Eilen se juostiin! HCR! Kolmas HCR:ni, neljäs "virallinen" puolimaraton, ehkä 30-40:s kerta kun juoksen yli 20km lenkin.

Eka HCR vuonna 2012 meni penkin alle kun penikkatauti äityi todella pahaksi ja lopulta sain aikaiseksi sääriluun rasitusmurtuman. Nilkutin kuitenkin maaliin, ajassa 2:15.

Viime vuonna olin harjoitellut enemmän, olin terve, ja kaikki meni niin hyvin kuin siinä kunnossa pystyin. Lopputulos 1:50:52. TOSIN reitti oli mahdollista juosta 300-400 metriä lyhyempänä joten tuota ei voi pitää virallisena tuloksena.

No, kuten täällä kirjoitin, tänä vuonna olin yrittänyt treenata nopeutta aiempia vuosia tavoitteellisemmin. Valitettavasti vain loppuharjoituskausi meni plörinäksi kun olin yli viikon flunssassa.

Vielä perjantaina olin kahden vaiheilla kykenenkö lähtemään matkaan, mutta onneksi lähdin. Muutaman kilometrin jälkeen tajusin, ettei juoksu tosiaan lähde kulkemaan ihan sellaisella tavalla kuin toivoisin.

Oikeastaan hitaus johtui eniten siitä, että jalat tuntuivat olevan aivan jumissa. Juoksusta ei oikein tullut missään vaiheessa rentoa, vaikka lähdin varsin maltillisella 5:35-kilometrivauhdilla liikkeelle. Toiveena oli, että olisin tuosta sitten pikku hiljaa kiristänyt, mutta haaveeksi jäi.

Kun kroppa ei ole aivan kunnossa, juoksu ei kulje ja matka on pitkä, pään sisällä alkaa inhottava "mindfuck", jossa mieli yrittää hokea, että nyt kannattaa keskeyttää. JÄTÄ KESKEN VAAN. Varsinkin kun ylläpitämäni vauhti oli kuitenkin eiliseen kuntoon nähden sen verran kova, että koko ajan tuntui vähän inhottavalta. Pulssi oli ekoilla kilsoilla aivan liian korkea - yli 170 - eikä se siitä oikein lähtenyt laskemaan, vaikka yritin. Tai sain sen laskettua 155, mutta silloin huomasin vauhdinkin olevan aikamoista matelua.

Joka tapauksessa matkan varrella tajusin ehkä taas jotain uutta juoksemista. Tiesin jo, mistä puolimaratonikisassa on kyse. Tiesin miltä se voi tuntua, ja mitä onnistumiseen vaaditaan. En enää parantanut ennätystäni, vaikka tähän mennessä joka kerta puolikkaalle lähtiessäni olen parantanut entistä suoritusta. Se kasvattaa.

Itse tapahtuma oli jälleen kerran loistava. Maaliin tuleminen ja yleisön kannustus saavat minut palaamaan HCR:n ensi vuonnakin - oli kunto sitten mitä tahansa. Maalialuetta oli muutettu väljemmäksi, ja ratkaisu toimi. Lisäksi Voicella oli maalin jälkeisellä kohtaamistorilla oma pisteensä, jossa Samuel ja Pepeto pitivät tunnelmaa yllä.

Tapasin myös maalialueella Voicen kuulijajoukkueeseen kuuluneen Jonin (?) joka ilmoitti että olimme nähneet JVG:n keikalla Ilosaarirockissa 2011. Hienoa! Hän oli ensimmäisellä puolimaratonillaan. Aika oli vaatimaton 1:25. Hyvä Voicen joukkue...

Mitä siis jäi käteen?

Jos aiot juosta ennätyksen, sinun täytyy olla terve ja viimeistely onnistunut. Toisaalta HCR:n hienous tapahtumana korvaa tarvetta edes yrittää ennätystä - pelkkä juoksu riittää. Väsyneenä ja hitaasta ajasta panikoituneena peli omaa mieltä vastaan on erittäin raskasta - ja siksi sen voittaminen on hirvittävän palkitsevaa.

Maaliintulo ei tänä vuonna ollut niin euforinen kokemus kuin viimeksi (saati maratonilla), mutta on stadionille saapumisessa silti jotain valtavan hienoa. Haukkoa hetki henkeä, pyyhkiä tippa linssistä.

En muuten malttanut vastustaa kiusausta. Otin niin sanotun SELFIEN 50 metriä ennen maalia.