...Kim Thayil näyttää Spin-lehden haastiksen kuvissa noin 1000-vuotiaalta, ja muistuttaa lisäksi erehdyttävästi sitä Indiana Jones -leffan pahaa pappia joka repii sydämiä rinnasta.
Jotain samaa on myös siinä intialaisessa näyttelijässä, jonka nimeä mietittiin tänään kollegani (kutsuttakoon häntä vaikka Wall-Maniksi) kanssa. Ei siis keksitty, joten kommenttilaatikkoon hop hop.
Masentavasti Chris Cornell näyttää edelleen aivan samalta kuin Badmotorfingerin tai Superunkownin aikoihin. Tätä korostaakseen Cornell on kasvattanut pitkän tukan. Timbalandin kanssa tehty KAMMOTTAVA levy (erikseen Timbaland ja Cornell osaavat kyllä tehdä ajoittain hyvää musiikkia) taisi jättää jälkeensä, nyt pitää olla taas rock god.
Katsokaa vaikka.
TässäKIN kuvassa Thayilin lookki on paras.
Muuten en Soundgardenin comebackista ihan hirveän innoissani ole. Kivaa silti että palaavat, basisti Shepherd kun oli lehtijutun mukaan kodittomana ennen tätä. Jossain vaiheessahan tämä oli odotettavissa, ja ehkä aika on nyt kypsä, kun Cornell on osoittanut ettei johdonmukaisesta soolourasta tai touhuiluista muiden kanssa (Audioslave) tule mitään. Ja edelleen: jotkut Cornellin soolobiisit on oikein hienoja, lähinnä se Euphoria Morning-levy.
Soundgardenilta tykkään eniten Down on the Upsidesta, sit Superunknown ja niistä Badmotorfinger-aikojen heavyjutuista vähiten. Koska tämä uusi biisi Black Rain on ylijäämä sieltä Badmotorfinger-sessioista, ei ole ihme ettei ihan allekirjoittaneen suosikkibiiseihin kuulu. Eipä silti nuolaista ennen kuin tipahtaa, syyskuun lopussa pitäis tulla levy.
Kyllä mä silti niitä katsomaan menisin jos Suomeen ilmestyisivät. Tosin Pearl Jamin keikka olis noin kahdeksantoista tuhatta kertaa mieluisampi. Varsinkin kun Back Spacer oli viime vuoden parhaita levyjä. Juup, ei olis Pearl Jamilta uskonut.
Comebackien mielekkyys onkin sitten ihan oma keskustelunaiheensa. Meinasin kirjoittaa tähän, että kyllä niitä ihan perusteltujakin comebackeja on, mutta en keksinyt yhtään. Uutta musiikkia ei ole ainakaan välttämätöntä julkaista. Sunday Real Estaten minicomeback oli ainakin hauska, vaikka en keikkoja nähnytkään. Eivät käyneet näillä main.
Pikku hiljaa kaikki isot, hetken levänneet bändit palaavat, ja muuttuvat jäähalleja kiertäviksi nostalgiakoneiksi. Mutta mitä väärää siinä on? Musiikinkuluttajat vanhenevat, ja nostalgia on sympaattinen viihtymisen muoto. Vai mitä U2:n keikalla olleet? Odotitteko 2000-luvun biisejä?
LISÄYS: Lähden huomenaamulla Popkomm-messuille Berliiniin, joten jos suinkin ehdin, niin luvassa jotain tunnelmia myös paikan päältä. Suurin osa ajasta menee kyllä töiden parissa, mutta eiköhän sieltä pientä blogiakin. Toivottavasti saan yllättyä positiivisesti uusista bändeistä. Saksalaisten säätökyky on aiemmilta työmatkoilta tiedossa, joten vähän pelottaa.
