, kumpi voitti?

Näytteinä Rumerin Aretha ja Adelen Set Fire to the Rain.